NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race

Viime vuonna vähän harmitti, kun en päässyt osallistumaan tähän tapahtumaan niin monelta suunnalta kuulin miten mahtava tapahtuma oli ollut.  Tänä vuonna huomasin, että Sanna oli laittanut ilmoittautumisen 4 tunnin kisaan ja hullua kun ei tarvitse hirveästi höynäyttää niin samassa huomasin täyttäväni ilmoittautumista tapahtumaan.

Kisapäivän aamuna vielä vähän mietin, että onkohan tässä nyt mitään järkeä lähteä, kun pohje on vaivannut enempi ja vähempi pidemmän aikaa ja kipu on pikkuhiljaa hiipinyt tuonne penikoidenkin puolelle. (Ihan perussyksy siis, yleensä vain saan pohkeet jumiin Markon prässiä, mutta nyt syy ei kyllä ole siellä, kun enhän ole ehtinyt käymään siellä kuin pari hassua kertaa). Tulin yöllä Turusta opiskelemasta.  Siellä me vedettiin toinen toisillemme kuntojumppia ja aika mukavasti pohkeessa tuntuivat hyppelyt eikä se oikein hyvää lupaillut seuraavan päivän ylämäki hupailua ajatellen. Päätin kuitenkin lähteä kokeilemaan, kun en malttanut kotiinkaan jäädä. Lupasin itselleni, että jos kipu käy kovaksi niin sitten lopetan.

Alku lähti tuttuun tyyliin. Paukusta Sanna lähti kiitämään tuhatta ja sataa, mäen ylös pysyin perässä, mutta sitten järki onneksi tuli mukaan, kun ajattelin että ihan tällä 180 sykkeellä ei välttämättä jaksa koko 4 tuntia paukuttaa menemään. Hiljensin sitten vauhtia enemmän omaa kuntoani vastaavaksi. Ylämäessä menin kai ihan samaa vauhtia kuin suurin osa muustakin porukasta, mutta oli ilo huomata, että alamäkijuoksussa on tapahtunut jotain kehitystä. Kädet alas, antaa jalkojen rullata ja nautitaan menosta… kyllä ne jalat sopivan paikan sieltä polulta löytää. Rohkeutta on tullut lisää. Alamäessä sitten pääsinkin ohittelemaan muita... joista osa toki ylämäessä aina ilmestyi uudelleen rinnalle. Puolen toista tunnin tamppauksen jälkeen Sanna tuli takaa ja huuteli, että ei tunnu hyvältä ei! No ei se siltä kyllä näyttänyt, kun se mun ohi kirmas ylämäkeen. Edelleen pysyin suunnitelmassa, että nyt mennään omaa vauhtia enkä sännännyt perään. Kohta sieltä Lavosen Suvikin juoksi jo ohi. Siinä oli kyllä kaunista katseltavaa, kun Suvi jaksoi mäenalun ihan loppuun saakka mennä juoksuaskelin.

Jalkojen puolesta juoksu meni hyvin ja olin tosi iloinen, että lähdin kokeilemaan miltä ne tuntuvat. Alun puoli tuntia tuntu ikävältä, mutta sitten kai ne lämpesi ja pelasivat hyvin loppuun saakka. Siinä riemussa en edes muistanut kipeitä kinttujani. Toki lopuksi jalat alkoivat olleen väsyneet ja vähän jännäilin, että kramppaakohan pohkeet, mutta ei mitään.

Tunnelma Köykkyrissä oli loistava. Kannustusjoukkoja riitti. Kiitokset kaikille teille ihanille, kun jaksoitte kannustaa meitä, huudella kannustuksia ja soittaa lehmän kelloa sun muita. Siellähän oli ihan riehakas karvevaalimeininki. Taas kerran en voi muuta todeta kuin että kyllä NUTSin pojat osa luoda tunnelmaa ja hyvän tapahtuman. Se täytynee myöntää, että joitakin vuosia sitten, kun oltiin Jukolaan menossa Limingan poikien kyydillä ja Eppu hehkutti tätä loistavaa ideaa järjestää maastoultra tapahtumia, niin ihan vähän ehkä olin skeptinen siitä, että mitenköhän sinne porukkaa tulee. Mutta tulihan niitä ja paljon on tullutkin, kun tapahtumat myydään loppuun. Eikä ihme kun järjestelyt pelaa ja tapahtumat on hyvin markkinoitu meille ”hulluille”.  (niin muistakaahan olla nopeina jos haluatte ens kesänä mennä Pallakselle NUTSin tapahtumaan juoksemaan, Ilmoittautuminen avautuu tiistaina ja tapahtuma todennäköisesti myydään hetkessä loppuun)

Sannahan juoksi loistavasti naisten 4 tunnin sarjan kärkituloksen 66 kierroksella. Ja minäkin olin todella iloinen ja tyytyväinen menooni. Ehdin kivuta mäen 64 kerta ylös, mikä oikeutti kolmanteen sijaan.

Varustevinkkejä

Sillä aikaa kun ensi kesän suunnitelmat muhivat jokaisella mielissä ja motivaatiokin on osalla naisista osittain hukassa, ajattelimme antaa vähän varustevinkkejä. Treenailukuviot hakevat muotoaan, kun muutoksia ja kiirettä on jokaisella kotirintamalla; opiskeluja, liikaa töitä, uusi työpaikka sekä rakentamista - valveillaoloaika ei meinaisi millään riittää tavoitteelliseen treenaamiseen. Kova treenaaminen kun vaatii aina tasapainoa muiltakin elämän osa-alueilta. Stressi, tiukka työtilanne, pienet lapset ja rikkonaiset yöunet eivät tue lajikehitystä. Ravintoon ja lihashuoltoonkin pitäisi ehtiä keskittyä, mutta missä välissä. Viikossa on maanantai, perjantai ja viikonloppu kaikkine vastuineen ja velvollisuuksineen. Armollisuutta itseään kohtaan opettelee meistä moni. Melkein pitäisi kirjoittaa itselleen mantra, että tulee vielä seuraavakin vuosi ja paljon uusia mahdollisuuksia. On pakko kuunnella itseään ja ajatella perheen parasta näinä ruuhkavuosina.

Mutta ne varustevinkit…tämä laji tosiaan kuluttaa myös lompakkoa! :)

Sannan akkukäyttöiset lämpöpohjalliset

Niin kauan kuin muistan on varpaitani palellut talvella ulkoillessa oli sitten paukkupakkanen tai vain hiukan nollan alapuolella. "Lämpö"sukka tuntuu lähinnä vitsiltä jos pulkkamäessä ollessakin varpaat jäätyy jo kolmannen laskun jälkeen. Toki sukilla ja kengillä on paljon merkitystä, mutta siinä vaiheessa kun Sorelin huopasukkakengät yhdessä Bridgedalen paksujen lämpösukkien kera riittävät vain vartiksi alkoi huumori loppua. Murtsikkahiihdossa ja lumilautaillessa piti henkisesti aina valmistautua puolen tunnin kohdalla "varvaskuolemaan", talvipyöräilystä puhumattakaan!

Aikani sinnittelin (ja sinkkuroin) ongelman kanssa, kunnes pukinkontista löytyi pari vuotta sitten Nevercoldin akkukäyttöiset lämpöpohjalliset! Mistä se Joulupukki tiesi!? Siitä lähtien varpaita palelee enää lähinnä silloin jos ulkoilureissu kestää tuntitolkulla (akku kestää keskimmäisellä voimakkuudella kolmisen tuntia) tai jos unohdan ladata läpyskät ennen käyttöä. 

Noitahan on varmasti monenlaisia ja hienompiakin, mutta asiansa ajavat nuokin oikein hyvin! Akkumötikät kulkeutuvat suht kätevästi nilkkapussukoissa. Korvaan siis kylmemmillä keleillä monojen, lautailukenkien tai pyöräkenkien pohjalliset noilla enkä enää sinnittele jäätyneiden varpaiden kanssa. Pulkkamäestä karkaamiseenkaan ei enää riitä tekosyyksi kylmät jalat. 

Sormia tosin palelee edelleen ja paljon! Jos jolla kulla on mulle siihen pulmaan vinkki viitonen niin kertokaa ihmeessä...

