Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

torstai 27. kesäkuuta 2013

Jatuli Tour 20.6.2013


Haukiputaalla kisailtiin Jatuli Tour VII ja kerrankin kaikki viisi Passion Adventuren naista pääsivät mukaan. Minä ja Niina toisessa tiimissä ja Sanna+Marjo+Tytti toisessa. Joukkuejako valittiin samaksi kuin tulevassa Rokua Geopark Challengessa, jotta saadaan kokemusta tiimityöstä tulevaan koitokseen.
 
Kisapaikaille päästyämme meitä jo odottaa nätisti rivissä kartat, kisaohjeet, numerolaput ja gps-laitteet. Kisaohjeesta selviää, että jokaisen lajin jälkeen on aikaraja vaihtoon saapumiselle: myöhästymisestä tulee sakkoa -1 piste/minuutti. Kun rastit ovat vain 1-5 pisteen arvoisia, ei sakkoja siis kärsi ottaa. 
 
Iloisiin ilmeisiin ja nauruun sekoittuu pian jännitystä ja hermoilua, kun mittailemme matkoja ja arvioimme, mitkä rastit ehtisimme käydä. Kun suunnitelma on valmis, lähdetään pihalle kuulemaan 1 pisteen bonustehtävän ohje: jumarointi köyttä pitkin katossa kiikkuvalle rastille. Juuri ennen starttia paljastuu vielä, että prologina on kiertää juosten läheinen koulu. Prologi sisältyy aikaan, joka on käytettävissä ensimmäiseen juoksuosuuteen, joten jälkikäteen on helppo viisastella, että koulun kiertämisen jälkeen kelloa vilkaistessa olisi pitänyt jo jonkinmoiset hälytyskellot soida. 
 
Ensimmäiset 5 ja 3 pisteen rastit löytyvät hyvin ja jatkamme alkuperäisen suunnitelman mukaan 4 pisteen rastille, mikä osoittautuu pahaksi virheeksi. Tuhlaamme muutaman minuutin, kun moottoritien laitaan päästyämme emme ole varmoja sijainnistamme. Mutta mikä pahinta, kello näyttää jo niin paljon, että ei ole mitään mahdollisuutta ehtiä aikarajassa takaisin. Nyt tossua toisen eteen niin kovaa kuin jaksaa! Niina etenee metsässä kuin hirvi ja minulla on metsäjuoksuun tottumattomana vaikeuksia pysyä perässä. Minun onneksi loppumatka juostaan tietä. Sakkoa rapsahtaa -11 pistettä, eli jäämme vaivaisen 1 pisteen plussalle. Mutta nyt ei auta masentua: tulipa kuitenkin hyvä lenkki ja sitä ei voi ratamestarikaan pois meiltä ottaa!! 
 
Nopea vaihto pyörän selkään. Polkaistaan hakemaan 5 pisteen rasti, jonka sijaintia pitää hetken lähimaastoissa pohtia. Niina sanoo, ettei ehditä muille rasteille, ja niinpä kurvaamme samantien takaisin vaihtoon. Kisajärjestäjät naureskelevat taktiikallemme: viimeisenä lähdetään ja ensimmäisenä tullaan. 
 
Rullaluistimet jalkaan, kuiva paita päälle hetken nautinnoksi ja sateeseen taas kastumaan. Rullailemme 5 pisteen rastin tuntumassa toivottoman kauan. Haukiputaan terveysaseman ja vanhainkodin rakennukset tuntuvat olevan aivan liian sokkeloisia suhteessa jokseenkin epätarkkaan karttaan. Muutakin porukkaa tulee paikalle ja kukaan ei löydä. Meinaamme jo luopua toivosta ja jatkaa matkaa, kunnes lopulta tärppää.
 
 Niina ehdottaa, ettei lähdetä Virpiniemeen päin, mutta suostuu kun olen niin innokas luistimille päästyäni. Annalankankaan ja Virpiniemen välinen pyörätie on ihan huippu luistella! Poimitaan 4 pisteen rasti. Aikaa ei ole tuhlattavaksi. Loppumatka takasin luistellaan niin kovaa kuin jaloista irti lähtee! "Eihän tullut sakkoa, eihän?!?" Muutama sekunti taisi jäädä ja sehän riittää.
 
