Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Porrastreeniä



Innostuimme Kirsin kanssa alkusyksystä treenailemaan yhdessä porrasjuoksun merkeissä. Yritys on ollut lumille asti juosta kerran viikossa jäähallilla porrastreeni. Loppuvuodesta nuhanenät sun muut joulukiireet ovat haitanneet vähän viikkotavoitetta. Mäkitreeni pitää Oulun jylhissä maisemissa järjestää erikseen, koska peruslenkillä ylämäkeen ei tarvi juurikaan puuskuttaa. Parhaat meitä lähinnä olevat mäet löytyvät Virpiniemestä tai Ruskotunturista, jos ylikulkusiltoja ei lasketa. :) Vaihtoehtoisesti jäähallin jyrkät rappuset ovat tarjonneet sopivasti ylämäkihaastetta mammoille, jotka palautuvat synnytyksestä ollakseen ensi kesänä taas iskussa! ;) Porras- ja loikkatreenit ovat toimiva harjoitusmuoto juoksijalle ja kuntoilijalle. Niiden avulla voi kehittää jalkojen ja keskivartalon lihasten voimaa sekä koordinaatiota. Treeni tuo tervetullutta vaihtelua juoksutreeneihin.


Näemme siis lähes viikottain jäähalilla. Jostakin kumman syystä Kärppien aamujää on sattunut aikalailla samoihin aikoihin. Jaksan aina ihmetellä heidän järjestäytynyttä treenaamistaan. Se on toisinaan kuin taidetta. Joka ukko tietää mitä tehdä. Ovat kai muutaman toiston tehneet! Taidokasta! Jäähallilla maleksii muutakin porukkaa aamupäivisin. Huomaan, että saamme huvittuneita katseita. Lastenvaunut voivat olla osasyy tähän! Vauvaikäiset lapsemme ovat aina treeneissä mukana. Lapsukaiset toimivat huutosakissa kannustamassa meitä. Toisinaan tosiaankin vain viuhkat puuttuvat kun vaunuissa käy huiske ja ääntäkin lähtee. Jos homma menee purkkiin niin lapsoset nukkuvat tyytyväisinä meidän puhistessa rappuja ylös ja alas. 







Ystävällisen näköinen setä otti meistä pyynnöstämme yhteiskuvan. Häntä hieman huvitti poseerausintomme! :) …"siis pitääks noi Kärppien treenit näkyä tuolla taustalla!" :) Joo, eihän me täällä hallilla muuten tekemistä väkisin keksittäisi!


Viikottainen yhteistreeni alkaa yleensä noin 30min alkuveryttelyllä ulkona. Käytännössä tämä tapahtuu vaunulenkkeilynä jäähallin ympäristössä. Olemme tehneet porrasjuoksua kolmen nousun settinä. Sarjojen välissä olemme pitäneet noin 5min mittaisen tauon. Harjoite on toistetettu neljän sarjana. Tavoitteena on 5 - 6 sarjaa kolmen nousun setillä. Muut viikon treenit ja päivän tuntemukset on otettava tietenkin huomioon, koska syke nousee treenissä hyvin. Viimeisessä sarjassa saa jo tosissaan nostaa jalkaa. Kirsi on yleisurheiluaikoinaan tehnyt porrastreeniä ja on luvannut, että harjoite helpottuu ajan kanssa. Sitä odotellessa! :) 

Porrasjuoksun lisäksi olemme tehneet vetoja hallia ympäri tai suoralla käytäväpätkällä. Päivällä ihmisiäkään ei ole liikaa ja käytävää kiertää kimmoisa matto. Entisenä spirintterinä Kirsi kaasuttaa pitkillä jaloillaan hienosti. Askel on eteenpäin pyrkivä ja ponnistus kadehdittavan lennokas. Minä koitan tikata lyhyillä koivillani hädintuskin peesissä pysyen! :) Lihaksille on mukava antaa vähän nopeusärsykkeitä ja jumitkin aukeavat kun saa tampata sydämensä kyllyydestä. 


Jatkossa on suunnitelmissa tehdä seuraavanlaisia pikajuoksun vetoharjoitteita:


- 2-6 sarjaa, 4 x 60 m 30 sekunnin palautuksella. Sarjojen välissä 2 minuutin lepotauko.
- 2-6 sarjaa, 4 x 100 m 40 sekunnin palautuksella, sarjojen välissä 3 minuutin lepotauko.
- Pyramidiharjoitus: 100 m - 150 m - 200 m - 150 m - 100 m, palautuksena vedon mittainen kävely.

Kaverin kanssa on aina mukava treenata. Vaihdamme samalla kuulumisia! Koska kuopukset ovat treeneissä mukana, ei tarvitse säätää treenejä muiden perheenjäsenten kanssa sopivaksi ja ilta on sitten vapaata touhuilla kotona.

perjantai 23. marraskuuta 2012

HiihteLEVI, LasketteLEVI (ja välillä vähän itkeskelevi) vko46!


Ihan oikea talvi otti meidät Levillä vastaan, kun vietimme perheen kanssa miniloman kylästellen samalla rakkaiden perheenjäsentemme luona. Levistä on vuosien varrella muodostunut tärkeä paikka minulle, mutta isän poisnukkumisen myötä huomaan joutuneeni tilanteeseen, jossa joudun luomaan kyseiseen "alppikylään" aivan uutta suhdetta. Surusta ja ikävästä huolimatta, paikkaan liittyy paljon arvokkaita muistoja, olenhan Marian Kappelissa solminut avioliitonkin. Nyt kuitenkin lämpö tuntuu olevan poissa ja tunturin kupeessa ikävä korventaa syvältä. Isän kädenjälki näkyy monin tavoin keskustan ympäristössä. Katselen rakennuksia aivan erityisellä lämmöllä, sillä arvostan isäni elämäntyötä. Kiintymys Leviä kohtaan täytyisi eheyttää jotenkin, vaikka entiseksi se ei koskaan enää palaa. Isää voin myös syyttää ja kiittää siitä, että olen riippuvuussuhteessa urheiluun! Kun aloin odottaa tytärtäni, onnittelujen ja halausten jälkeen seurasi kysymys: "kuinkas maltat olla seikkalukisoista pois ja höllätä urheilusta?" :)

Oli hienoa päästä hiihtämään ja laskettelemaan. Urheilu toimii minulle  terapiana. Sen avulla jaksan paremmin. Saavumme keskiviikkona perille ja iltalenkille pitää päästä. Hiihtelen tuttua reittiä ensilumen latuja. Kierrän ison poron ja pikku poron lenkin, kuten niin monina - monina vuosina marraskuun ensimmäisillä lenkeillä. Illan hämärtyessä annan lenkkipopin tulvia korviini ja teen mukavan 1.5h ja 17km PK-lenkin pikku pakkasessa ennen kuin kiirehdän pikku neidin iltapuuhiin ja päästän mieheni nauttimaan samasta riemusta.

Torstaina ohjelmassa on pidempi lenkki. Ajelen vaihteeksi Kätkän lenkille ja jätän autoni K5 hotellin pihalle. Keli on nollassa ja lumi imee minua latuun. Cheek ja Elastinen räppäävät rallejansa, kun nousen tasaisesti Kätkätunturin rinnettä ylös. Menomatka tunturin laitaa kestää kolme kertaa kauemmin kuin paluu alaspäin. Suunnilleen puolesta välistä meno vaihtuu laskusuuntaiseksi. Latua on tehty aina Merkkisen laavulle asti. Laavulla solisee pohjoinen tunturipuro: Merkkisen kaltio. Otan lämpimän mehuhuikan ja kuuntelen hetken puron porinoita ja hiljaisuutta.




Paluumatkalla huomaan, että reitin varrelle on tolpattu useita kylttejä. Ahaa, tämä reitti on nimetty uudelleen, huomaan olevani Rykimäpolulla. :) Paluumatkan varrella opinkin sitten kaikenlaista hauskaa etanoiden rakkaudesta, länsimaalaisten sarjallisesta yksiavioisuudesta, naisten seksinenästä ja uroshirvien dieetistä, joka johtuu mittavasta haaremista! Voi hirvi-parkoja! :) Lappilaista huumoria!! 






Hiihtelen vielä Levitunturin laitaa, mutta keli on raskas eikä reittiä ole lanattu. Suksen pohjissa on pakkaskelin voiteet, koska tähän aikaan mittari on harvoin nollassa.  Rupattelen siskoni kanssa elämän menosta. Reilut pari tuntia saa riittää, lenkille pituudeksi 24km. Syke pysyi maltillisesti PK alueen alarajoilla, mutta ylämäet nostavat hieman keskisykettä. Illalla piti venytellä, mutta nyt ei vaan jaksanut toteuttaa sitä!