Marjon talvibööräkengät

Viime syksynä hankin Laken MXZ303 talvipyöräkengät ja rakastuin niihin oitis. Täsmälleen sama juttu kuin Sanna-siskollani: aina palelee…pepa, sormet ja varpaat poikkeuksellisesti jäässä kun aletaan olla alle 10 asteen. :) Muutenkin voi palella (paitsi ei enää niin paljon uimahallissa). Joku valuvika selvästi! 

Mulla ei ole ikinä ollut näin ihania pyöräkenkiä. Viime talven kovilla pakkasillakin varpaat pysyivät tyytyväisinä. Thermo-pohjallinen on pehmeä jalan alla ja kenkä tukeva. Päällys on nahkaa ja vedenpitävä. Taisin viime keväänä lontustella mtb-lenkillä lätäköissäkin kastelematta sukkaani. Boa-kiinnitys on kätsä, sopii hoppuheikille hyvin. Voin ruuvailla kengän kiinni lähes vauhdista ja popo lähtee jalasta ripeästi. Arkitohinahan alkaa aina eteisestä. Lenkiltä kun pääsee kotiin lasten vastaanotto on jo eteisessä. Kynnyksen yli pitää päästä nopeasti osallistumaan palapelin rakentamiseen tai muihin touhuloihin. Ja mikä parasta, ei tartte enää värkätä niitten kengän kuorruttimien kanssa. Mikä onkaan raivostuttavampaa kuin vääntää kenkäsuojia hikihatussa kengän päälle tai pois. Lisäksi ne on yleensä aika pohjasta rikki ja repsottaa mihin sattuu, kun astuu yhdenkin kiven tai kannon yli.

Suosittelen lämmöllä kaikille herkkävarpaisille. Kenkiä taitaa löytyä Special Bikesta!! Kolme meistä passionin naisistakin pukee jalkoihinsa Laken 303:t.

Niinan talvinastakengät.

Pitäydytään talviteemassa. Olen jo aiemminkin kehunut näitä Icebugin talvinastakenkiä, joilla olen nyt juossut pari talvea. En kertakaikkiin käsitä, miksi olen 20 vuotta liukastellut ennen kuin nämä hankin, vai eikö niitä talvinastoja ennen ollut? Yllättävän moni juoksee vieläkin ilman nastoja talvella. Tälle päivälle on suunnitelmissa pelkkä flunssan parantelun kävelylenkki, mutta ilman nastoja ei lenkille olisi asiaa. Pyörätiebaana näyttää aika samalta kuin viime kevään tervahiihtolatu pahimmissa paikoissa.

Uusien kenkien osto olisi pian edessä. Pysynkö icebugissa vai suositteletko jotain muuta? Olisi mukava saada kommenttia. 

Passionin Castingit

Keräännyttiin syksyllä yhteen ja vakavuus oli näistä castigeistä kaukana. Kaikki täyttivät strategiset mitat, jokaisen poseeraus oli persoonallinen ja lavapresenssi vähintääkin säteilevä! Poseeraaminen on kyllä jokaisen mielestä helpompaa kun on hiekkaa hampaiden välissä, kuraa kamppeissa ja letti takussa.  Hymyn voi Tapanille tai muille seikkailukuvaajille väläyttää kesken kisan. Sitähän hymyilyttää väkisinkin kun kesken korpitaivalluksen, näkee ihmisiä!

Mutta aika sporttisia pimuja me kuiteskin ollaan, eikö ollakki? Jos siis suonette tällaisen pilkesilmäkulmassa itsekehun tässä jutussa! :) Ekassa kuvassa haettiin vielä täydellistä muotoa…Sannahan ois kiikkunu suoraa hirsiseinää pitkin korkeammallekin, mutta Marjo jäätyi merenneitoasentoon ja otto yksi oli valmis!

Kun kynsien alle jäi tikkuja seinällä roikkumisesta niin kokeiltiin portaita. Meidän kisakamppeet alkaa olla jo aika finaalissa, kun tämän kevään varustehankinta ei mennyt ihan putkeen. Löysimme Nonamen pinkistä paidasta piristystä, kun vanha valkoinen paita muuttui harmaan ja muun moskan kulahtamaksi! Inovin Trail Rocit on jo parhaat päivänsä nähneet, mutta ihan parhaat nastattomat maastokengät ever! Uusi väri tuoreemmissa malleissakin on aika nami! Niina jo ehti hankkia sellaiset!

Jotakin jänskempää piti keksiä ja saada vähän liikettä kuvaan. Kuntopiiri pystyyn ja otto kolme! V- tyylissä on vielä reenattavaa, mutta kohta onnistuu jo päällä pyörintä! 

Otto neljä, joka jäi suunnitteluasteelle kun naisia tippui puomilta.  Harmi kun kikatusnäytettä ei saanut liitettyä kuvan mukaan!

Ottoa viisi varten ollaan tehty joukkuueena töitä tai siis...pikemminkin tästä kuvasta näkee miten hienosti jalka nousee tasatahtiin, kun ollaan yhdessä sitä nostettu suolla ja risukoissa! 

Otto seitsemän: Musti alias Sami Jauhojärvi on Number One ja Ylitornion oma kultapoika, jota mekin fanitamme! Ehkä tässä haisee pieni kotiinpäin veto lisäksi, mutta menköön - Ylitornio on maailman rakkain ja kaunein paikka! 

Täältä tullaan taas!!

Terkuin, Passionin tytöt

PowerPassion myötä- ja vastamäessä!

Jämi-rogainista on tulossa kovaa vauhtia kestävä perinne perheessämme. Matka Kankaanpäähän on pitkä, mutta yhdistämme isovanhempien luona vierailun etelä-Pohjanmaalle samalle reissulle. Lapset jäävät mumman ja paapan kanssa touhuilemaan mökille kun me aamuvarhaisella ajelemme Jämi-Areenalle kisapaikalle. Tänä vuonna olemme ajoissa paikalla ja ehdimme punoa reittisuunnitelmaa, laskea mahdollisia pisteitä sekä arvioida tavoitematkaa monesta näkökulmasta. Viime vuonna meille tuli vähän hoppu!

Onnistuneessa rogainissa on oleellista sunnitella optimaalisin reitti oman taitotason ja juoksukunnon mukaan niin että asetetun ajan sisällä kerätään mahdollisimman paljon pisteitä. Meidän vahvuutemme on juoksu, mutta suunnistus vaatii onnistuneen suorituksen. Rasteja on tarjolla suolla, polkujen läheisyydessä sekä kovillakin korkeuseroilla maustettuna. Tänä vuonna houkuttimena syötissä on muhkeita pisteitä kalliorastien muodossa. Lähtö ja maali sijaisevat kutakuinkin kartan keskiosassa. Kartan molemmissa äärilaidoissa on tarjolla suuria pistemääriä. Isojen pisteiden perään hamuavilla menee takuulla vettä kenkään ja rämpimistä on tiedossa. Oulurastit tarjoavat kuitenkin hyvää reeniä rämpimiseen…iltarasteilla löytää itsensä aika poikkeuksetta soistuvalta maalta tai risukkopusikosta.  Viime vuodesta poiketen päätämme luottaa siihen, että suunnistustaitomme on kehittynyt ja haastavammatkin rastit lähdetään noukkimaan matkan varrelta. Itseluottamusta ei toki kestä puhkua. Jarkko kävi eksyilemässä yörasteilla ja minä hörhöilemässä ihan valoisalla iltarasteilla Jämiä edeltävällä viikolla. Luotamme siihen, että poskelleen mennyt kenraali takaa varman suorituksen!