Otan vasemman luistimen pois ja pohje kramppaa sen verran, että kiljahdan. Se menee pian ohi ja riisun toisen luistimen. Oikea pohjekin kramppaa. Kamppi on aivan hirveä, se kouristaa niin voimalla ja niin kauan, etten jaksa pistää vastaan. Huudan, kiljun, karjun ja vaikeroin niin, että varmasti kilometrin säteellä kaikki ovat tietoisia siitä, että nyt sattuu. Kaitsu huutaa mennessään, että häneltä saa ottaa suolatablettia. Kiitos tuhannesti! Ja mitäs tekee tiimikaverini: pidättelee naurua, sillä äänimaailma on puolivuotiaan lapsen äidille jokseenkin tuoreessa muistissa hieman eri yhteydestä :D
 
Matka jatkuu naureskellen pyörän päällä. Haetaan ensin 3 pistettä ja sen jälkeen ajetaan kohti 5 pisteen rastia. Olen jo aivan jäässä, sillä vettä on satanut koko illan, ja kireät pohkeeni tuovat hieman lisää tuskaa matkantekoon. En siis ole aivan vakuuttunut siitä, että haluaisin uimaan Kiiminkijokeen tuon 5 pisteen takia. Rannalle päästyämme saamme hyviä vinkkejä kanssakilpailijalta, missä kohtaa uintimatkaa olisi suht vähän. Vesikin tuntuu tosi lämpimältä kylmällä iholla, joten päätämme lähteä kahluu- ja uintireissulle. Noin 20 minuuttia joessa ja sitten äkkiä kohti maalia ja saunaa hampaiden kalinan säestyksellä. Niinan pyörän takajarru napsahtaa vielä yhtäkkiä totaalijumiin, joten sen kanssa askarrellessa menee hetken. 
 
Lopputuloksissa molemmat naistiimit saavat saman pistemäärän. Alun täydellisten tohelointien jälkeen loppu sujui ihan mallikkaasti. Pää kaipaa siis vielä pientä hienosäätöä tulevia kisoja varten. Kiitoksia järjestäjille mielenkiintoisesta ja taas niin opettavaisesta kisasta! 

- Kirsi

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Passion Adventure on nyt facebookissa

Passion Adventuren blogikirjoituksista ja muista uutisista tulee tästä lähtien tietoa tiimin omalle fb-sivulle. Luvassa mm. Rokua Geopark Challengen ennakkotunnelmia, kisaseurantaa ja jälkipeliä. Tykkää facebook-sivusta ja pysyt kuulolla!

https://www.facebook.com/PassionAdventure

Tanssiaskelin...



Poiketen blogimme valtavirrasta otan omakätisen oikeuden kirjoitella yhdestä rakkaasta harrastuksestani, naisvoimistelusta ja tanssista. Jos minulla ei olisi niin syvää sydämen paloa koetella rajojani rypien harvase päivä ravassa, mudassa tai vähintäänkin hiessä…niin tanssisin sydämeni kyllyydestä eikä tyylilajilla olisi niin väliä. Voisin vetää tulisesti tangoa (jonkun vähintäänkin yhtä tulisen kavaljeerin otteessa ), leikkiä "wannabee –balleriina" surkutellen lapsuuteni kohtaloani, koska lopetin baletin kesken sillä eiväthän bliet tarjonneet ”kaikkihetimullekiitos” -luonteelleni riittävästi haastetta. Olisin halunnut heti joutsenlampeen spagadeja notkistelemaan. :) Voisin hiphopata street-tyylejä tai naisvoimistella kuten tein koko lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni siihen asti, että aloitin opiskelut Oulussa 1998. Se, että en ole julkkis, surettaa minua...MUTTA VAIN siksi, että en voi tulla valituksi "tanssii tähtien kanssa" - ohjelmaan tai muihin tanssi-tsembaloihin. :D Heikkona hetkenä voisin vaikka olla joku viidankon tähtösistä vain siksi, että vaikkapa Marko Keränen opettaisi minut tanssimaan ammattilaisten tapaan muutaman kuukauden intensiivi jaksolla. Saisin liihottaa hienoissa bling blig puvuissa ja voittaisin koko kisan, ihan varmasti voittaisin!! :D Joten, sitten kun se tanssii tavisten kanssa alkaa niin minulle saa kyllä soittaa!!