Perjantaina mentiinkin sitten mutkamäkeen iltapäivästä. Pikku neiti unille ja luotettaviin mummun käsiin itkuhälytin. :)   Vajaat kymmenen hissiä ja rinnettä oli avattuna. Parhaat mäet tähän vuoden aikaan löytyvät eturinteestä. Pikku mies totutteli nappihissillä taas lasketteluun. Homma alkoi luistaa entiseen malliin heti parin laskun jälkeen ja pian poitsu kurvaili hienosti menemään mäkeä alas ja hissillä ylös. Minä en päästänyt hyppyriin, joku muu taisi kuitenkin antaa siihen luvan. Pojat ovat poikia! En kyllä paljastanut pikku miehelle, mistä pappa löysi minut nelivuotiaana, kun Aavasaksalla opettelin laskettelemaan. Karkasin tietysti ensimmäisellä laskettelukerralla kokeilemaan hyppyriä, päätyen X-asentoon hyppyrin pohjalle ilman suksia. Rämäpää-geenejä kai voi syyttää huoletta! Siitä todisteena myös pikkusiskoni kurvailut. Neidin perässä pysymiseksi sai tehdä töitä. Levin laskettelukoululainen päästeli eturinnettä menemään sellaista kyytiä etten kertakaikkisesti pysynyt perässä. Puolessa välissä kävimme munkki-kahvi-kaakaolla. Ihanaa laskea taas, koska viime kausi meni mahaa kasvatellessa. Ensi kerralla pitää päästä myös lautailemaan sillä tällä kertaa olimme kaikki suksilla liikenteessä. :) 



Lauantaina oli edessä kotiinpaluupäivä. Aamupalan jälkeen lähdimme vielä reilun parin tunnin lenkille. Lapsoset menivät ulos purkamaan energiaa ja pienimmäinen päikkäreille. Kymmenen asteen pakkanen maistui vaunuissa hyvin, koska untuvien keskellä nukkutti kokonaista kolme tuntia! Päivän tyylinä oli perinteinen ja hiihtelimme Levi-tunturin kupeessa. Kylmä tuuli vihmoi enkä saanut suksia pitämään kunnolla.  Homma oli välillä lipsuttelua, vaikka lisäsin pitoa moneen kertaan. Pakkanen puri varpaita, mutta ladulta ei olisi malttanut lähteä millään. Vastaan tuli juniorista senioriin, norjalaisesta virolaiseen - oli hiihtokoululaisia ja tekniikkaharjoituksia sekä ihan vaan omaksi ilokseen hiihteleviä. Tunturissa lenkkeily on nautinnollista, koska maastoerot tarjoavat Oululaiselle vaihtelua. Kun on puhistellut mäen ylös, saa päästellä jopa 48.1 km/h mäkeä alas. Reilun parin tunnin perinteisen lenkille tuli mittaa 25km. Viimeiset 3km tein kovemmilla sykkeillä pyrkien tekemään vedon tasatyöntöharjoituksena. Kädet hapottivat aika helposti ja nousuissa oli pakko antaa periksi perinteisen vuoropotkuille.

Mukava oli treffailla talvea...tämä pimeys ja vesisateet saisivat jo loppua. Tilaan Ouluunkin oikean talven! 

-Marjo

tiistai 13. marraskuuta 2012

Löydä riittävästi treeniaikaa ja pysy suunnitelmassa - missä suunnitelmassa?

Eräs marraskuinen viikko kun taivaalta tulee vettä ja maa on musta...

Maanantai ja Markon prässi! Minulle lähestulkoon ainut treeni, joka tapahtuu joka viikko samaan aikaan. OTC:n tarjoama kuntopiiri on ollut erittäin hyvä aloitus viikon treeneihin jo muutaman vuoden ajan. Ensin huolellinen lämmittely, jonka jälkeen 40-50 minuuttia tehokasta lihaskuntoa ilman apuvälineitä ( = 4-5 kymmenen liikkeen kierrosta) pitäen sisällään mm. kyykky- ja päkiähyppelyä, etunojapunnerruksia, ojentajadippejä, keskivartalotreeniä, tuolille ponnahduksia sekä nopeita vetoja. Liikkeet vaihtuvat minuutin välein työ- ja lepoosuuksien suhteen vaihdellessa 30s:30s - 45s:15s välillä. Liikkeiden välisen levon ollessa 20s tai vähemmän mennään jo anaerobiselle puolelle. Loppuun hyvät verryttelyt ensin salissa jäähdytellen ja venytellen ja loppusilaus lenkkeillen ulkona. Yhteensä vajaan kahden tunnin treeni. Tehokas harjoitus, jota ei varmasti tulis tehtyä ilman sitä kuuluisaa ryhmän tuomaa painetta...

Tiistaina treenikoloni löytyy joko alkuillasta ennen kuutta tai sitten vasta kasin jälkeen. Saan olla nyt päivisin lasten kanssa, joten valitsen alkuillan enkä "tuhlaa" tällä kertaa sitä hiljaista ja rauhallista loppuiltaa treenailuun. Otan alkulämpimän lasten kanssa pihalla. Läpsyvaihto ja kello näyttää, että takaisin on oltava 75 minuutin päästä. Ja aina sama juttu...mihin juoksen tällä kertaa? Mieluiten juoksen poluilla. Juostessani rantaa kohti muistelin, etten ole vähään aikaan juossut mäkivetoja. Täällä Oulussahan suurimmat mäet löytyvät lähinnä alikulkujen yhteydestä, joten mäkitreenit vaativat aina hieman mietintää. No, ei hätää, ovat onneksi hiljattain kasanneet merenrantaan maata ihan vaan minun mäkijuoksentelua varten...Tässä ajassa ei oikein Ruskoon tai Virppariin ehdi hölkkäillä, niin päädyn siis 40 minuuttia mutkitellen juoksenneltuani tämän kasan juurelle. Matka huimalle huipulle tarvitsee 150 juoksuaskelta ja vie aikaa tasan minuutin. Välillä on pätkä tasaisempaa, mutta nousulta tuntuu kun pitää vauhtia yllä. Syke nousee lopussa 93%:iin maksimista. Käytän alastuloon 90 - 100s, jolloin syke palautuu n. 65%:iin maksimista ennen uutta nousua. Kahdeksan nousua ja viimeiset kolme tuntuvat jo luistavan ihan mukavasti ja palautuminenkin on nopeampaa. Kummallista. Pimeässä otsalampun valossa juoksentelu toi lisämaustetta tekemiseen. Rentoa hölkyttelyä kotiovelle ja se oli siinä!

Keskiviikon kalenteriin on merkitty minua lukuunottamalla jokaiselle perheenjäsenelle meno. Tarkoittaa siis sitä, että minä laitan kellon ajoissa soimaan ja suuntaan salille heti aamutuimaan. Lapsilla on "ohjattua touhua" = harrastus kerran / kaksi viikossa ja se tuntuu tässä vaiheessa oikein sopivalta määrältä. Olen vielä puolinukuksissa salille mennessäni, mutta virtuaalisen spinning -tunnin pärähtäessä käyntiin olen kutakuinkin hereillä. 45 minuuttia spinnailua menee hujauksessa. Hetki infrapunasaunassa lehtiä selaten olisi saanut olla pitempi, mutta ei auta, pitää ehtiä läpsäyttämään kahdeksaksi takaisin kotiin. Jaloissa vähän tuntuu eilinen mäkijuoksentelu...
Kenkähyllyssä vain muutamat aikaiset tossut...
Torstai on toivoa täynnä...vaimitensoli. No treenaamisen kannalta ei paljon toivoa torstain kalenterissa, mutta kevyempiä päiviäkin tarvitaan. Käveleskely vaunujen kanssa aamupäivällä vetristää vähän jalkoja ja antaa aikaa ajatella. Illalla kun piiperöt nukkuvat käyn vielä salilla kiusaamassa keskivartaloa ja keskittymässä hetken venyttelyyn. Television ääressä tehdyt venyttelyt jäävät lähes aina puolittain tehdyiksi ja huomaan usein istuneeni vartin aitajuoksija-asennossa "muka" venyttelemässä.

Perjantaiaamuna oli tarkoitus lähteä aikaiselle aamulenkille pikkupakkaseen, mutta arvaatte varmaan, miten kävi. Kellon soidessa päätin, että tänään ei olekaan lenkkeilyaamu ja jäin odottamaan nahkavekkarin pärähdystä. Sen "soidessa" siirrän valmiiksi pinotut lenkkivaatteet odottamaan seuraavaa tilaisuutta ja otan lepopäivän hyvällä omallatunnolla vastaan.

Lauantaiaamupäivälle oli rakkaan kisasiskoni kanssa rauhallinen parituntinen juoksulenkki sovittuna ja mikä onkaan parempi innoittaja kun lenkkeilykaveri! Siinä tuli pikkujouluvaatteet mietittyä ja isänpäiväkakut leivottua samalla kun pururatoja mittailimme. Sykkeet pidettiin pk-alueella ja vauhti rauhallisena. Matkaa kertyi n. 16km ja aikaa meni 1h 45min. Viikkoon on aina tavoitteena mahduttaa 1-2 vähän pidempää treeniä ja mielellään yhdistelmä -sellaisia. Jahka hiihtämään kotipihasta pääsee, niin suksi+lenkkari-treenejä ohjelmistoon!



Tämän syksyn sunnuntait ovat noudattaneet liikkumismielessä kaavaa: tanssitunti iltapäivällä ja uintiharkat illalla. Vähän harmittavasti aikatauluttavat arvokasta vapaapäivää, mutta antavat paljon! Tanssiharkoissa (aikuisten naisten break -dance alkeet :)) harjoiteltiin mm. naparupelia ja polven varassa pyörimistä. Kivaa!! Uintiharkoissa otettiin 1000m:n alkulämmin märkäpuvussa, jonka jälkeen uipastiin 50m:n testi niinikään siinä hikimajassa. Kyllä märkäpuvulla kauhominen viileässä järvivedessä on ihan eri kivaa kuin "kuumassa" hallissa, mutta hyvää muistivirkistystä näin talvikaudella. 90min uintia sunnuntai-iltaisin sulkee ympyrän ja uusi ja erilainen viikko voi alkaa. Vähän vähemmän ad hoc -tyyppistä sinkoilua, selkeät lepopäivät ja enemmän pitkäkestoista treeniä tavoittelen seuraavalle viikolle - niin, ja sitä suunnitelmallisuutta tekemiseen ennenkaikkea.


keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Virpiniemi-rallia ja Yöjuoksua 2.11.2012

Tihkusadetta ja rapalällykkä ennusti Pekka Pouta, mutta innokkaita lajin harrastajia kokoontui siitä huolimatta Virpiniemen kisakeskukseen, mäkihyppytornin kupeeseen, lauantai iltapäivän ratoksi. Maastopyöriä nökötti karttatelineet tanassa ovensuussa melkoinen kasa, kun lykkäsimme omat jopomme sekaan. Heikki jakoi karttoja sisällä, homma alkoi olla valmiina lähtölaukaukseen. Olemme mieheni kanssa molemmat kisailemassa, koska siskoni on kotona hoitamassa lapsia. Ikävä jo nyt kotiin. Hyvin alkaa!!