Lähtötunnelmaa

Viime vuodesta tiedämme, että kartan vasenpuoli on osittain nopeampi kulkuista maastoa ja korkeuseroja löytyy enemmän oikealta. Reittisuunnitelma tehdään yhteisymmärryksessä. Saan neuvoteltua muutaman hankalakulkuisen rastivälin pois, koska tiedän että näillä säihkysäärillä suojuoksu mieheni perässä tuottaa muutaman ylimääräisen hikikarpalon, tasoitusta karpaasijoukkueille ja muita ennakoimattomia sivuvaikutuksia kuten kiukkua ja rumia nieltyjä sanoja. Ajatuksissa jyskyttää muutoinkin tunne siitä, että juoksu ei tule olemaan irtonaisen helppoa hipsuttelua. Jalat tuntuvat painavilta ja pohkeet tukkoisilta jo valmiiksi. Takana on ihan liikaa työtunteja nollavalmistautumisella. Ei mitään pastoja tai valmistavia treenejä muusta hifistelystä puhumattakaan. Mutta eihän tämä niin vakavaa (ei siis ennen kuin kello lähtee laskemaan minuutteja ;) ).

Alku lähtee näpäkästi käyntiin. Ensimmäisiä rasteja poimitaan helppokulkuisesta kangasmaastosta. Muutama partio on valinnut saman aloitusreitin ja etenemme kärjen tuntumassa. Jalat painavat, joten pelko vaikuttaa aiheelliselta. Jarkossa vaikuttaa olevan virtaa. Sairastelujen vuoksi väliin jääneet Kiuruveden seikkailut sekä Lost in Kaajaani painavat hampaankolossa ja arvelen, että minun on vain syytä pysyä peesissä. Suunnassa on jokseenkin helppo pysyä ja yhteistyö kartan kanssa toimii. Pian porukka alkaa rakoilla ja reittivalinnat ohjaavat tiimejä eri suuntiin. Kolmen tunnin partiot eivät lähde suolle tarpomaan. Suunnistuksen onnistuminen motivoi ja homma tuntuu mukavalta. Aurinko lämmittää syksyistä metsää. Suopätkän päätteeksi tutun näköisiä salskeita seikkalijamiehiä ilmestyy näkyviin. Telemark team Örn pujahtaa pusikosta tielle me heidän vanavedessään. Matkaa on taitettu suunnilleen puolet. Yksi miehistä sidotaan vetoon ja me ihmettelemme, miksi puhuimme vetonarusta niin paljon ennakolta, mutta jätimme apunarun silti kotiin. Miksi emme käyttäisi mahdollisuutta hyväksemme. Kekseliäs mieheni purkaa reppua juoksun lomassa ja saamme lyhyen pätkän nauhaa kyhättyä repusta irti toimittamaan vetonarun virkaa. Olen siis ensimmäistä kertaa vedossa. Saamme narusta muutamalle sileämmälle pätkälle pontta menoon. Huolehdin sinnikkäästi siitä, että naru on ja pysyy kohtuu löysällä...mutta mentaalinen apu, jonka naru tarjoaa, yllättää. Välimatka pysyy vakiona ja meno on kohtuu reipasta. Joudun reissun aikana nauttimaan annoksen jos toisenkin suolaa. Pohkeet ovat tönkköpönkylät. En ole koskaan kokenut kramppeja jaloissa, mutta nyt tiedän miltä sekin tuntuu. 

Vajaan kolmen tunnin kohdalla teemme uutta reittisuunnitelmaa. Kello kertoo, että meillä on realistinen mahdollisuus ehtiä kartan itälaitaan hakemaan isoja pisteitä. Tuntuu vaikealta päättää uutta reittiä lennosta varmistaen kuitenkin että ehtisimme maaliin ajoissa. Uuden reittimme varrelta jätämme epähuomiossa yhden reitin varrella köllöttävän rastin (58 pistettä) hakematta, jota harmittelemme moneen otteeseen myöhemmin matkan varrella. Maalissa selviää, että kisan voittaja Team Örn voitti meidät 58 pisteellä! Olisimme ehtineet hyvinkin samalla suorituksella napata rastin väliltä.

Yksi pummi tulee, samoilla huudeilla kuin viime vuonnakin. Ajaudumme suunnassa oikealle ja joudumme hetken bongailemaan maastoa ennen kuin saamme hommasta taas kiinni. Tossua on pakko nostaa reippaasti. Vastatuuli pukkaa jarrua ja mulla alkaa vitsit vähetä. Ei tee mieli lörpötellä, kun keskityn siirtämään jalkaa toisen eteen. Yhteistyö on toiminut kiitettävästi ja mieheni kanssa on helppoa kisata tiiminä. Tiedämme molemmat toistemme vahvuudet ja niin…noh ne heikkoudetkin. Uskallamme sanoa jos olemme erimieltä. Jarkko tuntuu luottavan siihen, että tulen kyllä perässä. Tiedän, että löysäilemällä tulos ei tyydyttäisi meistä kumpaakaan. Olemme toki kokeilleet auttaako kinastelu ja mököttääkin voi yhden rastivälin. Tällä kertaa onnistumme kuitenkin lähes virheettömästi täydentämään  toisiamme kartanluvussa, joten unohdamme kokonaan kinastella. Saan myös aina rastilla muutaman hetken tauon, kun Jarkolla on rastileimaajan vastuu. Tällä reissulla ei vastuullani ole sinkahteluja rastille.

Päätämme vielä napata yhden rastin kangashiekkaharjun alta ennen maalia. En edes tiedä kuinka aijon kivuta harjun päälle takaisin, mutta koko rahan edestä kiitos. Tuntuu, että nelinkontinkin pääsisi nopeammin, kun pohkeista ei saa voimaa ollenkaan. Onneksi perämoottorista annetaan vähän lisävauhtia, että en joudu aivan ryömimään mäen päälle. 

Maalissa fiilis on huikea. Tuntuu, että suoritus on ollut eheä ja pisteitä on ropissut reppuun kiitettävästi.  Neljän ensimmäisen joukkueen kesken pistesaalis oli tasaista. Lopullisissa tuloksissa jäimme neljänneksi kahden pisteen erolla kolmanteen joukkueeseen. Pieni harmitus pisteistä, jotka pyyhälsimme ohi haihtuu kohtuu nopeasti, koska kyse on joka tapauksessa onnistuneesta reitistä kaikkinensa. Suunnistuksessa onnistuminen saa aikaan tyytyväistä myhinää matkalla kotiin.

Alva-piiku osallistuu jälkianalysointiin

Tulokset: 
http://www.kansu.fi/minirogaining/jamimini-rogaining2014/getfile.php?file=1952

Vertailukatsaus viime vuoteen:

• Lähdimme hakemaan haastavampia rasteja, emme vain juoksulenkille
• Juoksimme 5 km vähemmän ja keräsimme 821 pistettä enemmän
• Reittisuunnitelma vaihtui lennosta pidemmäksi, kun kuljimme arviota nopeammin
• Reitti tuntui raskaammalta ja polulla / tiellä kuljettu matka oli lyhyempi
• Näimme muitakin suunnistajia viiden tunnin reissullamme :) joka ehkä kertoo reittivalinnasta
• Voitimme arpajaisissa tyynyt ja peitot! 

Seikkailijattaret talviteloille Lost in Kajaanin kautta

Ylitornion tyttäritten seikkailumietheitä 

Lost in Kajaani 2014, (12.-13.9.) Extreme Lost -sarja, tarjoili vaihtelevaa maastoa ja monipuolista seikkailusettiä kooten seikkailuvuodesta aika nätin paketin. Paljon jäi silti risuja varpaiden väliin ja sammalta sukkiin. Niitä nypitään hiukan tässä tarinassa. 

Emme vie teitä nyt rastilta rastille vaan kertaamme kaunistelematta Lost in Kajaani -kisan kautta seikkailemiseen liittyviä tuntoja ja tilanteita. Opettelemme ottamaan opiksi ja kehumaan.

Tänä kesänä Ylitornion tytöt Marjo, Niina ja Sanna muodostivat kokoonpanon Passion Adventure -joukkuueeseen. Toista PA -joukkutta piti ansiokkaasti kasassa Tytti saaden vahvistusta Kirsistä, Kaisu Soiviosta, Laura Uuskoskesta sekä Anu Junnilasta hiukan kisasta riippuen. 