Viime syksynä rakas ystäväni alkoi houkutella minua ja muutamaa muuta kotiseutuni ex-naisvoimistelijaa mukaan tämän kesän Sun Lahti 2013 tapahtumaan. Minua ei tarvinnut kovin kauan mukaan maanitella. Viime talvi kuluikin kenttäohjelmaa harjoitellessa. Projekti huipentui toissa viikon loppuna ”Voimistelun iloa” –kenttänäytökseen Salpausselän urheilukentällä Lahdessa. 8000 muun voimistelijan kanssa meidän ohjelmamme liikutti porukasta 350 naista Tavoitettavissa ohjelmallaan. Meitä oli neljä entistä Ylitornion naisvoimistelijoiden voimistelijaa mukana Oulun voimisteluseuran riveissä. Ohjelmamme koreografi oli oululainen, joten sikäli oli erityisen hienoa, että saimme olla mukana Oulun ryhmässä, vaikka sydämeni onkin Ylitornion naisvoimistelijoissa. Tällä kertaa pääsimme etukenossa kokeilemaan ohjelman toimivuutta pääkoreografin opastuksella. Lopulliset paikkamerkitkin löytyivät kentältä ihan eturivistä. 


Koska naisvoimistelu-tausta on vahva, uskalsimme lähteä tekemään haastavampaa roolia ohjelmaamme. Ylitornion voimistelunopettajan oppien turvin sekä voimistelun ohjaustakin vuosien varrella tehneenä, luotin siihen, että taivun vielä ohjelman haasteisiin sekä opin muistamaan koreografian moitteettomasti. Taito on ehkä hieman ruostunut vuosien varrella kangistaen menoa, mutta haasteita pitää elämässä sopivasti aina olla. ;)

Viime syksyn uusi harrastukseni breikki on muistuttanut siitä, että koreografioiden opettelu on jokseenkin helppoa, koska sitä olen pienen ikäni tehnyt. Jumpannut ja esiintynyt monet monet kerrat massa suurkisa – tapahtumista niinkin noloihin tapahtumiin kuin Ylitornion vapaapalokunnan pikkujoulut! Joitakin asioita en unohda ikinä...jotkut esiintymiset ovat sellaisia…joko huippu hetkiä tai sitten super noloja tilanteita, jotka eivät ole tappaneet, mutta hajottaneet ihan satasella!!  Kuka muistaa vielä 90-luvun aerobic asut. Niin juuri jOo-O, juurikin ne joissa pepaposkien välissä vilisti naru ja voikkapuku nuoli jokaista mahdollista kurvia tai kurvittomutta. Oih, häpeän punainen muisto!! Kuulen vieläkin ne vihellykset paikallisten arjen sankareidemme – urheiden palomiesten viheltäminä. Ei tarvitse kenenkään enää ihmetellä, miksi Hunksien palomies tanssit saavat minut tuntemaan vilunväristyksiä  sillä mikään uniformu-keikistely ei sytytä minua, eikä missään muotoa!! :D 

Voimistelutaustastani on ollut hyötyä urheilussa aina. Kehon hallinta ja tasapaino ovat helpottaneeat monessa asiassa. Aikuisenakin breik-tuntien akrobatiset temput ovat helpommin opittavissa…mutta freece style tanssiminen tuottaa tuskaa. Minulla on ns. tyhjän paperin syndrooma. Jos käsketään vain tanssia omiaan, niin minun kohdallani se tarkoittaa seisoskelua kauhusta jäykkänä paikallani. Unohdan saman tien joka ikisen opitun liikkeen ja lähes oman nimenikin. Tässä on vielä opittavaa. Tavoite on olla joraava mummeli joskus vuosien päästä!! Rollaattorin kanssa sitten imrovisoidaan, jos ei ennen sitä. Naisvoimistelu sotkeutuu sulavasti läpi muihinkin lajeihin sillä nilkkaa koitetaan suoristaa sekä sormia sorjistaa myös seikkailu-urheilulajien tuiskeessa. Jos lenkillä kunnon poppia tulvii korviin, voi aina ottaa muutaman svengaavan hypyn ja meno kulkee hyvin!! 