Ensimmäinen osa kisasta käytäisiin mtb perhoslenkkeinä. Saisi sotkea sydämensä kyyllyydestä. Kaikille samat rastit, kaksi sarjaa: miehet yleinen sekä naiset, nuoret ja seniorit. Mukana on yksi reipas miehen alku, joka pian voi haastaa koko miessakin. :) Se kuka tulisi maaliin ensimäisenä saisi eniten pisteitä ja pisimmän tauon läähättää ennen seuraavaa lenkkiä...nopeus on pelin henki. Toinen osuus käytäisiin perinteisellä rogain periaatteella. Radan saisi suunnitella itse kerätäkseen mahdollisimman paljon pisteitä. Minun vauhti- sekä maksimilenkit odottavat vielä tekiijäänsä, joten kovinkaan suurin odotuksin en tempo-kisaan lähtenyt. Kiva silti saada ensimmäinen kova treeni alle. Tästä lähdetään nyt vauhdin hakuun! Edellisistä tehovedoista onkin reilusti yli puolitoista vuotta! Naisia on yhteensä kolme, kolme kovaa mimmiä, tiedän sen etukäteen. Olen tyytyväinen jos jotenkin pysyn heidän perässään. Kylmä alkaa hiipiä takin alle. Vähän jännittää...


Ralli-osuus


Miehet katoavat maastoon minuuttia ennen meitä. Lähtökomento käy ja lähdemme sulassa sovussa vinttaamaan kohti ensimmäista rastia. Reittivalinta on kaikilla sama. Polkua pitkin painetaan ja syke alkaa nousta. Kohta ei ole kylmä! Mitenköhän käy minun suunnistustaidon tällä vauhdilla. Peesataanko suosiolla vai vilkuillaanko karttaa...ehkä molempia vähän, mutta miten - kun näin tiukka vauhti syö kyllä taitoa! Käydään koskettamassa rastia. Miehiä polkee jo vastaan matkalla maaliin. Meidän ryhmä pysyy maaliviivalle asti hyvässä nipussa. Viimeinen nousu on tiukka, sutiisutii ja on hypättävä taluttamaan. Toinen naisista polkaisee 29'' renkaisella kevyen oloisesti mäen päälle. Hiukan kateellinen, vaikka ei tämä homma pyörästä kiinni ole. Taitaa se syyllinen löytyä penkin päältä, ohjaustangon välistä. ;)

Pieni breikki. Kuuma - hiki - kuuma. Toinen rasti on lähellä. Mäkeä alas hurjaa vauhtia ja pikku polku oikealle. Porukkaa pyörii lähellä ja vähän kauempana. Miehet lähtivät ensin ja vain murto-osa palaa takaisin päin. Onnistun pääsemään rastille suoraan, josta ei pelkästään ole kiittäminen suunnistustaitoani. Onni on myöten! Polku on ollut hukassa aika monelta, odotellaan porukka metsästä ennen rastia kolme. Päätän ottaa yhden puseron pois ja jättää repun pois. Ei tuossa ryttyytyksessä ehdi juoda saatikka suklaata mutustaa! On niin kuuma, että polkeminen on kuin täin kroolia tervassa. Huh, helpottaa.

Kolmannelle rastille lähteekin meidän sarja ensin. Monta polkun risteystä edessä. Näitä polkuja kun Virpparissa pissaa!! Singotaan metsään taas yhdessä ryppäässä. Vauhti on hyvä. Rastia lähestyttäessä miehiä rynnii jo edelle. Yksi ottaa vedon ja kaikki tietävät, että kärjessä osataan suunnistaa. Kartan luku unohtuu ja nyt moni peesaa. Syyllistyn samaan! Mutta iloisesti metsään menee myös kärjellä, pyöritään vähän. Jokainen tutkii karttaa. Voimasanojakin kuulen! Tämä on totista aina välillä. Rasti löytyy ja ei kun paluumatkalle. Vielä pysyn perässä. Lopussa on aina se viimeinen nousu ja viimeistään silloin kaksi muuta naista näyttävät mulle perävalojaan. :) Maalissa höpötellään porukalla hyvässä hengessä, jokainen ottaa vähän nestettä. Nelosrasti on suunnistuksellisesti helppo, sama kuvio toistuu ja vauhti pysyy edelleen hyvänä. Viitos rastille porukka hajoaa. Olin ennalta päättänyt mennä rastille asvalttia pitkin. Väärä valinta! Unohtui täysin, että Virpiniemestä lähtee uusi pyörätie Haukiputaalle. Se olisi ollut nopein reitti rastille. Palaan sen kautta ja harmittelen lahoa päätäni. Pitää polkea vielä pisimmän kautta, tämä pikakelaus alkaisi jo piisata. 

Kuudennelle rastillekin olisi ollut olemassa nopeampi reitti, mutta porukka vetää vähän pidemmän kautta. Jälkiviisastellaan sitten maalissa! Osa huomaa palata nopeampaa reittiä takaisin, minä en! :) Viimeinen rasti on kaikista kauimpana soramontuilla. Mulla alkaa ote lipsua, nastaregas edessä imee  ahnaasti lällykkään. Voi puuh!! Pummataankin porukalla vähän. Takaisin päin en jaksa enää puristaa ja hölläilen jo. Muut katoavat horisonttiin. Tulista oli tykitys ja loistava treeni. Suhteellisen hyvin pysyin vauhdissa. Loppukireihin ei silti ollut varaa. Naiset olivat rautaisia. Minulle kolmas sija, eli pronssia!! Tässähän sijoittuivat kaikki ladyt palkintopalleille. Palkintoja ei silti riittänyt kaikille kuten kunnon Hippo-hiidossa ennen vanhaan.

1. Ulla Silventoinen 85
2. Camilla Munsterhjelm 72
3. Marjo Piirto 49
4. Jaakko Alalahti 49
5. Asko Kujala 48
6. Jouko Paasa 35
7. Onni Sundelin 24

Yöjuoksu


Pyöräilottelun jälkeen pesen nopeasti suurimmat hiekkakuormat päälimmäisistä kamoista, loput valuisivat sitten kotiviemäriin. Mukavampi pakata kurakamat pussiin, jos edes pieni hiekkakakku olisi vähempänä. Nopeasti kuivaa päälle aluskerrastosta lähtien ja puhelua siskolle samaan aikaan tarkistaakseni, että löytäväthän he varmasti perille. Sillä kuuluisalle kolmannella kädellä - joka kaikilla äideillä on pakko olla olemassa erityistilanteita varten - koitan kaivella ruisleipää, koska vatsakin koittaa saada ääntään kuuluviin. Siskoni ajoitus on täydellinen. Kun juoksukamat ovat kutakuinkin niskassa, kuulen poikani heleän lapsen ääneen käytävästä ja säntään sinne pyytämään heitä naisten pukuhuoneeseen. Mikä ihana tunne, kun pikku Alva hymyilee tyynen rauhallisesti äidille. Neiti ei ole tippaakaan nyrpällänsä siitä, että mamma on käyttänyt jo hyvän tovin itsekkäästi keskittyen täysin vain itseensä. Pukkarissa pidetään lounastauko ja äidin ruisleipä uinuu jossakin kassin perukoilla. :) Kello lähentelee neljää ja muut naiset säntäilevät jo karttojen sekä tussien kanssa valmiina suunnitelemaan reittinsä. Osa kisailijoista jatkaa toiseen osuuteen, osa lähtee lauantai-illan viettoon. Lisää uusia kisailijoita on saapunut osallistuakseen toiseen osuuteen. Siskoni ottaa pikku neidin, kun me Lucaksen kanssa lähdemme etsimään Jarkkoa.

Jarkko löytyy kisakeskuksen yläkerrasta ja Santeri on tuonut meille pitsaa!! Hurraa, huutaa vatsani! Ihana Santtu! Saan unohtaa rupuiset eväsleipäni, hapantukoon repun pohjalle. Pitsa maistuu hyvälle. Sen turvin jaksan tehdä vähän reippaamman iltalenkin vielä ennen lauantai-saunaa! Aika nopeasti pääsemme yhteisymmärrykseen siitä, mikä reitti olisi tässä tilanteessa järkevin. Jätämme vielä muutamalle rastille varaa, jos jaksaisimme juoksennella koko rahan edestä, tietenkin sillä olettamuksella, että rastit löytyvät sieltä, mistä niitä hakisimme! :) Kesken rettisuunnitelman käyn saattelemassa Lucaksen autolle, suukotan lapsukaiset ja annan vielä viime hetken "hösöhösö" -ohjeita josnytsattuuniintainäinniinsittentehdäänniintainäin. Ohjeita, joita perfektionisti minäni ei vain voi olla antamatta, vaikka alitajuntani käskee vaieta. Siskolle on liian tuttua isosiskon hössötys. "JooJoo", sanovat kaikki kuorossa!  Tilanne on jo nyt yli tavoitten ja homma on  rakkailla lapsenvahdeillamme enemmän hanskassa kuin meidän vanhempien tuleva koitos. Piikulikin nukkunut mega-päikkäreitä ihan kuten vieraskoreus vain olettaa saattaa.


Mutta takaisin yläkertaan ja karttaan viimeiset punaviivat reittiin. Minun karttaan kontaktimuovia ja Jarkon kartta pussiin, jeesusteipillä tiivitettynä. Loput kamat pukkarissa niskaan ja ulos hytisemään. Emitin nollaus pihalla ja viimeisiä porinoita Sillanpään pariskunnan kanssa. Heidän reittivalintansa oli aikatavalla samalainen kuin meillä.