Syyskuussa satunnaiset viestittelyt henkivät motivaatiopulasta. Rokua Geopark Challenge jätti hienoista puitteistaan huolimatta hiukan laimean fiiliksen osanottajapulan ja tahmean menon vuoksi. Kisassa saavutettu voitto ei paljon syksyn sateissa lämmittänyt; olihan naistensarjassa kokonaisuudessaan vain kaksi joukkueellista seikkailijoita, molemmat täynnänsä Passionattaria. Tv:n kisakoostekaan ei sisältänyt naisten sarjan osalta edes  tuloslistausta. Ei se kuuluisuus, mutta että naistenkin osallistuminen olisi jotenkin noteerattu. Pienet asiat saivat suurta merkitystä, koska kyse on kuitenkin isosta palasesta meidän elämää ja valtavasta panostuksesta, johon arjesta revitään aikaa.

Kuva Antti Nousiainen

Silti! Kisa meni hyvin ja siitä olisi pitänyt  osata iloita enemmän ja antaa vähemmän tilaa turhille harmituksille. Sähläsimme kisassa paljon, mutta niin sähläävät muutkin. Vaihdoissa olimme supenopeita! Vauhtimme ei ollut kova, mutta riittävä. Etenimme loppusuoran sählinkiä lukuunottamatta lähes koko kisan naisten radan ihannevauhtia (tavoitteena yleensä saada miesten ja naisten kärki yhtäaikaa maaliin) ja siinäkös syytä tyytyväisyyteen. Joukkue ei pysy vahvana eikä kehity ellei aikaa käytetä myös kisan analysointiin, ellei yhdessä sovita uusia tavoitteita ja parannuskohteita ja ennen kaikkea kannusteta toinen toisiamme. 

Kuva Antti Nousiainen

Kajaanin startin lähestyessä alkoi mieliala onneksi pikkuhiljaa kohota ja mikä parasta; oli osallistujalistan mukaan Extreme -viivalla seitsemän naisjoukkuetta! Vuosien saatossa naisjoukkueita on pitkissä kisoissa yleensä ollut neljästä seitsemään, joten Kajaanin joukkuemäärään olimme todella tyytyväisiä. Edellisvuoden ykkössija (tuolloin kokoonpanossa Marjo, Niina ja Tytti) aiheutti harmittavaa painetta takaraivolla, jota kuvittelimme voivamme eliminoida jankkaamalla lähtevämme kisaan "tekemään ehjän suorituksen ilman sen suurempia tavoitteita".

Väärin!! Totta kai pitää olla tavoitteita. Totta kai pitää uskaltaa tavoitella voittoa jos siihen on ennenkin pystynyt. Voitontahto on todellisuudessa kaikilla kova, joten mitä sitä piilottelemaan. Sieltä se puskee ulos joka tapauksessa kun kello lähtee juoksemaan. Niin kävi Kajaanissakin. Joka ikinen turha sekunti tai minuutti otti pannuun ihan pirusti heti alkumetreiltä alkaen eikä löysäilylle annettu armoa. 

Kuva Antti Nousiainen

Päivä 1

PA 1 & PA 2 ottivat paikkansa kisan kärjessä jo prologissa ja pitivät sen maaliin saakkaa Lost Casen (vuoden 2013 kakkonen) hiillostaessa tiukasti vain puolen tunnin päässä. PA - joukkueet olivat keskenään kokoonpanoiltaan äärimmäisen samanlaiset eikä suuria eroja joukkueiden välillä päässyt muodostumaan missään vaiheessa. Molemmat sähläsivät ansiokkaasti osalla questeistä ja vauhdit säilyivät lähes samoina. Molemmissa joukkueissa osalla olisi ollut kovasti enemmänkin menohaluja, mutta niinhän se usein on! Se, että joukkueen jäsenten välillä on fyysisiä eroja on paljon pienempi paha kuin että kaikki liikenevät reurssit, sinni ja puhti mukaanlukien, eivät olisi koko ajan käytössä. Kullakin hetkellä heikoimman mukaan mennään, mutta mennään silti joukkueena täysiä! Kannustetaan, autetaan, ennakoidaan, tartutaan apuun eikä anneta milliäkään periksi. Mukavuusalueelta (älkää antako minun ikinä enää käyttää tuota kamalaa sanaa) on pysyttävä poissa jos aikoo menestyä.

Välillä seikkailijoiden on hidastettava tahtia, jotta yksityiskohdat erottuvat...Kuva Antti Nousiainen

Kuva Antti Nousiainen

"Tulis jo ne melojat…tässähän jäätyy!" Kuva Antti Nousiainen

Ensimmäisen kisaosuuden päättyessä välimaaliin ajoi kolme itsekseen jupisevaa seikkailijaa. Pyörän renkaita koristivat kahluupätkiltä tarttuneet heinäkasat ja varpaat muistivat hyvin suotarpomisenaikaisen hytinän. Viimeinen puoli tuntia oli venynyt meille 40 minuutiksi johtuen väärästä reitinvalinnasta sekä turhasta hitaudesta päivän viimeisellä questilla. Hämärä alkoi laskeutua kilvan lämpötilan kanssa ja hamusimme pikapikaa kuivaa ja lämmintä päälle. Teltan pystytys, kaksin käsin suolaista murkinaa sisuksiin ja eikun yötehtävän pariin. Otsalamput alkoivat halkoa pimeyttä seikkailijoiden rullatessa rantaan siirtyäkseen veneeseen ja Ärjän saarelle öiseen suunnistukseen. Sanna pisti maailmankirjat sekaisin vaipumalla uneen venematkalla (kehuskeli vielä herätessään näheensä kivaa unta).  Kisan upeimmat maisemat maisteltiin otsalampun valossa. Tunnelma saaressa oli sanoinkuvaamattoman hieno Niinan suunnistaessa ja ohjeistaessa Sannaa ja Marjoa sinkoilemaan rastien luo. Mikä riemu lasketella jyrkkää hiekkaharjannetta alas Oulujärven rantaan. Sillä reissulla ei säästelty ja luulimmekin yltävämme kelpo suoritukseen kunnes viimeinen rasti menikin hukkaan... tai siis me menimme hukkaan! Ainakin kymppiminsa meni siitä seilatessa ees taas. Kyllä otti pannuun! Otti pannuun niin paljon, että hienot maisematkin unohtuivat hetkeksi. Leiriin palasi kolme hiukan vielä enemmän itsekseen jupisevaa seikkailijaa.

Yksi mukavimmista pätkistä :) Kuva Antti Nousiainen

Kohmeinen suo rapsahteli tossun alla ja piti varpaat raikkaina.  Kuva Antti Nousiainen

Pääse yli! Mutta kun ei päästy! Keiteltiin siinä makarooneja hiukan harmittuneessa tunnelmassa. Teltassa Niina nukkui Marjon ja Sannankin puolesta :) Lampaita oli laskettu sinä iltana moneen kertaan, mutta uni oli ja pysyi meillä poissa. Siinä kun on 70 tai jotain telttaa ryppäässä niin luulisi olevan kunnon leirijuhlan tuntua, vaan nyt oli korvatulppia ikävä. Kun uni vihdoin alkoi hiipiä sisuksiin alkoi leiristä kuulua monenkirjavia heätyspiipityksiä…oli aika nousta!

Päivä 2 

Aamulla ennen starttia sovittiin pontevasti, että tänään ei anneta periksi millikään ja toteuteaan sitä parasta seikkailua! Jarrut vinkuivat kilvan seikkailijoiden polkiessa kurveihin vauhdilla herättäen teltassa kangistuneita jalkoja. Hiukan puhallutti ajatus 24 rastista ja 9 questista. Questeistäkin moni osoittautui erilliseksi tossusuunnistukseksi, joten rasteja haettiin päivän aikana varmasti lähemmäs 40. PA2:n kanssa etenimme peräkanaa ja rintarinnan johtoasemaa vaihdellen. Saimme tyttöihin parhaimmillaan vartin kaulan, jonka kuitenkin menetimme questillä, jossa piti erinäisten vaiheiden jälkeen laskea numeroita yhteen…Niin, ihan totta se on! Siinä kun laitetaan kaksi DI:ä laskemaan 1+1+3+5x2+4+5+6+4x2+4+3+4x1+2+4+5 -tyyppistä laskua ei kummallakaan käy mielen vieressäkään, että rimpsu tulisi laskea pötkössä menemään laskusäännöistä piittaamatta, pyydettiinhän rastivahdeille ilmoittamaan TULOS. Totta kai me heitettiin sulut paikoilleen ja laskettiin tehtävää uudestaan ja uudestaan rastivahtien mielestä turhan "vaikeasti" :) Kerta toisensa jälkeen tulos heitti muutamalla sadalla kunnes jossain kohti blondeilla lamppu syttyi…PA2 oli siinä vaiheessa mennyt menojaan ja meidän tsemppi makasi kädet levällään kenturalla.