Skål, kippis ja hölkyn kölkyn :)
Sun Lahdessa meillä oli viiden naisen iloinen ydin porukka, joista neljä entistä Ylitornion tyttöä! :) Oulusta reissuun lähti kaksi bussilastia Oulun voimisteluseuralaisia. Meillä naisilla riitti mukavaa juteltavaa koko reissun ajan. Voimisteltiin paljon, nautiskeltiin kisatorilla kahvia ja terdelläkin pistäydyttiin.  Muistelimme porukalla menneitä voimistelutapahtumia vuosien esiintymisistä, näytöksistä ja kisatapahtumista ympäri Suomea! Lahdessa leiriydyimme Mukkulan leirintäalueella ja ihan parasta oli, kun perhe saapui myös perästä päin katsomaan näytöstä ja viettämään viikonloppua Lahteen.  


Hanni, Marjo, Heidi ja Sari (toinen Heidi puuttuu kuvasta)
Perheen kanssa iltapäivä


Tapahtuma alkoi Lahden keskustasta Suomen voimisteluseurojen voimistelijoiden marssiessa Salpausselän stadion alueelle avajaisjuhlaan. Ilotulitusten saattelemana matkasimme väsyneinä mökille nukkumaan. Perjantai ja lauantai kuluivat kenttäharjoituksissa ja kuvioita hioessa. Lauantaina seurasimme aitiopaikoilta joukkuevoimistelun MM-kisoja Isku-areenalla. Olarin voimistelijoiden OVO teamin ohjelma koreografinaan Reija Väre herkisti meistä jokaisen kyyneliin Jenni Vartiaisen "missä muruseni on" sovituksella. 


Katsomo-tunnelmaa!!



OVO Team


Sunnuntaina urheilukentän katsomo täyttyi aikalailla ääriään myöten. Hieno näytös väreineen sekä voimistelijoineen oli valmis loppunäytökseen auringon sädehtiessä taivaalla. Naisvoimistelu liikuttaa kirjaimellisesti vauvasta vaariin. 97% naisvoimistelijoista on naisia, mutta mukaan mahtuu perheliikkujissa myös miehiä. Ohjelmamme onnistui hyvin ja saimme televisio aikaakin...joten julkkiksia ainakin 2 sekunnin edestä ihan lähikuvassa! Koko näytös kuvattiin, mutta eturivin paikoista huolimatta tunnistaminen satojen joukosta on mahdotonta. :) Ihana viikonloppu, loisto seuraa ja oli huippua naisvoimistella taas!


Ylitornion piikat: Marjo, Heidi, Hanni ja Sari
Tanssiterveisin, Marjo

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Merikoskenkadun pieni ihme


Kun tyttöjen kanssa istuimme keväällä pöytään miettimään kesän seikkailuja ja sponssikuvioita, tuli välittömästi mieleeni ehdoton suosikkikauppani Oulusta, nimittäin Shelby Oy. Kuten kauppa itse mainostaa, sieltä löytyy "Extreme materials & Gears" parhaita materiaaleja, välineitä, kaavoja ja mittatilausvaatteita ääriolosuhteisiin.

Shelbystä löytyy kampetta laidasta laitaan. Kiipeilytarvikkeiden valikoima on kattava. Lisäksi löytyy tarvikkeita kesä- ja talvivaeltajille sekä suksin takamaastoissa kulkeville. Siellä on kaikenlaista tarpeellista tarviketta retkeilyharrastukseen vaativimmillekin käyttäjille ja grammanviilaajille. Ja mikä minusta hienointa Shelbystä olen aina löytänyt avun, kun joku ihmeen pikkunippeli on hajonnut esim. sauvasta, teltasta tai rinkasta. Heikki kyllä tilaa, jos ei varaosaa muuten löydy. Alunperin menin Shelbyyn teknisten kankaiden houkuttelemana, mutta vuosien saatossa olen löytänyt sieltä paljon, paljon muutakin mukavaa ostettavaa.