Grekelä antaa lähtökäskyn ja valokeilat katoavat Virpiniemen pimentyneeseen iltaan. Vettä ripsii edelleen ja tossu kastuu lähes välittömästi saavuttaessaan märät mättäät ja varvut. Aika moni on päättänyt ottaa ensimmäiset rastit 71 (suppa) ja 81 (tervahauta) kisakeskuksen läheisyydestä heti kärkeen. Ajattelimme hakea ne vielä kun on valosta edes hitunen jäljellä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut jättää molemmat ihan viimeisiksi. Rastien jälkeen suuntaamme rantaa myötäilevälle tielle ja otamme tasaisen juoksutahdin. Molempien jalat muistavat karvaasti tempolenkkien tehon. Tuntuu kovin tunkkaiselta, mutta homma helpottuu hitusen joka askeleella kun kroppa muistaa taas kuinka juostaan. Matkaa rastille 41 (jyrkänteen reuna) on useamapi kilometri ja polunristeys ohitettavaksi. Jutustelemme lapsista ja aamupäivän koitoksesta. Valokeiloja vilkkuu edessä ja takana, mutta porukka alkaa olla jo täysin hajaantunut metsään reiteilleen. Polun risteyksestä matka jatkuu laavun ohi ja tässä totean taas, etten ikinäkoskaanmilloinkaan olisi tullut tähän pimeää samaa keikkaan yksin heittämään. Mieleeni muistuu lapsuuden pimeäpiilo Nuotiorannan lähiössä. Se kutkuttava jännitys ja joskus myös aito pelko, kun pienissä porukoissa olimme piilosilla toisiamme lymyten ojissa ja pusikoissa. Ketä siellä oikeastaan pelkäsin? Kun pahin "vihollinen" oli naapurin ystäväni lampun kanssa! Yhtä kaikki laavua lähestyessa kuulemme ihmeellisiä ääniä ja valokeiloja tuntuu olevan useampia ympäristössä. Tännekö ne kaikki sitten tulivatkin ja mitään ihmeen heimotanssia siellä vedetään. Bonus-rastiko? Heikki heittäytynyt hassuksi, vai? Mielikuvitukseni playbäckään jo Blair Witch-elokuvaa. Laavulla tulisteleekin joku, joka ei yksin kyllä saa kaikkia niitä ääniä aikaiseksi. Mitä ihmettä tekee joku tässä kelissä täällä vapaaehotoisesti tähän vuoden aikaan. (ja miksi minä en ole kotona ihan samasta syystä?) Ohittaessamme laavun tyttölauma kihertää ringissä meidän olevan häviöllä, koska joku meni jo. Kyseessä on siis joku partio- tai seurakuntaleiri kookoontuminen, ei suinkaan ryhmä nälkäisiä kannibaaleja Virpiniemen sysimetsässä. :) Rasti löytyy hienosti ja pienet pirunpellot kivineen ovat liukkaita. Jarkon reidet kramppaavat ja otamme molemmat suola-tömssyt.

Toteamme, että minun otsavaloni on hyvä kartan lukuun, mutta maaston bongailuun se on lähes olematon. Niimpä käytänkin vaimomaista-valtaani käskyttäen miestäni kääntelmään päätään milloin mihinkin, mikä nyt sattuu mielestäni kartan mukaan olennaista olevan. Myhäilen itsekseni, että vika ei ainakaan voi olla minussa jos pummataan joku rasti, koska minähän en tällä teho pääkynttilällä juuri ympärilleni näe. Oikeasti meidän yhteispeli toimii hyvin. Luemme molemmat karttaa ääneen, joka helpottaa suunnistusta. Jarkon otsalamppu riittää hyvin katsastamaan maisemakeilan. Rasti 31 (eläinten ruokintapiste) ei löydy ihan suoraan, mutta korjaamme pian virheemme. Myös rastille 51 (kuoppa) juoksemme polunristeyksen ohi parikymmentä metriä ja palaamme löytämään rastin.

Rastille 1 (kivi) on taas matkaa ja tietä tassuteltavaksi. Tiellä kiittelemme molemmat ääneen nastareitamme, sillä mutainen tie on ihan pintajäässä. Nastarit rapsahtelevat mukavassa rytmissä jäähän. Taustamusiikkia ikäänkuin. Vaikka vauhti on hyvä se ei riitä kunnolla pitäämään tuulta ja märkäa keliä kropasta. Enää ei ainakaan saa kunnolla hikeä pintaan. Kivi löytyy helposti ja matka jatkuu samaista tietä pitkin rastille 2 (ojan risteys). Otamme maastomerkit tarkasti ja tarkistamme polunristeykset. Pimeä tosiaankin tuo oman haasteensa hommaan. Huomaamme myös, että matkan arviointi helpottaa hommaa, kun ns. "kirkkoja" on kartalla niukan puoleisesti. Rastia lähestyessämme päätämme jättää hakematta rastit 7 ja 8, joista kyllä ropisisi mukavasti pisteitä. Lenkki olisi tehnyt matkaa lisää 4 km. Molemmat ovat saaneet treeniä tarpeeksi yhdelle päivälle ja mielessä on jo koti, sauna ja blinit...joita varten taikina jo odottaa jääkaapissa. Jarkko laskee ansainneeksi myös muutaman saunahuurteisen. Ojan risteys löytyy hyvin ja rastia lähestyessä hidastamme kunnolla. Virheitä ei nyt tässä kelissä jaksa punnertaa.

Palaamme takaisin tielle ja jolkutamme kohti rastia 6 (kivi). Huomaamme juosseemme hieman yli ja joudumme palaamaan muutaman sata metriä takaisin päin leimaamaan rastin. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen noukimme vielä rastin 3 (ojan pää) Annalankankaalta, jonka jälkeen suuntaamme kohti kisakeskusta ja viimeisiä rasteja.


On mukavaa päästä takaisin pururadalle ja metsään. Kylmäkään ei tunnu niin paljon, vaikka ei oloa lämpimäksikään voi kehua. Jalat alkavat vähän painaa, vaikka tossu vielä nouseekin. Polvi kertoo, että on tullut tehtyä iso lenkki. Ei jaksa kiristellä vaan mennään sopivasti. Rasti 21 (kumpare) löytyy mukavasti ja siellä vilkkuu muitakin valoja. Niin, emme olleetkaan tätä huvia harrastamassa täällä keskenämme. Vaihdamme tuntemuksia taas Sillanpää-tiimin kanssa. Matka jatkuu kohti karttaan merkittyä rastia 61 (kumpare), joka ei oikeasti olekaan kumpare...tieto oli ilmoitettu lähdössä, mutta jota meidän korvamme ei tavoittanut. Onneksi emme heinäpusikon tutkittuamme etsiskele enää turhaan kumparetta...vaan löydämme rastin keskeltä hiekkakenttää. Vielä viimeiselle rastille 91 (eläinten syöttöpiste) ja sitten äkkiä kotiin. Tässä vaiheessa olen valmis tilaamaan jo helihelikopterin. Järkyttävä ikävä iskee ilkeät tikarinsa kylkiluihin. Huono äiti syndrooma kuristaa. Tuntuu, kuin olisin ollut poissa päiviä...ja pitäisi saada pikakuljetus lasten luo. Tarkistan puhelinta varmistaakseni taas, että siinä on äänet ja että ne ovat isolla. Ei tänne taksiakaan nyt saa, vaan pitää laittaa töppöstä toisen eteen. Leimaamme viimeisen rastin ja sitten mukavaa pikku polkua kohti Virpiniemeä. Pysäytän matkamme turhaan muutamaan kertaan tarkistaakseni reitin, koska en todellakaan aijo juosta senttiäkään väärää polkua. Nyt haluan kotiin ja mielummin jo hetki sitten. Jarkkoa saattaa huvittaa, mutta mies tuntuu tietävän, että mamma-matami on ryömimässä kolostaan ja nyt pitänee vain passailla. Bonus-pisteet siitä!! Tulemme toisina maaliin, muut keräävät vielä pisteitä.  

Ulla Silventoinen 68
Mirka Haataja 62
Marjo Piirto 56
Elina Sillanpää 53
Oona Keinänen 6
Katja Kallunki Kesk.

Alla yhteenveto treenistä, aika komiat on sykkeet aina viuka-tempossa!

Heikki tarjoaa saunaa, mutta me päädymme vaihtamaan pikapikaa lämmintä päälle ja rypemiskamat laukkuun. Soitan heti kotiin ja piikuli on juuri noussut viimeisiltä päiväuniltaan. Eli neiti nukkui yhteensä lähes neljä tuntia poissaollessani. Mallikas tyttö, äitiinsä tullut!! Volvon perään pyörät ja nokka kohti kotia!


Hieno treeni ja mahtava skaba taas kerran. En tiedä kuinka sen aina järjestäjille ilmaisisi, mutta mitä ihmettä me urheilu-narkomaanit viikonloppuisin puuhailisimme, jos ei olisi näitä huippu-tyyppejä, jotka jaksavat keksiä aina uusia kivoja tsembaloita. Suuri kiitos järjestäjille Heikille, Jukalle ja muille!! Kiitos Jarkko, kun olit mörön syöttinä. Yksin en leikkiin olisi uskaltanut! JA kun näitä kiitoksia nyt jaellaan, kuin Olympiakisojen jälkeen konsanaan, niin Suurin KIITOS vielä rakkaalle siskolleni ja Santerille, kun mahdollistitte meille tämän. Tulethan toistekin? ;)


Sunnuntai fiiliksiä viimeisessä kuvassa. Kylmä-koho-kompressio, vai mitensoli? Nestettä vähän polvessa ja kipeäkin se on (Breikki-tunnilla oli pakko silti käydä). Burana-kuuri ja uudet seikkailut jo mielessä.