Nämä numerot kun vielä muistan niin "lasku" alkaa olla tulosta vaille valmis! Kuva Antti Nousiainen

Mitä ihmettä se siellä makasi???!! Kisa on ohi vasta maalissa! Tätä mantraa hoemme itsellemme joka ikisen kisan jälkeen, mutta jostain syystä se tuppaa itse kisan aikana aina unohtumaan. Kuinka monta kertaa olemmekaan sählänneet vielä ihan viime metreillä antaen kilpakumppaneille mahdollisuuden muuttaa lopputulosta vielä viimeisillä rasteilla. Voitontahto on loppupeleissä niin suuri ja hallitsematon, ettei pettymyksiä pysty hillitsemään. Usko omaan hyvään tekemiseen on vielä sen verran hutera, että katkerankatkuisia lausahduksia joskus lipsahtelee. Onneksi lähes aina yksi jaksaa nousta tuntemusten yläpuolelle ja puhaltaa positiivista pörinää pyttyyn. Jokainen meistä rakastaa lajia ja loppupeleissä toivoo vain kokevansa onnistumisia ja saavansa viedä itsensä äärirajoille liikkumisesta, luonnosta ja hyvästä seurasta nauttien. 

Kuva Antti Nousiainen

Maali-irvistykset! Kuva Antti Nousiainen

Kuva Antti Nousiainen

Laskuepisodin jälkeen kisa eteni tasaisen hyvin maaliin saakka. Lost Case oli kuronut umpeen ensimmäisen päivän jäljiltä jäänyttä eroa kärkeen hurjaa vauhtia ja teki loppupäivästä todella jännän koko kärkikolmikon osalta! Loppua kohti kiihtynyt hillitön tsemppaus ja kannustus joukkueen sisällä kannatti, sillä voittohan sieltä irtosi! PA2 seikkaili kakkoseksi ja Lost Case hienosti kolmanneksi jääden kärjestä vain puoli tuntia.

Todella hieno kisa! Erinomaisesti järjestetty, monipuolinen ja mukavan haastava. Suuren suuret kiitokset järjestäjille! 

"Tämole niin justhiinsa, mutta emmä met tätä sekukhaan vain tehe."

Jotos 2014 Aavasaksalla

Kesän kalenteri vaikutti täydeltä, mutta Rokuan kisan jälkeen tuli tunne, että ei tätä kotimaisemissa käytävää kisaa haluta jättää väliin. Muut tytöt olivat menossa rokkaamaan, joten sain houkuteltua mieheni mukaan Hyvä fiilis 6h kisaan. Viime vuonna kävimme Anun ja Kirsin kanssa tämän lyhemmän kisan, ja minusta se on kisamuotona jopa mukavampi kuin kilpasarja, joka on puolet pitempi, mutta välissä on yötauko. En yleensä saa yöllä nukuttua ja muutenkin olotila on kisanjälkeisenä aamuna huono. Ylitorniolla lapsenhoito järjestyy näppärästi, joten ei muuta kuin kisaamaan ja juhlimaan 6-vuotis hääpäivää häämaisemiin.

Olemme muuten seikkailleet mieheni kanssa ensimmäisen kerran Kilpisjärvellä vuonna 2003 ja edellisestäkin yhteisestä kisasta taitaa olla jo kymmenen vuotta, joten on tuota tovi vierähtänyt edellisestä kerrasta. Elämäni ensimmäinen seikkailukisa oli kuitenkin jo aiemmin, vuonna 2002 ja silloin kisasimme Katrin ja Teijan kanssa Lapin Kulta Challengessä Pallaksella. Myös Katri ja Teija olivat nyt mukana Hyvä fiilis -sarjassa. Oli se Pallaksen kisa kyllä nuorille keltanokille melkoinen koettelemus (kanootit nurin Muonionjoen koskessa..) ja onhan tuota seikkailijana tuosta muutenkin aika paljon kehittynyt.

Hinauksessa jo silloin, 11 vuotta sitten.

Saanalta alas 2003. Nätit trikoot!!

6-vuotishääpäiväkuva 2014. 

Teijan ja Katrin kanssa seikkailimme ensimmäisen kerran jo 2002. Tämä kuva kuitenkin vuodelta 2014. 

Muistelut sikseen... 

Kartat haimme perjantaina ja niissä ei ihmeempiä kommervenkkejä ollut. Luvassa oli taas taattua Jotos laatua. Moitittavaa en keksi. Radat ovat aina olleet hyvät ja joka vuosi on ollut jotain uutta mukavaa. Ja maisemia tai muita puitteitakaan ei voi kuin kehua.

Prologi starttasi aurinkomajojen parkkikselta ja pinkaisimme ensin liki Aavasaksan korkeimmalle kohdalle. Sieltä sitten polkua pitkin alas kakkoselle ja järkyttävä laskettelurinteen nousu kolmoselle. Juoksu tuntui tahmaiselta ja ylämäessä syke nousi maksimin puolelle. Yleensä ei tässä vaiheessa kisaa vielä ratkaisuja tehdä, mutta voittajajoukkue Rigor Mortis karkasi jo alun juoksupätkällä. Tämmöisessä sprinttikisassa pitäisi jostain hitaiden solujen joukosta löytää niitä nopeitakin...

Prologi: suunnistus 4km.

Olimme sopineet taktiikaksemme seuraavan: "Minä ohjaan, sinä poljet..." Taktiikka meni siis niin, että minä hoidan suunnistamisen ja mies polkee pyörällä sen minkä kintuista pääsee ja roikun peesissa. Jälkikäteen ajatellen, jos tuo ensimmäisen kuvan kuminauha olisi ollut mukana, olisi juoksustakin saanut lohkaistua pois minuuttikaupalla. Nyt kuitenkin lähdettiin fiilistelemään ja kuminauhat jätettiin tarkoituksella kotiin.

Prologin jälkeen pinkaisimme lyhintä reittiä alas Tengeliöjoen varteen, missä olisi ensimmäinen quest, lyhyt costaleering ja juoksu kanooteille. Aivoquestit on aina vaikeita. Yritimme rustata paperille ohjetta, mutta se oleellinen jäi kirjoittamatta ja ratkaisu jäi hautumaan päähän, kun juoksimme kohti kanootteja. Pientä sanaharkkaakin oli ilmassa. Teimme pienen koukun rastille numero 7, sillä rasti oli vielä kauempana rastipisteestä kuin kuvittelimme.

Aavasaksan silta Tornionjoen yli.

Melonta kuitenkin hoitui melko hyvin ja tässä kohtaa olimme kisassa kolmantena. Team Sisu oli ottanut kovan alun ja olimme muutaman minuutin perässä. Kärki oli karannut jo reilun 10 min päähän. Palasimme ensimäiselle questille ja Harri pähkäili tehtävän oikein ja minä puolestani ratkaisin toisen questin, joten sakkojakaan ei tule. Jes! Taas uidaan pätkä ja juostaan pyörille.

Reppu vauhdissa auki ja pyörille.

Pyöräily alkaa rastilta numero 11. Vaihtomme on nopea. Olen uhonnut miehelleni etukäteen, että siellä ei sitten säädetä ylimääräistä ja ei säädetäkään! ;) Hyvin pian nappaamme edellä menneen joukkueen kiinni ja jatkamme omaa vauhtia. ATP:n Katri ja Antti tulevat vastaan siinä vaiheessa noin 10 min meitä perässä.  Rastille numero 14 mennessä tuumaan miehelleni, että voisithan tuota vähän lujempaakin ajaa, mutta kun jo 30km/h hiekkatiellä mennään, ei siitä ihan mahdottomia enää kiristetä. 