Ensimmäinen tuotos Shelbyn kankaista oli Polartecin power stretch kerrastohousut. Silloin väreistä ei löytynyt kuin sinapinkeltainen ja punainen. Ompelin itselleni punaisen kalsarit ja Jussille sinapin väriset. Aivan sikalämpimät ja hyvät niistä tuli ja ovat vieläkin käytössä. Mutta se sinapin väri oli kyllä niin ruman värinen, että aviomies raukkaani hävetti aivan julmetusti vaihtaa työpaikan pukuhuoneessa työmatkapyöräily kampeet työvaatteisiin, kun työkaverit väkisin näki nuo vauvan paskan väriset pöksyt.

Tämän hetkinen ehdoton materiaali lempparini on merinovilla. Shelbystä saa laadukasta paksua merinovillaa. Siitä olen ommellut kerrastoja, buffhuiveja, boksereita. Kerraston ompelu on niin helppo homma, että siihen kykenee vähemmänkin käsitöitä harrastanut. Keväällä ompelin 9-12 vuotiaiden partiotyttöjen (15 innokasta ompelijaa) kanssa jokaiselle omat merinokalsarit. Muutenkin olemme partiolaisten kanssa ommelleet melko paljon pientä tarpeellista tavaraa. Yhdellä leirillä ommeltiin vanhempien partiolaisten kanssa säärystimiä vaelluskäyttöön, talvileirillä tehtiin fleecepipoja ja teini-ikäisten tyttöjen kanssa ommeltiin rinkan suojukset ennen syysvaellukselle lähtöä. Turha lienee mainita mistä materiaalit löytyivät.

Viime syksynä ensimmäisinä laskupäivinä Rukan jäisessä tuolihississä istuessa mietin, miten ihmeessä saisin pidettyä pyllyn lämpinä. Heti seuraavalla viikolla kaivelin varastoissani olevan vanhan sinapin värisen power stretch kankaan ja kävin Shelbystä hakemassa ruskeaa merinovillaa. Niistä ompelin meille merinovillaiset kalsarit, joissa persaus ja reiden takaosa on vahvistettu harjatulla fleecellä. Niistä tuli heti kummankin luottokalsarit. Niillä on pyöräilty koko talven työmatkat. Ne on ollut jokaisella laskureissulla mukana. Talven hiihto- ja juoksulenkeillä minulla ainakin pylly on aina ensimmäisenä jäässä... tänä vuonnapa ei ollut :)


Ehkä suurin ompeluprojektini on ollut kisalaavun ompelu. Olemme vuosia kisailleet Oulun Valppaiden Apollo-vartiolla partiotaitokisoissa. Eräissä syyskisoissa yritimme järkyttävässä kaatosateessa pystyttää perinteistä Vihe-laavua hiekkakentälle. Se oli mahdoton operaatio, kun mikään ei uponnut maahan tai pitänyt maassa. Kaikki yörastin tehtävämateriaalit olivat läpimärkiä ja mekin uitiin keskellä Niilin-virtaa, mikä ns.laavun läpi virtasi. Tuon kisan jälkeen päätimme,että meidän on saatava kunnon laavu. Annamme aivan turhaa hyvitystä muille väsäämällä perinteisen laavun kanssa, kun ajan vois käyttää yörastin tehtävien tekemiseen. Kilpasiskoilla on ollut jo useamman vuoden itse tehty kaarilla kasattava laavu. Se on herättänyt aina ihastusta ja kateutta... kyllä on tytöt osanneet ommella hienon laavun. Mekin päätimme sitten tehdä oman. Vaikka Peto-vartion lisäksi muutamalla jätkäporukallakin on itsetehty laavu ei kennelläkään ollut mitään tarkempaa ohjetta laavun tekoon. Osa on tehnyt laavusta ns. tunnelimallin ja osa kupoliteltan mallilla. Me päädyimme tekemään sekasikiön, varsinainen laavu osa on kupoli ja katos tunnelimallinen. Uuden jos tekisin niin ehkä vähän toisin voisin tehdä, mutta hyvin tuo meidän malli on palvellut. Tilaa on tehdä yön kätevyystehtäviä... kisalaavussahan ei paljon ehdi nukkumaan. Ja pakko on mainita, että voitto Suomen Partiolaisten suomenmestaruuskisoista on irronnut sekä vanhalla Vihelaavulla, että omalla designillä ;)