Marjo

maanantai 5. marraskuuta 2012

Massakauden huipennus

Kannanpas omalta osaltanikin korteni kekoon blogikirjoittelussa. Harjoitteluni on ollut vähän sellaista massakausitreeniä viime kuukausina ja vielä pari kuukautta sitä olisi jäljellä. Jos ei painon puolesta vielä Paksumahoihin pääsisikään, niin vyötärönympärys alkaa ehkä täyttää kriteerejä, luulisin.

Raskausajan harjoittelu ja harjoittelemattomuus on hyvin yksilöllistä. Yleisenä ohjenuorana kuitenkin sanotaan, että liikuntaa voi harrastaa siinä, missä ennenkin raskautta. Kilpaurheileminen jää väistämättä kaikilla viimeistään raskauden puolivälin paikkeilla. Jos ei ole lääketieteellistä syytä ryhtyä sohvaperunaksi, ei sitä voi kyllä suositellakaan. Uskon, että mitä pitempään pystyy liikkumaan edes jossain määrin ja mitä pikemmin synnytyksen jälkeen taas pääsee liikkumaan, sitä nopeammin toipuu entiselleen ja ennen kaikkea sitä paremmin jaksaa hoitaa pientä vauvaa.

Olen huomannut, että aiempi urheiluharrastus ei aina määritä sitä, miten hyvin voi raskausaikana liikkua. Jokainen raskaus on hyvin yksilöllinen. Siinä missä toinen on alkuraskaudessa huippukisakunnossa, olen itse voinut todella pahoin kaksi kuukautta molemmissa raskauksissani. Toiset taas joutuvat jättämään jossain vaiheessa raskautta liikunnan kokonaan, ja itse olen voinut liikkua melko hyvin ensimmäisessä raskaudessa loppuun asti ja tässäkin vielä näihin päiviin.

Kun oma oloni alkoi jossain vaiheessa kesää helpottaa, ja pääsin ylös sängyn pohjalta, ei urheilua enää voinut jatkaa yhtä intensiivisenä tai rankkana kuin se oli ennen tätä kahden kuukauden totaalilepoa. Jukolan juoksin aika heikossa hapessa ja se oli elämäni rankimpia suunnistuskisoja ikinä. Hyvässä tai edes jonkinlaisessa kunnossa kilpaileminen on aika paljon hauskempaa!

Pikku hiljaa lenkkeily kuitenkin alkoi loppukesästä taas onnistua ja juoksin pari kisaa rastiviikollakin. Juoksu jäi kuitenkin melko nopeasti ja maastopyöräily hieman raskauden puolivälin jälkeen. Neuvolatätille piti selitellä, miksi en enää maastopyöräile. Aikamoista röykkyytystähän se on kaikessa ihanuudessaan. Välillä voi mennä päin sarvia kupperskeikkaa pusikkoon. Se ei ehkä ole suositeltavaa enää loppuvaiheessa raskautta. Minusta tuntuu, että neuvolan ohjeet raskaana liikkumiseen ovat muutenkin hyvin suuntaa-antavia. Parempi on kuunnella omaa kroppaansa ja jututtaa muita samassamäärin liikkuvia.

Varsinaisia sykerajoja ei nykyään taida olla, mutta kyllä se vain syke jää nousematta ainakin minulla jo tässä vaiheessa, joten enpä olisi niitä paljon tarvinnutkaan. Joskushan on ollut sellainen sääntö, että raskauden puolivälin jälkeen syke ei saisi nousta yli 150 lyöntiin minuutissa, ainakaan pitkiksi ajoiksi.

Tällä hetkellä kävely alkaa ankkautumaan ja sauvarinteet olen unohtanut pari viikkoa sitten. Enää ei voi puhua urheilemisesta vaan se on ennemminkin sauvojen ja kenkien ulkoilutusta sekä mielen pitämistä virkeänä. Ulkoilukertoja joutuu raskauden edetessä kenties paljonkin aiemmin urheillut harventamaan tai ainakin ulkoilujen pituutta lyhentämään.

Massakausi huipentuu, mihinkäs muuhunkaan kuin kuntosaliharjoitteluun. Kuntosalia ja kahvakuulaa olen nimittäin edelleen voinut tehdä liki normaalisti. Ainoastaan sellaiset vapaiden painojen liikkeet, joissa joutuu käyttämään vatsalihaksia, olen joutunut jättämään pois. Samasta syystä 12 kilon kahvakuula on vaihtunut 8 kilon kuulaan. Kahvakuulassa kun käytetään hyvin paljon myös keskivaratolon lihaksia, tosin lähinnä syviä vatsalihaksia. Kahvakuula on loistavaa raskausajan treeniä, sillä siinä yhdistyvät voimaharjoittelu ja aerobinen liikunta. Kahvakuulaharjoittelussa nimittäin nousee myös syke. Tämä johtuu kenties siitä, että kahvakuulaharjoittelu kohdistuu niin monille lihasryhmille yhtäaikaisesti ja sarjojen välillä ei yleensä pidetä pitkiä taukoja, vaan koko ajan ollaan liikkeessä. Kahvakuulaharjoittelua voin lämpimästi suositella kaikille isomahaisille sekä pienten vauvojen äideille.

Kuvia ei ole tähän juttuun luvassa. 
t. Kevätlumia odotteleva Dumbo-norsu

tiistai 30. lokakuuta 2012

Mascara-mamma mainospuuhissa!!


Kuulun siihen turhamaiseen urheilijakoulukuntaan, joilla suorituskyky ja päivän kunto korreloivat siihen, millaiset urheiluvaattet tai -varusteet sattuvat kuulumaan treeniin. Saan näppylöitä huonoista, toimimattomista varusteista. Pinkki, punainen tai joku muu tyttöjen väri urheilukamoissa on lisänä aina POP! Olen vieläkin hieman epävarma siitä, tuleeko varusteen ensisijaisesti toimia moitteettomasti vaiko näyttää hyvältä. :)  

Otan nyt sen riskin, että joku saa minusta väärän käsityksen…mutta olin se, joka hössötti kestoripsivärin kanssa ennen toissa kesän seikkailukisoja Rokualla. Niinakin intoutui ideasta. Kylläkin vasta siinä vaiheessa kun kuuli, että nelonen haastattelee meitä. Aluksi tytöt mulle vähän naureskeli! Ripsiväri ei ehkä kotisohvalle näkynyt, mutta oltiinhan me varmasti uskottavampia! :) Joten tunnustan kaikkien tiimiläisten puolesta, että kisailimme ripset ojennuksessa, kuten kunnon tyyli-lyylin kuuluukin! Kertauksen vuoksi: olimme reissussa vaatimattomasti vajaat 30h yhtäsoittoa. Mielestäni joku kosmetiikkafirma voisi saada ihan huippumainoksen vedenkestävälle maskaralleen meidän kauttamme! "Ripsiväri ääriolosuhteisiin". Vaikka en taskupeilistä muistanutkaan reissun aikana tarkistaa, onko ripisiväri levinnyt, niin uskokaat tai älkää, nyt olen onnistunut löytämään sellaisen vedenkestävän, jolla voi rypeä missä tahansa rapa-altaassa à la Seppo Mäkinen! :)

Jotta tämä kirjoitus ei nyt ihan nyrjähtäisi kosmetiikka-höpinöihin, joka eittämättä kuuluu myös rakkaimpiin harrastuksiini…niin keskityn kuitenkin tähän vielä rakkaampaan: seikkailu-urheiluun. Laji vaatii takuuvarman maskaran lisäksi uskomattoman määrän tavaraa, koska se sisältää niin monta toisistaan poikkeavaa lajia. Hankintalista on loputon. Jostakin päästä pitää myös varusteita uusia. Huomioitavaa vielä on, että "nälkä kasvaa syödessä" . Aina on jotakin, josta olisi mukava saada se parempi versio, nimimerkillä "kovassa maastopyöräkuumeessa". Meidän perheessä on kaksi lajiin hurahtanutta, joka tarkoittaa varustehankintoja tuplana. Uskon, että perheemme tekisi mukavan ulkomaanmatkan sillä rahalla, joka urheiluharrastuksiimme vuosittain uppoaa! Haaveilen urheilueteisestä sillä kaapit pullottavat L'Orealia, Dioria, Channelia, Lancomea…ei kun Salomoneja, Icebugeja, Haglöfsiä, Nikeä, Asicseja jne. Varusteiden pitää olla asianmukaiset ja tietyt jutut tuovat harrastukseen lisää mielekkyyttä. En kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitää olla parasta ja viimeisen päälle, mutta jotakuinkin sinne päin. Mielummin yhdet kunnolliset, kuin kymmenet sellaiset ,joista on rippeet jäljellä tai rakot jaloissa treenin päätteeksi. 


Lenkkarikaverukset (eikä näitä edes ole monia, jos vertaa johonkin jolla on). :)

 Näin ei aina ole ollut. Ensimäisissä seikkalukisoissa opimme kantapään kautta, että karttateline kuuluu lajin "pakko olla olemassa" -varusteisiin. Annoimme aikatavalla tasoitusta, koska suunnistustaitomme ontui tuohon aikaan vielä todella pahasti ja karttakin piti tunkea välillä taskunpohjalle. Kaikessahan pitää kokea se "eka kerta", se viisaus pätee myös tässä lajissa. Reikäpellistä, nippusiteestä ja styroksista blondikolmikko taikoi ensimmäisen etapin jälkeen aika hienon karttatelineen. Se ei ehkä pyörinyt, mutta eihän me parat aina tiedetty edes, missä pohjoinen oli. Teline niitti silti mainetta! Seuraavan etapin jälkeen myös toinen, ensimmäistä kertaa kisaileva joukkue oli käynyt samaisella rakennustarvikkeiden roskalavalla. He olivat kopioineet ideamme ja vertailimme strattiviivalla ylpeinä aikaansaannoksiamme. NiksiPirkka ainesta!