Portimojärveltä saamme coastaleeringkartan ja erikoista siinä on se, että siltoja ei saa käyttää. Uimme siis yhteensä kuusi kertaa kanavan/joen yli. Pikkuisen annamme tasoitusta muille, sillä pyöräilyn vaippahousut unohtuvat jalkaan. Tällä pätkällä kuitenkin otamme hieman kiinni kärkeä, joka on enimmillään noin 13 min karussa. Maali on sitten coastaleeringin jälkeen Aavasaksan päällä ja siellä eroa on 9 min.

Coastaleering. Siltojen käyttö kielletty, rastit kierretään numerojärjestyksessä.

Hyppy noin kuudesta metristä Etelä-Portimossa.

Ja taas yli! Virtakin oli kanavassa kova.

Pyörällä mentiin lujaa. Melonta oli tasaisen varmaa. Juosta olisi pitänyt lujempaa. Uintitaustaa löytyy sen verran molemmilta, että coastaleering oli kivaa. Ei siinä silti mahdottomia eroja tehdä. Questit menivät hyvin, vaikka kauan niissä mietittiin. Hyppyquest oli meillä nopea. Emme jääneet miettimään, uskaltaako vaiko ei.

Hyvä fiilis oli kisan jälkeen. Ehkä teemme yhdessä kisailemisesta jonkinlaisen perinteen.  :) Vaikka kisoja on kolonnut jo monia, niin taas on pari uutta niksiä, jotka aion ottaa käyttöön tulevissa koitoksissa. Toivoisin, että näissä maisemissa kisattaisiin myös jatkossa, mutta toivoisin, että kilpailijoita olisi enemmän tässä hienossa tapahtumassa, sillä Jotokseen kannattaa tulla kauempaakin! 

Rokua Geopark Challenge 2014

Tiimissämme on viisi jäsentä ja jo hyvissä ajoin neljä meistä ilmoitti halukkuutensa Rokua Geopark Challenge Extreme -kisaan tänä vuonna. Jotta saatiin kaksi joukkuetta viivalle, piti saada muutama nainen lisää joukkoihin. Saimme kunnian jälleen seikkailla uudella kokoonpanolla, kun kaksi rautaista naista saatiin mukaan täydentämään joukkueita. Tällä kertaa Passion Adventuren joukkueessa mukana olivat Marjo, Niina ja Sanna. Passion Adventure deltan joukkueessa mukana olivat Tytti ja lainajäsenet - Laura sekä Kaisu. Laura on tänä vuonna seikkaillut ansiokkaasti Tytin aisaparina multisport cupin kisoissa. Kaisu taas on mm. viime vuoden hopeamitalisti Geopark Challengesta. Kokeneita seikkailijattaria siis molemmat.

PA Kuva: Tapani Launonen

PA Delta Kuva: Tapani Launonen

Joka vuosi kisa on ollut hyvin omanlaatuinen. Tänä vuonna erilaisuutta toisi kaupunkiympäristö. Reittikirjat jaettiin perjantaina. ennakkospekulaatiot reitistä eivät osuneet kohdilleen siltä osin, että mielessä ei käynyt mahdollisuus meloa vastavirtaan. Pientä motivaation puutetta aiheutti myös se, että mukana olisi vain kaksi naisjoukkuetta. Missä muut extremenaiset olivat?

Kuva: Nina Salokorpi

Reittikirja kertoi, että kisa menisi lyhykäisyydessään näin: Kolmiosainen prologi Oulun keskustassa ensin juosten, sitten uiden ja juosten sekä lopuksi rullaluistellen. Kolmituntisen prologin jälkeen vuorossa olisi melontaosuus Hietasaaresta Turkansaareen, päätepisteenään Sankivaara. Sankivaarasta pyörillä Rokualle ja siellä vielä lyhyt rullistelu, suunnistus ja juoksu ennen maalia.

Joukkueemme onnistui valmisteluissaan hyvin. Reitti suunniteltiin ja piirrettiin huolella. Etukäteen mietitimme kunkin repun sisällön ja mitä milläkin vaihtopaikalla puettaisiin päälle. Ensimmäisenä silmiin pisti tieto ettei tänä vuonna olisi aiempien vuosien kaltaista henkistä ja fyysistä hajotuspätkää. Syynä tähän oli kenties lähtö- ja maalipaikan välimatkaero. Olimme kaikki yksimielisiä siitä, että aina ei ole tarvetta äärimmäisyyksille. Kisa itsessään on aina kova sekä monipuolinen. Kisan pituus vie kuitenkin lopulta jokaisen seikkailijan voimavaroja vaatien pitkähkön palautumisajan jo pelkästään valvomisenkin vuoksi.

Hymyilevä naiskaarti. Kuva Risto Jaako

Kuva Risto Jaako

Lähtö pamahti Rotuaarilta lauantai aamuna klo 10:00. Rotuaarille ehti kannustamaan tuttujakin. :) Matkaan säntäsi 38 extremejoukkuetta ja 37 adventuresarjan joukkuetta. Sähköauto johdatti 200 seikkailijaa Ainolanpuistoon ja sieltä poimittiin prologin kartta pyykkinarulta. Prologin ykkösosuudessa suunnistettiin Ainolanpuistossa. 

 Kuva Risto Jaako

Kuva: Tapani Launonen

Lisätehtävänä oli piirtää prologin kakkososuuden rastit mallikartoista eli coastaleering rastipisteet. Niinan suunnistustaitoon ja tarkkuuteen oli alusta asti vankkumaton luotto, jonka vuoksi Niina sai tehtäväkseen piirtää rastit ilmakuvakartalle. Rastipisteillä kävi kuhina, kun kyynerpäätaktiikallakin ähkittiin rasteja pusikoista.

Kuva: Seppo Rousu

Toinen osuus, coastaleering, ei lähde liikkeelle aivan nappisuorituksella. Ensimmäinen rasti on Kiikelissä. Niina hyppää patjalleen tarkoituksena ylittää reilun 150 metrin mittainen vesipätkä patjalla. Patja kippaa Niinan ja tovin painimisen jälkeen se poksahtaa. Sanna ja Marjo ovat jo hyvän matkan päässä huomatessaan tilanteen. Onneksi luottoa uimataitoon löytyy. Paniikki ei käy mielessäkään ja matka taittuu osin reppu selässä räpiköiden ja osin kaverin hinauksessa :) Pelastusliivit eivät olleet tällä kertaa pakollinen varuste, mutta rannalle selvitään pienen hidastuksen saattelemana. Jesari olisi ollut huippuvaruste tässä kohtaa hoidella ammottava reikä patjasta. Reittisuunnitelmaan tehdään lennosta muutos ja loput rastit kierretään jalkaisin. Yksi lyhyt pätkä Hietasaaressa on ainoastaan uitava. Marjo ja Sanna päällekkäin patjan päälle ja menoksi. Tätäkin on harjoiteltu ja tällä tavoin olisi mennyt pidempiäkin pätkiä kohtuu näppärästi. 

Kuva: Seppo Rousu

Nopeamminhan reissusta olisi siis selvitty, jos kaikki suunnitellut pätkät olisi kuitenkin päädytty uimaan, mutta emme lannistu.

Rastirallia Kuva: Tapani Launonen

Coastaleeringin jälkeen vuorossa on mielenkiintoinen rullaluistelupätkä. Kierrellään graffitteja pitkin kaupunkin laitoja. Karttateline olisi ollut aika bueno, mutta miksi se juuri nyt onkin kotona. Suussa sulava kartta on loppumatkasta jo kohtuullisen hankalasti luettava. Lohiportaiden yläpää on hukassa, joka johtuu meille perustyypillistä rastiympyrässä sähläyksestä. Emme muista lukea kaikkia meille annettuja ohjeita ja säntäilemme kuin mitkäkin jauhopäät kalaportaat sataan kertaan päästäpäähän. Coastaleeringin jälkeen on vuorossa kisan ensimmäinen varsinainen osuus (melonta).