Aina kun on mahdollista haluan tukea pientä kivijalka kauppaa. On mahtavaa kun Oulusta 
löytyy tuollainen spesiaaliliike, josta löytyy monenmoista ja jos ei löydy niin tilaamalla saa. Olemme tilanneet sieltä lumiturvallisuusvälineitä meille ja kavereille, sieltä on löytynyt tellumonojen sisäkengät ja teleskooppisauvat niin rinteeseen kuin vaelluksille. Keväällä Shelby muistutti taas meille, mihin kannattaa kääntyä, kun jotain erityistä haluaa. Mun mies näki liki kaks vuotta sitten yhdellä laskureissulla Black Diamondin kinttaat, jotka se välttämättä halusi itselle. Juuri tuota kyseistä mallia sitten etsittiin niin kaiken maailman nettikaupoista ja jokaiselle laskureissulla, niin keskieuroopassa kuin meidän pohjolassa, käytiin kivijalka liikkeet koluamassa läpi josko sieltä löytyis kinttaat. Puolentoista vuoden etsimisen jälkeen Jussi laski yhä reikäsillä vanhoilla Hestroilla. Mutta kävinpä talvella hakemassa Shelbystä jotain ja kysyin huvikseni kintas mallia, ja Heikki lupas selvittää. Eipä aikaakaan, kun saatiin kintaat kätösiin. Voiko missään olla parempaa asiakaspalvelua.

Tämäkin neopreeni juomaletkuun on löytynyt Shelbystä
Nyt lopetan kirjoittelun ja lähden Shelbystä hakemaan jarrukuminauhaa niin pääsen korjaamaan Niinan rikki menneet Hot Bondit sekä kyselen samalla La Sportivan maastojuoksukenkiä.



sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Passion Adventure kolmen naisen voimin Köykkyrin XC-kisassa

Passion Adventuren naiset osallistuivat peräti kolmen naisen voimin Köykkyrin xc-kisaan 5.6.2013. Tässä jokaisen tuntemuksia kisasta.
---

Tytti: Extempore -lähdöllä ekaa kertaa MTB-kisoihin

Oltiin keskiviikkona aamupäivällä tyttöjen kanssa suunnittelemassa kisa-asujen layoutia (Nonamen vaatteista tulee muuten tosi hienot… saatte nähdä myöhemmin). Kotialähdön hetkellä Sanna ja Niina alkoivat puhumaan illan xc-kisasta. Minä olin siihen asti ollut siinä harhaluulossa, että illalla Köykkyrissä ajetaan Eliminatorin osakilpailu. Siihen hulluuteen minä en kykene. Mutta nyt tyttöjen puheet illan kisasta ja pieni mukaanhoukuttelu sai suustani tulemaan sellaisen sammakon: ehkäpä minäkin voisin kokeilla. No pitkään mietin illan kuntoiluvaihtoehtoja. Kaks neitsytmatkaa olis tiedossa; joko eka kertaa ikinä märkäpuku päällä järveen tai debyyttiajo mtb-kisassa. Uintia puolsi se tosiseikka, että olin itse houkutellut Donnia tuekseni ja turvakseni, kun yksin en tohdi luonnonvesiin mennä polskimaan. Kun taas pyöräily houkutteli siinä mielessä, että parin lomailuviikon jälkeen tarkoitus oli tehdä kovaviikko ja tuolla jos missä saisin itsestäni irti jotain. Tosin olin jo maanantaina ja tiistaina ehtinyt tekemään tuplatreenit, joten nyt ei ehkä enää jalka pyörisi niin kuin optimitilanteessa se voisi kulkea. Myöskään oma pyöräni ei ollut ajokunnossa. Onnistuin viime viikon lopulla hajottamaan takavaihtajan. Uus meni tilaukseen ja sitä yhä odottelen. Mutta onneksi kaveri auttoi ja antoi oman pyöränsä viikoksi lainaan, kun itse oli reissussa. Pikkusen isohan se mulle on, kun kaveri on yli kymmenen senttiä pidempi.  Pyörä on jäykkäperäinen 29” eli kaikkea muuta kuin omaa pyörääni vastaava. Toisaalta oishan tuossa kotona ollut miehen Canyon Strive, mutta sitä traktoria en saisi puskettua Köykkyrin mäen päälle, toisaalta alamäet ois sillä tullut melko lennokkaasti.