Olen kuitenkin urheilukamojen suhteen tarkka siitä, mihin rahani upotan, koska rahareikiä lajin parissa riittää. Olen myös luultavasti siirtynyt lajissa jo siihen "mukava olla olemassa" -osastoon, joskus jopa "pakko_saada_heti_mulle" -varusteisiin. Kaikki pakollinen on vuosien varrella hankittu. Mieheni avustuksella selvitämme aina vaihtoehtoja ennen ostopäätöstä. Tänäänkin urheiluliikkeessä saimme taas todeta, että myyjä oli tuotteesta aikatavalla pihalla. Kaikkeen valmistunut mieheni oli etukäteen avannut nettisivun tuotteesta puhelimeensa ja niinpä me taisimme ohimennen ystävällisessä hengessä kouluttaa myyjälle kyseisen mallin tuotetietoutta! :) Koska talvi on tulossa, pitää joitakin varusteita päivittää. Parhaita vinkkejä toimivista varusteista saa usein Juoksija-lehdestä tai samaan lajiin vihkiytyneiltä kisasiskoilta tai -veljiltä. Niinpä ajattelinkin, että voisimme tämän blogin kautta jakaa kokemuksia varusteista, tarvikkeista, kengistä ja tekstiileistä, joita hankimme. Jospa joku joskus löytäisi vinkkiemme perusteella itselleen jotakin hyvin toimivaa ja tarkasti tarkoitukseen sopivaa.

Tänään siis pistäydyimme paikallisissa urheilukaupoissa. Aikaisemmat talvet olen juossut Salomonin SpeedCrosseilla, mutta täksi talveksi päätin hankkia itselleni nastarit. Koska IceBugit toimivat erinomaisesti suunnistuskenginä, päädyin ostamaan itselleni IceBug Heros-L BUGripit. Kengät ovat kevyet ja varpaille on hyvin tilaa, joten jalat pysyvät helpommin lämpiminä. Kenkä on kevyesti pronaatiotuettu ja ne sietivät kosteutta hyvin. Minun piti tietenkin heti kotiinpäästyäni päästä testaamaan kenkiä. Tänään oli varsinainen loskakeli. Uusien varusteiden inspiroimana uhmasin keliä, vaikka taivaalta tuli "puukkoja ja puntareita". Olen tunnetusti rakkojalka, mutta päädyin kotiin leveästi hymyillen. Tunnin lenkillä en saanut rakkoja jalkoihini uusista menomonoista. Kuten jo totesin, päivän kuntoon vaikuttaa päällä oleva varustus. Juoksu kulki. Kyse ei tietystikään ollut räjähdysmäisesti parantunut juoksukunto. Nastareilla huomasin, että en vaistomaisesti pidätäkään hengitystäni aina muutamaa lyhtypylvään väliä sen vuoksi, että jokainen jalan lihas pyrkii ennakolta torjumaan kaatumista. Ensivaikutelma siis kengistä on hyvä. Kuulun nyt nastarilenkkari-heimoon. Juoksumukavuus nousi kenkien myötä ja hengittäminenkin helpotttui!

Jee, ei lipsu eikä sudi!!
Craftin hanskat
 Koska olen kadottanut juoksuhanskani johonkin, piti löytää myös uudet hanskat tilalle. Juoksija-lehdestä sain vinkin hankkia hanskat, joissa on tuulelta suojaava lisähanska. Olen syksyn kylmimmät lenkit juossut hiihtokintaillani, joka vaikuttaa siltä, että olen unohtanut nyrkkeilyhanskat käsiini kotoa lähtiessäni. Tämähän ei maskara-mamman tyyliin sovi! :) Lisäksi hanskat ovat liian kuumat juoksutarkoitukseen. Olen myös huomannut, että juoksulenkeillä kädet ovat vuoronperään kylmät tai kuumat. Usein myös huomaan jännittäväni käsiäni pitämällä löysähköjä hanskoja käsissä. Nyt löysin Craftin VENTAIR X wind -hanskat, joiden xs-koko istuu käteeni loistavasti. Hanskat pysyivät kädessä pitämättä kapean mallinsa ansiosta. Voi tuulettaa vaikka yhtä sormea kerrallaan tuuleltasuojaavan lisähanskan alta. Lisäosa on mahdollista piilottaa hanskan sisään, jos haluaa käyttää vain sormikkaita. Etusormessa ja peukalossa on reflektiivinen kalvoprintti, jotta voi vaikka veisbuukata kesken lenkin näppäilemällä kosketusnäyttöä.




Tasku venyy, tilaihme suorastaan!
Hankin myös SPIbeltin kaupunkireissulla. Onko kukaan muu koskaan ärsyyntynyt siitä, että mukana oleva puhelin, avaimet tai joku muu pikkusälä heiluu taskussa tai ei pysy sille hankitussa pussukassa. Minulla on niitä negatiivisia kokemuksia jaettavaksi asti. SPIbelt on maineensa veroinen ja pysyy paikallaan vyötäröllä. Tasku venyy ja sinne sai mukaan sen pikkusälän. Kuulokkeetkin pysyivät paremmin korvilla kun puhelin oli takin alla vyöllä kiinni eikä näin hölskynyt juostessa edestakaisin. Suosittelen lämpimästi!! :)

-Marjo

maanantai 29. lokakuuta 2012

MuddyX 8th 14.10.2012 - Paluu "äitiyslomalta"

Jännittää ihan järjettömästi, varmaan enemmän kuin yksikään käymistäni 24 tunnin kisoista. Puolen vuoden lähes totaalinen tauko urheilussa saisi nyt päättyä tähän. Maastopyörällä on viimeisen vuoden aikana tullut ajettua tasan yhden kerran. Aamupäivän tunnuslauseeni kuuluu "Mua hermostuttaa!!!" Taidan mainita sen useamman kymmenen kertaa. Hermostuttaa siksi, että tiedän iltapäivän haasteiden olevan huomattavasti kovempia kuin tämänhetken kuntoni.

Kerään tavaraa reppuun: kyniä, jojo kilpailukortille, suklaapatukoita, päiväysvanhoja geelejä, puhelin vesitiiviiseen pussiin, kompassi... Aika paljon pitää kaivella muistin syövereitä, että palautuisi mieleen, mitä kaikkea sitä voi tarvita. Haen pyörän autotallista ja koitan muistella onkohan se ihan kunnossa... Kyllä, Samin huoltamana se on ainoa, jonka kuntoon voin tällä hetkellä luottaa.

Vielä viimeinen vauvan syöttö ennen lähtöä. Nyt saisi kotiväki pärjätä vauvan kanssa ensimmäistä kertaa yli syöntivälin (ja heti kerralla parinkin syöntivälin yli). Ja sitten menoksi! Ai niin, juomistahan siellä voi tarvita - äkkiä vielä juomapussi puolilleen urheilujuomaa.

Ajelen Sanginjoen leirikeskukseen ja matkan ajan jännitän, pysyykö karttateline mukana. Ainakin se peilistä katsoen mukavasti lepattaa tuulessa (laiskuus esti ruuvaamasta sitä irti...) Kun ilmoittautumiset on hoidettu alkaa karttojen jako - naisille ensin. Kiiruhdetaan kynien kanssa sisälle suunnittelemaan reittiä ja tehdään lopullinen päätös, että ajetaan Marjon kanssa kahdestaan. Pohditaan ääneen eri vaihtoehtoja ja niiden tuomia pistemääriä. "Nyt pitäis päättää jo!" sanoo lopulta Marjo ja kummallakin alkaa kynä käydä. Suunnitelma alkaa olla hyvällä mallilla, kun Seppo vielä paljastaa 10 pisteen arvoiset bonus-rastit. "Melkein matkan varrella ja samalla saadaan rasti 21" - sinne siis ensin! Loppumatkalle tehdään pikaisesti muutama vaihtoehtoinen suunnitelma ja sitten äkkiä pyörille.

Otetaan asemat ihan suosiolla takajoukoista - mammoilla ei nyt niin kiire ole. Startin jälkeen porukka hajaantuu aika nätisti oikealle ja vasemmalle ja sama tapahtuu vielä seuraavassakin risteyksessä. Eka rasti löytyy ja homma tuntuu lähteneen hyvin käyntiin. Bonusreitin karu totuus paljastuu kuitenkin heti alkuvaiheessa. Kamalan juurakkoista pientä polkua ja välillä todella liukkaita pitkospuita! Pitkoksilla ei uskalleta aluksi edes ajaa. Taitamme matkaa toisen naistiimin kanssa välillä taluttaen ja välillä polkien - tuskallisen hitaasti joka tapauksessa.

Rastin 61 jälkeen olemme sen verran hyvässä vauhdissa, että surautamme onnellisen tyytyväisinä ohi sen risteyksen, josta piti kääntyä kohti 53:a. No, ei se mitään, paikannetaan itsemme kartalta ja tehdään uusi suunnitelma. Kohta pitäisi kääntyä oikealle se "hyvä polku", jonka ratamestari oli karttaan lisännyt. Siis häh... ei siitä mitään polkua lähtenyt!?!? Onneksemme ohi kiitää joku joka osaa, ja saamme huomata seisovamme huuli pyöreänä juurikin siinä etsimämme "hyvän polun" risteyksessä. Rasti 53 pitäisi siis olla noin kilometrin päässä kumpareella juuri ennen oikealle lähtevää polkua. Ja seuraava virheemme on jäädä aivan liian aikaisin oikealle lähtevän polun luo etsiskelemään rastia. "Mutta pitäishän näin ison polun näkyä kartassa!" on tämänkertainen selityksemme.