Kuva: Seppo Rousu

Vauhtia pätkälle haetaan ensimmäiseltä questilta Vaihtipuistosta. Kuvassa mimmit pähkäilevät, miten homma hoidettaisiin. Vielä tässäkin vaiheessa lukemisen ymmärtämisestä olisi hyötyä. Päädymme siihen, että Niina saa lukea vauhtiauton "ratissakin karttaa" ja pitää  pienen breikin. Marjo kaahaa kierroksen ensin yhdellä autolla, Sannan vetäessä autossa istuvaa Niinaa. Puolikkaan kierroksen jälkeen, Marjo säntää vielä antamaan lisäapua pukkaamalla Niinan ja Sannan biiliä.

Kuva: Risto Jaako

Kuva: Seppo Rousu

Kuva: Risto Jaako

Vauhtipuistosta siirrytään melomaan. Käydään Toppilansalmessa hyppäämässä laiturilta, napataan rasti Kiikelissä ja sitten melotaan ja kannetaan kanoottia Ainolanpuiston. 

Ruuhkaako? Kuva: Tapani Launonen

Kuva: Seppo Rousu

Nousee nousee!! Kuva: Tapani Launonen

Laskeutuminen on tällä kertaa Tietomaan tornista, 45m korkeudesta. Harmiksemme joudumme jäämään odottamaan valjaita toisen naisjoukkueen päästessä edeltämme heti jatkamaan laskeutumiseen. Nämä odottelut tuntuvat toisinaan hurjan pitkiltä ja kärsivällisyys on koetuksella. Marjoa palelee ja hampaat lyövät loukkua. Missä on kesä? 

Jahas, tuolta alas!? Kuva: Tapani Launonen

Tietomaan torni Kuva: Nina Salokorpi

Kuva Risto Jaako

Laskeutuminen oli kivaa, kuten aina! Sanna yritti hivuttaa brusikkia alaspäin niin sukkelasti kuin taisi ja mieli olisi tehnyt mennä vieläkin kovempaa. Mikään vauhti ei nyt tunnu riittävän!

Melonta jatkuu Oulujokea vastavirtaan aina Turkansaareen asti. 

Kuva: Seppo Rousu

Huippu keli, kesäkin tulee matkan varrella, mutta Marjo ei luovu takistaan…ei koko kisan aikana! :) Jaksamme tsempata koko matkan ja pitää hyvää vauhtia yllä. Ero deltaan nähden pienenee hitaasti, mutta varmasti. Marjo ja Sanna pessimistisinä eivät edes usko hyvään vauhtiin vaan vaativat lisää, enemmän ja nopeammin…vetoVETOveto...

Ruokaa suussa ja hikeä pukkaa, mutta lämmin ei luita riko. Kuva: Risto Jaako

Veto veto! Kuva: Tapani Launonen

Turkansaareen melotaan tekemään quest juoksentelemalla kartanon ympäristössä. Pian pukataan jo kanoottia Sanginjokea vastavirtaan ja koskessa on ruuhkaa joukkueiden pakkautuessa kapeaan jokiuomaan.  Tämä tuntuu olevan meille vahva laji. Miesjoukkueetkaan eivät pääse meistä karkuun tällä pätkällä. Sen verran sukkelasti surffaillaan kivikossa! Tässä kohtaa matkaa on taitettu noin kahdeksan tuntia. Saavumme vaihtoon Deltan kanssa lähes yhtäaikaa. Deltan tytöt ovat näppärämpiä kanoottikärrynsä kanssa meidän harjoitellessa rakkineen käyttöä. Pieniä kauniita sanoja karkailee metsikön uumeniin, kun paatti ei pysy kärryissä. :)

Kuva: Seppo Rousu

Sankivaarassa on nopea vaihto ja sitten hypätään pyörille. Alkaa vaihdot pikkuhiljaa sujua. Delta jää tässä vaiheessa taakse. Edessä on yhdeksän tunnin pyöräpätkä. 

Kuva: Seppo Rousu

Pilpasuon pitkokset. Kuva: Tapani Launonen

Niina köntsäilee milloin pitkospuilla ja milloin muuten vaan on turvallaan suolla. Marjo ja Sanna saavat sopivaa pientä viihdettä Niinan kömpiessä ylös milloin suosta, hiekkaläjästä tai pusikosta.  Onneksi sisukas nainen ei ole pyllähtelyistä millänsäkään ja huumorilla jatketaan matkaa. 

Kuva: Tapani Launonen

Tykitämme kuitenkin varmalla otteella rentoa vauhtia kohti ruokaa ja sitä ennen tapahtuvaa Oulujoen ylitystä. Yksi parin kolmen minuutin epäröinti tehdään, mutta muuten suunnistusvirhettä ei pyöräpätkällä tule.

Kuva: Tapani Launonen

Etukäteen pelottanut uintipätkä pyörien kanssa ei lopulta olekaan paha. Kaikki reput pakataan jätesäkkiin, joka kelluu mukana joen yli. Yöpyöräilyä varten on vain säästettävä kuivia vaatteita, vaikka se vähän aikaa nieleekin. Aivan alasti ei veteen silti mennä. Pikkuhousut jalassa kaasutamme viimeisen metrit pakolliselle taukopaikalle. Illanviettäjät laavulla taputtavat käsiään vähäpukeisille naisille maastopyörillään. Pohtivat varmaan, että huvinsa joka kahelilla! :) Keitto lämmittää vastarannalla ja puemme vaatetta ylle. Viritämme myös lamput kypäriin ja matka jatkuu. Hengitys höyryy, varpaat ovat jäässä kun liki nollakelissä pistellään kohti Rokuaa. Tässä vaiheessa kisaa ajatus vähän karkailee. Lapsia on ikävä ja koko hommasta on hetkeksi riemu kaukana. Kylmän kanssa ei ole aina oikein naurata. Pitäisi lisätä vauhtia. Onneksi pimeää ei juurikaan ole. Tervareitin varrella Ahmasjärjellä tapaamme miesten kärkikaksikon. Kyllä se väsymys on sama kaikilla, koska kärkiporukan miehilläkin tuntuu olevan terävin isku pois.  

Ihan koko matkaa ei ole näin railakas meno! Kuva: Tapani Launonen

Rokualta jatkamme matkaa luistellen. Niinalla luistelu tuntuu huteralta. Suunnistajaa väsyttää ja koordinaatio on hukassa. Mikäpä sen parempaa, kun nenän eteen saadaan yksi Suomen haastavammista suppamaastoista. Homma vaatii tarkkaa suunnistusta, kun kisaa on käyty noin 18h. Ensimmäistä rastia pitää hakea ja hakea n 15 min. Loput rastit kaatuilevat onneksi syliimme varmasti, kuin telkkä pönttöön. Tässä kohtaa vaikuttaa, että PA delta tipahtaisi lopullisesti pois kärkitaistosta, kun he tulevat reittiä päinvastaisessa järjestyksessä meitä vastaan. Vai tipahtavatko tytöt sittenkään? Meidän pahimmat kämmimme ovat vielä edessäpäin. Seikkailukisassa pitäisi jaksaa pitää homma kasassa ihan viimeiseen pisteeseen asti. Koskaan ei tiedä, mitä reitti tuo tullessaan eteen. Varmakin on epävarmaa, se on nähty jo monesti.

Suunnistuspätkän päätteeksi palaamme rullilla takaisin Luontokeskus Suppaan. Edessä on juoksua ja pikku sukellus. Sukeltamalla pitää käydä katsastamassa, missä on rasti numero 26. Vaihdamme viime metreillä sukeltajaksi Niinan, sillä karttahan siellä on ja se pitäisi katsoa tarkkaan.  Ohjeesta vaarin ja kartta mieleen, rastimääriteteksti jää lukematta.  "Pookinmaja!", tuumaa sukeltaja-Niina, joka kauhoo järvessä kuin pikauimari radallaan. Todellisuudessa lapussa luki kuitenkin rastimääritteen olevan Pookin torni. Pistelemme Pookille suhteellisen leppoista tahtia. Kartoitamme töppyrän pirtin puhallusvilloja myöten. Paskahuussiakaan emme jätä kääntämättä. Jokainen tuntee Sepon koukut, mutta tässä kohtaa osaamme jo ounastella, että kyseessä on taas PA:n klassikko  à  la sählendeeri!! Usko loppuu ja epätoivo hiipii mieleen. Aikaa kuluu 50 min!! Marjo näkee rastin kauempaa Pookin tornissa ja Sanna kiipeää toistamiseen torniin kokeilemaan, ettei se viimeinen lunkka ollutkaan lukossa, vaikka siinä olikin munalukko paikallaan. Leimaus ja sadatellen maaliin, kuitenkin voittajina. Delto kuroo välimatkaa kiinni ja saapuu maaliin 40 min myöhemmin. Viime metrien sähläys painaa joukon fiilistä hetken maahan.  Tuuletuksia ei nähdä kun päällimmäisenä suututtaa, kun pitää aina tupeksia, eikä me edes näytetä oppivan.