No näistä lähtökohdista päätin kolme vartia ennen ilmoittautumisen päättymistä, että nyt mennään: jokaisella se eka kerta on joskus, mulla se on tänään. Illalla kyllä kiittelin kovasti Sannaa ja Niinaa siitä, että saivat mut houkututeltua mukaan. Oli tosi mahtava ajaa. Rata oli kiva ja vaihteleva. 29” söi hyvin kivikot ja juurakot, eikä se tuottanut ongelmia teknisimmilläkään pätkillä. Tosin en ehtinyt lähdön kiireessä säätämään etujoustoa sopivaksi, joten todella jäykällä keulalla mentiin. Viimeisillä kierroksilla kivikkoinen alamäki tuntui jo melko pahalta käsissä vaikka kuinka mietin, että light hands, heavy feet. Köykkyrin isoin mäki meni polkien vaikka jotkut hyppäs pyörää tunkkaamaankin. Eihän siinä mitään sen kun vain polki. Tosin ois ollut hyvä, että olisin muistanut aiemmin kuin viimeisellä kierroksella Orvolan Sarin neuvon pitää katse kohti huippua ja keskittyä jalkojen pyörittämiseen. Viimeinen nousu meni sitten tuolla muistikuvalla jo melko ketterästi.


Ihan verenmaku suussa ja "kaikki pelissä" -meiningillä en uskaltanut mennä, mutta hyvän kovatehoisen treenin sain tehtyä. Seuraavaa kertaa odotan jo innolla. Ja ehkä ihan vähän mulla tuli pyöräkuumetta. Kivikkoisimmilla pätkillä kaipasin omaa täpäriä, mutta kyllä seikkailukisoihin tuollanen kevyt jäykkäperäinen 29” ois aika mellevä peli mennä.

Niina:
Olen merkannut Köykkyrin xc-kisan kalenteriini. Nämä xc-kisat eivät todellakaan ole mitään suurinta vahvuuttani eikä ihan lempilajini, mutta niitä vaan täytyy ajaa, jos haluaa oppia ajamaan sekä haluaa saada kovuutta menemiseen. Nyt sitten päätän lähteä parin vuoden tauon jälkeen taas viivalle. Edellinen kisa päättyi keskeytykseen, joten odotukset eivät ole korkealla.

Ensimmäiset xc-kisani ajoin vuonna 2004, kun ostin ensimmäisen maastopyöräni. Kunto oli kovimmillaan vuonna 2008 ja sen jälkeen mtb-kunto on ollut hiipumaan päin. Viisi vuotta sitten satsasin vain pyöräsuunnistukseen. Nyt olen panostanut enempi seikkailuun eli juossut, luistellut, melonut... enemmän ja se tarkoittaa sitä, että se on sitten pois siitä pyöräkunnosta. Jos haluaa olla hyvä seikkailu-urheilussa, ei voi olla ihan huippu missään yksittäisessä lajissa, vaikka usein jokaisella on jokin vahva laji. Oma vahvuuteni on kartallapysymistaidon jälkeen pyöräily ja siksi olen halunnut kehittää heikointa lajiani - juoksua.