Rastit 51 ja 71 löytyvät mallikkaasti. Jalat alkavat kuitenkin olla pään kanssa eri mieltä siitä, kuinka nopeasti kampia pitäisi pyörittää. Vauhti alkaa väkisin hidastua ja jalat tuntua kahdelta puupökkelöltä. Alan miettiä, onkohan minun viisasta lähteä enää Marjon mukana kauempana oleville rasteille. Nyt kun olisi jopa tarjolla helppo reitti tietä pitkin maaliin. Matkalla 91:lle tehdään pieni lisäsilmukka, kun jälleen tulkitaan väärin karttaan lisättyjä polkuja.

Nyt pitäisi ratkaista: Marjon kanssa kohti rastia 81 vai maalille päin? Jalat koittavat viestittää yläkertaan, ettei ole mitään järkeä enää lähteä kauemmas. Kello näyttää jo niin paljon, ettei edes ole varmuutta ehtiikö 81:llä käydä. Ja karttaa kun katsoo, niin lähempää maalia saisi helpommallakin pisteitä kerättyä. Päätös tulee viimeisessä risteyksessä: eihän tänne mitään pisteitä olla tultu keräämään vaan polkemaan, eteenpäin siis!

Reitti muuttuu turvesuon kohdalla kunnon mutavelliksi. Voimat alkavat olla niin vähissä, etten enää jaksa polkea upottavimpia paikkoja yli, vaan joudun pahimmat kohdat tarpomaan lällyssä. Kun viimein päästään tielle, katson kelloa ja totean ettei minulla ole enää aikataulun puitteissa asiaa eteenpäin, koska en pysty yhtään kiristämään vauhtia. Marjolla riittää vielä voimia ja hän jatkaa eteenpäin. Käännyn takaisin ylittämään samaisen mutavelliin uudelleen ilman pisteen pistettä tuosta ilosta, mikä saa minua kaikessa hulluudessaan jo vähän naurattamaan.

Rastille 31 mennessä pitää alittaa puomi. Pyörän päältä noustessani takareisi kramppaa ja joudun sitä hetken aikaa venyttämään. Rastia ei näy ensimmäisillä sorakasoilla. Se on siis tuolla kauempana. Kello käy, jalat eivät tottele enää yhtään ja väsymys sumentaa jo ajattelukykyä, joten päätän vain jatkaa maaliin. Olihan raskasta!!! Kivaa oli, mutta huomattavasti kivempaa on olla paremmassa kunnossa! Ja se on todellakin aikomukseni!!!

- Kirsi

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

TUPLAROGAIN 1.9. HAUKIPUDAS

Syyskuinen aamu valkeni sadetuhruisena…poikkeuksellisesti äitiyslomalaisen herätti kello läpitunkevalla piipityksellä. Heti ensimmäisenä ajatuksiini hiipivä tunne oli pieni syyllisyys siitä, että jättäisin vajaan 3kk:n ikäisen prinsessani kotiin ja lähtisin tekemään pitkän treenin Haukiputaalle rogain-kilpailun merkeissä. Sain kotijoukoilta kannustusta ja piikulikin tuntui jäävän tyytyväisenä nukkumaan kurvatessani kotimme pihasta kohti Haukipudasta. Vatsassa nipisteli vähän, kun reilu vuosi on mennyt tekemättä yhtään niin pitkää ja tiukkaa treeniä. Kuinka jaksaisin 5 tuntia menoa ja meininkiä? Kuinka suunnistus onnistuisi? Osaisinko tehdä reittivalintaa? Lisäksi, kaksi viikkoa vaivannut sitkeä flunssa ja yskä eivät juuri tilannetta parantaneet…mutta intoa ja motivaatiota oli sitäkin enemmän.

Olimme sopineet Anun kanssa tapaavamme kisapaikalla vähän ennen yhdeksää. Minusta oli loistavaa saada kilpailuun suunistusta harrastanut pari, joka löytyi facebookiin perustetun "Multi Sport Ladies" -ryhmän kautta. Emme tunteneet Anun kanssa toisiamme ennalta, mutta muutama puhelinkeskustelu oli osoittanut, että tulisimme varmasti hyvin toimeen. Meillä oli lisäksi sama kirkas tavoite kisan suhteen: reipasta treenivauhtia, ei nipotusta eikä ylimitoitettua voittamisen pakkoa, joka tekisi kisasta liian totisen ankeaa. Lisäksi molemmilla oli "hälytysvalmius" puhelinpäivystyksellä, mikäli lapsoset kotona osoittaisivat tarvetta jättää kisa kesken. 

Kisakeskuksena toimi Jatulin uimahalli. Heikki oli avanut kisatoimiston ja kisailijoita kerääntyi neuvotteluhuoneeseen kuulemaan kisaohjeita. Kisakeskuksen edusta täyttyi maastopyöristä ja muusta rekvisiitasta, kun alustavan tiedon mukaan reitin toinen osuus tehtäisiin maastopyöräillen. Jokainen kisailija sääti varusteensa valmiiksi vaihtoa varten ja mielipiteitä vaihdettiin siitä, mitä olisi järkevää laittaa päälle. Sääennuste enteili sadetta ja minusta tuntui, että en vielä startissakaan tiennyt olinko valinnut oikeat vaattet päälle ja mitä vaihtaisin sitten pyöräosuudelle. Vaikeampaa kuin bilehilesandaalien valinta! :) Ainaisena kamojen säätäjänä olen nähnyt toistuvia painajaisia siitä, että minulla on aina väärät varusteet niskassa tai että olen unohtanut jotakin välttämätöntä. Pedanttina ihmisenä järjestän reppua paniikissa moneen kertaan saamatta yhtään parempaa tulosta aikaan. PuranPakkaanJaPuran, vaikka tiedän että järjestyksellä ei lopulta ole väliä. "Rypytön, puhdas, sävysävyyn ja siisti" ei pukeutumiskoodina päde, kun metsässä mennään eikä meinata! :) Kuraa kun tahtoo olla nenänpäässä lähes ensimmäiseltä kilometriltä asti.

Heikki jakoi mtb kartan kaikille valmiiksi, joka mahdollisti reittisuunnitelman tekemisen. Hetken karttaa tutkittuamme olimme Anun kanssa yksimielisiä siitä, että lähtisimme tekemään pyöräosuuden myötäpäivään. Pohdimme muutamia reittivaihtoehtoja, mutta päädyimme pitäytymään kartan mukaan ajettaviksi merkatuilla urilla, koska ojia ja soistuvaa maata tuntui riittävän. Aloittelevana seikkailijana olin ehtinyt jo aikaisemmissa kisoissa tekemään ne kaikki oikaisuyritykset, joista ei kyllä mainittavaa glooriaa koskaan ollut herunut. Hupaisia muistoja kyllä kiikkustuliin vanhojenpäivien varalle. :) Piirsimme reittimme valmiiksi ja saimme kontaktointiapua kartan muovittamiseen maestroparilta Vuopala&Ojala. Alustava arvio reittisuunnitelmastamme oli, että ihan jokaista rastia emme ehtisi hakea ja ajatus oli jättää pieni pisteisimmät rastit hakematta.

JUOKSUOSUUS 2H, STARTTI KLO 10:00

Juoksuosuudelle saimme kartan vasta startissa. Juoksuosuuteen oli varattuna aikaa 2 tuntia, jonka jälkeen sakkoa alkaisi kertyä ellei tossuja olisi vaihdettu pyöräosuutta varten. Rastimääritteet raapustelin valmiiksi kämmenen pohjaan. Lähtökomento kajahti ja jokainen tutki karttaa hetken, jonka jälkeen hyvin yksimielisesti koko porukka säntäsi samaan suuntaan kohti rastia nro 8. Alkumatka oli asfaltin läpsyttelyä meidän Anun kanssa tutustuessa paremmin toisiimme. Samalla teimme hiljaista sopimusta reippaan oloisesta vauhdista noin 5.5 - 6 km/h. Miesjoukkueiden selät loittonivat horisontissa. Ihastelimme myös Laitinen-Kallunki -naisjoukkueen menoa. Suunnistajapari kuljetti tossujaan niin keveän oloisesti, että meillä ei ollut mitään saumaa pysyä kyydissä. Etenkin alussa minusta tuntui, että henkitorven paikalle oli vaihdettu ohut pilli, jossa siinäkin oli jokunen keksiklöntti tukahduttamassa kapasiteettia. Periksihän en silti tietysti voinut antaa ja parhaani tekisin loppuun asti, vaikka puolikuntoisena ei tietysti passaisi tälläistä rasitusta edes tehdä. Anun tapa lukea karttaa ääneen riemastutti minua jo alkumetreiltä. Oli kivaa koko ajan keskustella siitä, missä etenemme ja mitä seuraavaksi olisi tulossa. Rastimäärite nro 8 oli kivi, vaikka kartassa oli monttu, joka löytyikin mukavasti. Rastia vain ei näkynyt missään. Me molemmat luotamme yhtä vankkumattoman vakaasti orastavaan suunnistustaitoomme ja aloimme oikopäätä tietysti empiä, olemmeko sittenkään oikean polun varressa…vaikka virheen mahdollisuus tuntuikin epätodelliselta näin helpossa paikassa. Hetken pyörittyämme rasti lopulta löytyi. Maalissa porukalla totesimme rastin olleen vähän väärässä paikassa. Moni muukin joukkue oli pyörinyt parit piruetit hakiessaan rastia.