Kuva: Tapani Launonen

Kisa on fyysisesti geoparkeista helpoin. Kaikki olemme kuitenkin sitä mieltä, että kisa on edeltäjiään järkevämpi. Edelleen monipuolinen, taitavasti rakennettu ja vaativa. On kuitenkin mukava päästä vuorokaudessa ja tavoiteajassa maaliin. Hommasta katoaa loppukin glooria kun aikaa menee reilusti yli. 

Lopuksi passionattarien omaa pohdintaa reissusta:

Niina: Geoparkki on minullekin vuoden kohokohta ja se mihin on vuosi tai oikeastaan puolitoista vuotta tähdätty. Syksy ja talvi meni pienistä sairasteluista huolimatta kohtuullisen hyvällä harjoittelulla ja odotukset kisaan olivat kovat. Motivaatiota heikensi suuresti se, että naisjoukkueita oli loppupeleissä viivalla vain kaksi.

Koin kisassa useita pieniä vastoinkäymisiä. Ilmapatja puhkesi, karttateline jäi kotiin ja tasapaino oli pyörällä hukassa. Aika alkuvaiheessa kisaa tunsin, että hyvistä valmisteluista huolimatta nyt ei ole minulle fyysisestikään paras päivä. Pessimismi-peikko kävi välillä minunkin kimppuuni. Tiedostetusti ja ehkä alitajuntaisestikin  himmailin vauhtia melko paljon. Tässä lajissa suunnistus on kuitenkin yksi tärkeimmistä menestyksen avaimista, ja erityisen tärkeää on pitää vauhti sellaisena ettei suunnistus kärsi. Pikkuisenkin kovempi matkavauhti olisi voinut nakata aivot narikkaan ja tuoda pummia pummin perään. Suunnistusvastuu kuitenkin oli ja pysyi minulla. Tässä mielestäni onnistuin hyvin, vaikka tyttöjä ehkä harmittikin vauhdin hitaus. Vauhti oli kuitenkin tällä kertaa sopiva suunnistukseen, jonka piti pysyä sujuvana vuorokausi. Pummeja tuli vain kaksi ja molemmat tulivat väsyneillä hetkillä, toinen asfalttiluukutuspätkällä  keskiyöllä ja toinen rullistelun päätteeksi aamuyöllä. Jo alussa näytti myös siltä, että vauhtimme ei ole toista joukkuetta hitaampi,  joten varma suunnistus ja leppoisa vauhti tulisi riittämään ja riskejä ei tarvinnut ottaa. Myös minä tulin maaliin huomattavasti hyvävoimaisempana kuin edellisessä vuorokauden kisassa ja palautuminenkin on jo niin hyvällä mallilla, että mieli tekisi jo uuteen kisaan.

Joukkueena tällä tiimillä on eväitä vaikka mihin. Jokaisella on kuitenkin parantamisen varaa. Pessimisti-peikko, questit ja oma juoksuvauhtini nopeilla baanoilla ovat ehkä suurimmat heikkoudet, jotka kuitenkin jäävät vahvuuksiemme jalkoihin. Vahvuuksiamme ovat kaikki muut lajit, vaihdot, suunnistus, valmistautuminen ja ennen kaikkea tiimihenki. Kiitos tytöt!

Kuva: Tapani Launonen

Sanna: Kisan loppuvaiheen sekoilujen aiheuttama harmitus on aika lailla hälvennyt ja hyvät jutut valtaavat tilaa. Mikään pätkä ei tällä kertaa tuntunut loputtoman pitkältä tai erityisen vaikealta. Reitillä ei kuhnailtu, mutta ei kyllä tehty vauhtiennätyksiäkään. Ehkä naisporukoiden vähyys extreme -sarjassa vaikutti asiaan, mutta enpä muista ennen tulleeni maaliin yhtä hyvissä voimin. Tuntui, että energiaa olisi ollut vielä vaikka mihin! Hassua, mutta sehän hieman pisteli vihaksi. Pelkästään tyytyväinenhän sitä olisi pitänyt vaan olla siihen, että joukkue tuli voittajana maaliin. Niina suunnisti erittäin hyvin ja Marjolta ei meno hiivu, vaikka selässä olisi repullinen betonia ;) 

Seikkailukisassa menestyminen vaatii kymmenien ja kymmenien asioiden ja nyanssien loksahtelua. Tässäkin kisassa lopulta hyvät (kisaa edeltävä ja kisanaikainen tankkaus riittävää, tehokkaat vaihdot eikä turhaa varustesäätöä reitillä, reittisuunnittelu bueno, ainoastaan pari suunnistushäröä, matka-arviot kohdillaan, hyvä vauhti melonnassa, hidastavat haaverit 0, lihaskrampit 0, hidastavat rasitusvammat 0, kalusto-ongelmat 0) päihittivät pahat (huolimaton rastimääreiden/ ohjeiden luku, epäonni uimapatjan kanssa, harjoituksen puute kanoottikärryn käytössä, ajoittaiset motivaatiodropit, käyttämättä jääneet vauhtienergiat) ja lopputulos todella jees! :) Joukkue puhuu samaa kieltä ihan sanan varsinaisessakin merkityksessä ja vastuut jäsenten välillä ovat selvät. Seikkailuvuoden kohokohta oli hyvää jakaa tämän porukan kesken. Kiitos!

Kuva: Tapani Launonen

Kuva: Nina Salokorpi

Marjo: RGC oli tyylikkäästi suunniteltu ja monipuolinen alusta loppuun asti. Kisa on aina vuoden harjoittelun huipennus ja vaikuttaa siltä, että jokaisen reissun jälkeen maaliin tulee entistä hyvävoimaisempi Marjo. :) Kokonaisuutena joukkueen suoritus oli tasaisen varma. Monessa asiassa ollaan menty kovasti eteenpäin. Vauhtireserviä ja voimia jäi ainakin omaan povitaskuun, joten kovempia tavoitteita uskaltaa jo haaveilla. Uimispeikko on NIIN selätetty ja pyörälläkin pääsee jo tosi lujaa. Oikeita asioita on siis onnistunut vuoden aikana kehittämään edelleen. Ihailen Niinan tarkkaa suunnistusta ja Sannan kykyä tsempata koutsina porukkaa. Kisa on pitkä ja jokainen putoaa vuorollaan "ihan sama, ei kiinnosta" -kuoppaan. Draivi ja voima pitää kaivaa silloinkin kun tuntuu, ettei tässä hommassa ole hitustakaan järkeä. Kisan aikana tietyn tuntimäärän saavuttaminen tarkoittaa sitä, että loppu etenemisestä on tehtävä korvienvälin voimin. Maalissa olo on huikea. Sen tunteen kuvaileminen on vaikeaa. Se saa aina haluamaan samaa uudelleen. Puhutaan itsensä voittamisesta, mutta minusta se on jotakin vieläkin väkevämpää! Kylmän kanssa on välillä vaikeaa, kun sitä ei oikein voi tosissaan harjoitella. Täytyy muistaa myös olla kiitollinen siitä, että kalusto ja naiset ovat ehjiä kisan jälkeen. Kämmähdyksien aiheuttamista pettymyksistä pääsee yli kuitenkin kohtuu nopeasti. Ylitornion tyttöinä kisasisarien luonteenpiirteissä on yhteneväisyyksiä. Sammaa vettä olhaan juotu kläppeinä, joka on omasta mielestäni tämän kokoonpanon vahvuus. Kiitos typyt!! <3

Ja taas palelee!! :) Kuva: Nina Salokorpi