Kisa kuitenkin koitti ja jännityksestä ei ole taas tietoakaan. Voitais pistää Marjon kanssa vähän jänskäilyä tasaisemmaksi, kun minua ei meinaa mikään enää jännittää..  Teen virheen ja jättäydyn heti porukan hännille tarkkailemaan tilannetta. Kovimmat naiset karkaavat heti ekassa nousussa, kun jono pysähtyy täysin ja pitää hypätä pois pyörän selästä. Liikaa porukkaa samassa lähdössä, sanoisin. Olisi kiva, jos naiset saisivat ajaa oman ajon vaikkapa junnujen kanssa! Mutta tätä se on xc-kisoissa ja ei ole ennen tainnut olla näin monta naista xc-kisoissa Oulun seudulla.

Ajaminen tuntuu helpolta ja sykkeet pysyttelevät alhaalla, maksimisykkeille tai edes niiden lähelle en pääse millään. Kisa kertoo viiden kuukauden ikäisestä ;) kunnostani sen, että peekookunto ja reipasvauhtinen kuntokin alkaa olla ihan hyvällä mallilla, mutta maksimaaliseen ja räjähtävään kuntoon täytyy tehdä vielä paljon töitä, fyysisen puolen lisäksi myös pääkopassa. Yllätykseni on suuri, kun löydän tulokset fillarifoorumilta, ja ero kärkeen ja meistä PA:n naisista parhaaseen, Sannaan on niinkin pieni. Ajamiseni oli kuitenkin vielä omasta mielestäni sangen verkkaista, niin verkkaista, että olisin hyvin pystynyt suunnistamaan tätä vauhtia. Mutta niin se on aina minulla ollut, että kartta tuo hommaan kuin hommaan lisää vauhtia ja motivaatiota. :) 


Sanna:
Sitä kun on päättänyt hakea vauhtia ajamiseen paikalliskisoista ja olla pelkäämättä startteja niin ei auttanut vastaan pullikoida vaan totella kiltisi kalenteria ja uskaltautua jännityksineen kaikkineen Köykkyriin XC -kisan starttiviivalle. Vähän oli haasteita paikanpäälle ehtimisen kanssa kun oli pesue mukana enkä harmikseni ehtinyt rataankaan tutustua etukäteen. Rengaspaineita vähensin minuutti ennen starttia ja kyselin kovasti kokeneemmilta, että niin miten näissä kisoissa ne säännöt meneekään...Ohje kuului, että siinä vaiheessa kun kärki on kuusi kierrosta ajanut (=maalissa) ajat vain meneillään olevan kiekan loppuun ja se on siinä. Henkisesti valmistauduin viiteen kierrokseen ja niinhän se menikin.
Ajajia ja tuttuja oli paljon ja aurinko porotti. Rata oli todella hyvä! Sopivasti mukavaa neulaspolkua ja vähän kivikkoakin. Vauhdikasta alamäkiajoa ja sopivan tiukkaa nousua. Vaihteet vaikersi ja ketjut hyppeli rattaalta toiselle kun oli jyrkkää mutkaa, ylä- ja alamäkeä ja välillä muutama kymmenen metriä ihan suoraakin. Ensimmäinen kierros meni katse alhaalla tuntumaa hakien ja mutkiin ja kiviin tutustellen. Toisella kierroksella uskalsi jo paremmin polkasta vauhtia. Hassua, mutta neljäs ja viides kierros tuntuivat helpoimmilta! Nousuissa ei ollut vaikeuksia, mutta teknistä ajoa täytyy harjoitella vielä kovasti. Jarruttelen väärissä kohdissa ja ajo on kivikoissa välillä melko tökkivää. Sari ajeli menojaan ja minä taistelin kakkossiijasta. Kaatuilimme kolmanneksi tulleen Helin kanssa vuoronperään ja saihan sitä kertaalleen nostella ketareitakin takaisin paikoilleen. Ajaminen tuntui todella mukavalta koko ajan ja happi kulki. Jostain on vain vielä löydettävä se isoin vaihde. Ei nousseet sykkeet ihan Eliminaattori -kisan tasolle eikä jalat tunteneet väsymystä seuraavana päivänä, mutta  parhaani tein! Maalissa kimppu heiniä ja halauksia :)