Matka taittui kohti rastia nro 9, joka löytyi hiekkatien varresta avohakkulta, rastimääritteenän kivi. Suunnistus oli saanut hyvä alun ja siinä lörpötellessämme huomasimme jo ohittaneemme seuraavan polun risteyksen, josta olisi pitänyt kääntyä. Virhe ei onneksi ollut suuri ja rasti nro 6 (kivi) löytyi mukavasti. Marjastajat reitin varella kannustivat meitä! Seuraamme oli liittynyt seikkailu-urheilua aloitteleva Arto, jonka kanssa aloimme jutella reittisuunnitelmasta. Hetken aikaa juostuamme Arto kysäisi, sopisiko meille että hän "opettelisi" meidän kanssa reittiä läpi. Arto oli ilmoittautunut Kajaanin seikkaliukisoihin ja yksin nyt on jokatapauksessa tylsää tahkota menemään. Meille sopi hyvin, että Arto liittyisi virallisesti seuraan ja jatkoimme kolmisin kohti rastia nro 7 (kivi). Tämä rasti osoittautui kunnon kosteaksi rastiksi risukkoineen päivineen. Rastin nro 2 jätimme yhteispäätökselle hakematta, se kun ei loogisesti sopinut suunnitelmaan. Aikakaan ei ehkä riittäisi rämpimiseen. Rasti nro 5 (kivi) löytyi hienosti kahden polun välistä ja rasti nro 3 (torni) löytyi myös tiimin loistavalla yhteistyöllä. Pitkänä miehenä nimesimme Arton rastitähystäjäksi. Tuntui, että hän äkkäsi rastit pusikoista aina ensimmäisenä. :) Rasti nro 4 oli polkujen risteyksessä. Etäisyyksien määrittäminen tuotti vähän epävarmuuden tunteita, kun ei oikein osannut aina hahmottaa mistä kohdasta rasti varmimmin löytyisi. Rastilta nro 4 oli taas matkaa läpsytellä Jatulille asti ja viimeiselle rastille nro 1 (kaivo), joka sijaitsi Kiiminkijoen varressa, urheilukentän kupeessa, aivan kisakeskuksen lähellä. Asfalttiviidakko ei ihan makoisinta maastoa suunnistusmielessä ole. Onneksi jalkoihin valikoituivat speedcrossit nastareiden sijasta. Juoksuosuudella kulutimme aikaa 1:48 ja vaihdossa meni reipas 6 minuuttia, kun vaihdoimme kuivaa päälle ja säädimme reppua selkään. Muutama sipsi suuhun ja huutelemaan Artoa mukaan, joka oli pyytänyt saada myös polkea toisen osuuden kanssamme.

MTB-OSUUS 3H

Tuntui mukavaslta vaihtaa lajia, etenkin kun hengitysvaikeudet tuntuivat menoa vähän rajoittavan. Voinen kai mainita, että vajaat kolme kuukautta synnytyksestä tuntuivat alavatsassa. Ihan pikkuinen häilyvä ajatus kävi mielessä, että onkohan tämä järkevääkään revitellä täällä menemään…koska kunto ei vielä ole läheskään palautunut vaaditulle tasolle. Mutta mitä sitä nyt kesken kisaa miettimään, mikä on järkevää ja mikä ei! Mielenterveyden kannalta tämä on ihan parasta, mitä tietää voin! ;)

Jokainen meistä tankkasi vähän hiiilareita koneeseen heti pyöräilyn aluksi. Syöminen on suurinta iloa kesken kisan, ja Mars-patukka maistui taivaalliselle. Suklaa on niin sallittua kesken seikkalukisan, jopa nainenkin tietää, että se ei takuulla jää varvasväliinkään pesäänsä tekemään! :) Anu veti joukkoa aluksi hyvän vastatuulipuhurin riepottelessa vähän. Arto siirtyi vetämään ja vauhti kasvoi. Ylämäessä minun oli pakko antaa sinnikkyydelleni periksi (ja voitte uskoa, että tämä oli reissun haastavin tehtävä) ja anella vähän armoa vauhdin höllentämiseksi. Tasaisella alustalla sotkeminen ei kuulu vahvuuksiini (syytän yleensä pyörää ja kaikkea muuta turhaa mielessäni, kun todellinen syyllinen löytyy pyörän satulasta). Tällä kertaa hampaatkaan irvessä en pysynyt Arton vauhdissa. Hyvä vauhti siivitti silti meitä rastille nro 8 (monttu), johon piti kääntyä voimalinjan kohdalta. Jarruttelimme käännöskohdassa Anun huikatessa: "kramppaa kramppaa". Anu ei pystynyt heti pysäyttämään vauhtiaan ja koitti saada klossia irtoamaan polkimesta, jalan esittäessä vastalausettaan. Pääsimme kuitenkin leimaamaan ja Anu otti suolaa Arton tarjotessa magnesium-tömpsyt palan painikkeeksi. Tiimityö siis pelasi moitteetta matkan jatkuessa rastille nro 10 (polku). Seuraava rastiväli rastille nro 5 (monttu) oli pitkä. Tätä reittiä olimme pohtineet ennakolta. Polku osoittautui juoksuhiekaksi, joka nostatti hikikarpaloita otsalle ja suoraan sanottunua ehkä jopa muutaman "pe****een" mieliimme. Yhtäkkiä muistin, että tätä samaista polkua oli tahkottu jossakin aikaisemmassa JatuliTourissa Sannan kanssa. Piti tarkasti lukea polkua, mikä reuna tai piennar takaisi pitävimmän ja kovimman pohjan. Juoksuhiekka-pätkällä minun keveys osoittautua vahvuudeksi, vaikka kovaksi pumpatut pyöränkumit imeytyivät minunkin kohdalla tukevasti hiekkaan. Polun vaihtuessa soramoukkuiseksi tieksi oli tervetullut…vaikka seuraavaksi tulessa olikin peppu. Meno oli melkoista rytinää. Pätkä tuntui pitkältä ja ihan kaikkea maastossa nähtyä ei löytynytkään kartalta, joka huvitti meitä. Odottamamme polun mutka tuli eteen melko monesti, joka lopulta ei sitten ollutkaan juuri se "THE polunmutka". Matkan arviointi oli siis hiukan hatarissa käsissä.

Suuria linjoja oli silti helppo suunnistaa ja juttelimme paljon, joka sitoi suunnistustaitoa hienosti yhteen meidän kolmen välillä. Rasti nro 5 löytyi kivuttomasti ja matka jatkui rastille nro 4 (puukasa) joka oli linjalla. Rastilla nro 5 olimme päättäneet, että säätäisimme reittisuunnitelmamme tarkkuutta. Neiti aika osoitti, että ihan jokaista rastia emme kivuttomasti ehtisi napsia. Anu tarjosi rastilla pienestä pöytäsuolapurkista suolalusikallisen ja tankkasimme vähän energiaa matkan jatkuessa kohti järveä ja rastia nro 6, joka oli "volvo(?)" . Rastin läheisyydessä lojui romua, mutta volvon leposijaa emme heti paikantaneet. Kaksi nojatuolia lojui metsässä ja muutakin sinne kuulumatonta romua kohtasimme haravoidessamme järven päässä. Emme osanneet mennä polkua riittävän pitkälle heti. Rastin tarkkuus heitti vähän kartalle merkatusta. Lopulta rasti löytyi, mutta totesimme sen olevan Volvon sijasta ruostunut Opel. :) Joku muukin kuin minä siis ehkä pitää auton väriä tärkeämpänä ominaisuutena kuin merkkiä! :) Koska rasti ei löytynyt heti, totesimme että ottaisimme varman päälle ja rastit nro 3 (polunmutka), nro 2 (tienpää) ja nro 1 (polku) jäisivät hakematta. Sakko-mahdollisuus ei kuulunut suunnitelmiin ja halusimme mennä varman päälle. Suunta jatkui siis rastille nro 7 (kanto). Juttelimme seikkaiu-urheilusta ja aikaisemmista kokemuksistamme taittaessamme matkaa. Jokainen meistä on hurahtanut sadomasokistiseen lajiin, jota on ihan pakko saada aina lisää…vaikka kesken suorituksen voikin joskus kysyä itseltään, onko tämä kaikki ihan terve järkisen puuhaa! :) Rastilla nro 7 oli jokunen kantoläjä, joissa tuhansittain kantoja vinoissa pinoissa. :) Totesimme, että Heikkiin ja Jukkaan on voinut tarttunut Seppomaiset kujeet, joka tarkoittaa että suunnistus muuttuu seikkailuksi, kun rasti ei olekaan näkyvillä vaan pitää käyttää hoksottmiaan kyetäkseen leimaamaan - sikäli mikäli on aivan vakuuttunut olevansa oikeassa paikassa. Arto äkkäsi taas oikean kannon ja pääsimme leimaamaan. Matka jatkui kohti viimeistä rastia nro 9 (polku). Viimeinen rasti löytyi heti ja sitten polkantahtia takaisin Jatuliin.



Arto otti loppukirissä taas vetovastuuta ja sain riemukseni taas polkea sydämeni kyllyydestä pysyäkseni vauhdissa. Tasaisella niinkin kykenin vastaamaan vauhtiin, mutta ylämäessä ei edes pikku myyn sitkeyttäkään palkittu. Hienosti silti pääsimme maaliin ja jokaisen kasvoilla tuikki hymy! HYVÄ ME!! Olimme tyytyväiisiä suhteellisen virheettömään suoritukseen, hyvään fiilikseen koko reissun ajan ja loistavaan yhteistyöhön!! Hieno treeni oli tehty ja omalle tasolle hyvä suoritus. MTB osuudella kului 2:47 ja yhteensä reissu kesti 4:42. Pistesaldolle ropisi 92 pistettä! Kiitos Heikki ja Jukka kisasta! :)



Pakkasin ripeästi kamani, ryyppäsin kahvikupillisen, haukkasin muutaman palan pitsaa ja huikkaisin kisasiskoille ja -veljille heipat…oli kova kiire kotiin. Puhelin oli pysynyt vaiti, joka tarkoitti sitä, että kotona oli pärjätty hyvin. Ajelin onnellisena kotia kohti päivittäen kisafiilikset puhelimessa Niinan kanssa. Tämä äippä oli pumpattu täyteen euforista endorfiinipöllyä…vaikka kropassa tuntuikin pieni kihelmöinti pitkän treenin seurauksesta, hymy oli herkässä koko illan. Valmistautuminen on saanut hyvän alun. Tätä pitää vaan taas saada lisää!!