Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Hiihto rogaining Haukipudas 23.3.


Niina: Jess, monen vuoden tauon jälkeen hisu-rogainingia seudulla! Edellinen kerta oli vuonna 2010 ja tuolloin olin viimisilläni raskaana ja ainoastaan karttateline pääsi nautiskelemaan mukavasta lajista. Olen kierrellyt monia pyörärogainingeja ja sanotaanko, että 80 prosenttisesti ne on mennyt päin peetä. On siinä pari tsäkäonnistumistakin tullut, mutta muutoin ihan surkeasti. Nyt siis päätän lähteä touhuun mukaan vähän ammattimaisemmin. Pyydän Anulta kolme vuotta vanhan kisakartan, tutkailen ja mittailen vähän latuja. Vaikka Virpiniemen ja Haukiputaan ladut ovatkin tuttuja, en ole siellä ainakaan viiteen vuoteen käynyt hiihtämässä. Mittaan, että vanhan kartan kauimmalle rastille on Jatulista eli lauantain kisan lähtöpaikasta matkaa 15 km. 

Niina: Tiistaina käyn 3 x 15 min veekootreenin ja tuumaan, että oikein optimistinen tavoite on hiihtää 15 kilometriä tunnissa eli 45 kilometriä kolmessa tunnissa. Tähän vauhtiin ei nykykunnollani tarvitse mennä täysillä, mutta vauhti pysyy kuitenkin reilusti anaerobisena. Hiihtovauhdin pystyy aika hyvin arvioimaan, sillä tiedän, että tarjolla on lähinnä nopeaa luistelubaanaa ja Oulun kaupungin latuseurantakin näyttää, että kaikki ladut on aika vastikään avattuja. Latuseurantaakin hieman tutkailen todetakseni, että luistelubaanat ovat kutakuinkin samat kuin kolme vuotta sitten.

Kirsi: Kalenterissani lukee hiihtorogaining, mikä pistää miettimään lähteäkö mukaan vai ei. Laji tarkoittaisi kohdallani joko suunnistamisen opettelua ja rauhallista hiihtelyä tai vaihtoehtoisesti hyvää hiihtolenkkiä, jos joku muu hoitaa suunnistamisen. Jälkimmäinen kuulostaa ehdottomasti paremmalta tällä hetkellä. 

Niina: Kirsi pistää viestiä, josko lähdettäisiin yhdessä. Olin ajatellut ottaa homman valmistautumisena viikon päähän hiihtosuunnituksen SM erikoispitkälle, mutta eihän tämä niin totista torvensoittoa ole, ettenkö ottaisi kesän tiimipariani mukaan, ja hän kun lupaa vielä pysyä perässä ja myös ettei karkaa minulta. ;) 

Kirsi: Jee, Niina lupaa ottaa minut mukaan, mutta varoittaa, että matkalla ei sitten porista vaan hiihdetään! :) Lähden siis matkaan sillä mielin, että sinnittelen Niinan perässä niin kauan kuin jaksan ja tulen sitten pois, jos ihan mahdoton väsy iskee. Kunto on arvoitus, koska tämän talven hiihtolenkit ovat olleet tasapaksuja parikymmentä kilometrisiä.

Niina: En ole ikinä mitannut matkaa rogainingeissa, joten nyt päätän tehdä tämänkin homman ammattimaisemmin ja pakkaan mukaan viivottimen ja (sinkuvaa- jee) lankaa. Onneksi Kirsillä oli parempaa lankaa sattumalta jojossaan.

Kisa-aamuna tutkailemme karttoja kera kahvin ja eväsleipien ja toteamme, että kaikki isopisteiset rastit ovat meren rannalla. Kun ulkona puhaltaa pohjoistuuli, päätämme ottaa hyödyn tuulesta ja aurinkoisesta merenrantabaanasta. Suunnittelemme reitin ja mittaamme sen. Matkaksi tulee tasan 40 kilometriä. Pikkuisen siis jäisi kenties aikaakin. Ihan 45 km reittiä ei kannata suunnitella, sillä pysähtelyitä sun muita hitaamman vauhdin pätkiä on tässä lajissa aina.

Reittisuunnitelma menee näin: 151, 157, 159, 154, 158, 165, 168, 167, 169, (163), 153, 166, 152.

Naisia on viivalla kymmenkunta. Startista huomaamme, että kova hiihtosuunnistuspari lähtee meidän kanssa samaan suuntaan Kiiminkijoen pohjoispuolella oleville rasteille. Alkukilometreillä puhaltaa kaamea vastatuuli, joten jättäydymme suosiolla letkan hännille. Pari rastiväliä menemme yhtä matkaa, mutta sitten jäämme, koska säästellään suksia, eikä lähdetä hiihtämään tietä pitkin. Koodilla 159 olemme ehkä minuutin perässä.



Kirsi: Tien ylityksessä otamme sukset pois. Muutaman askeleen aikana monon pohjiini kertyy sellaiset jääpatit, että kun lopulta saan ne hakattua irti, Niina on ehtinyt jo kauas. Joudun siis kiristämään vauhtia, jotta saan Niinan kiinni. Matka jatkuu meren jäällä myötätuuleen, mutta pian koodin 158 jälkeen alkaa puhaltaa taas sivuvastaisesti (Forecan havaintojen mukaan 8 m/s luoteesta.) Hetken aikaa mietin, että näinkö pian tässä piti kääntyä takaisin. Juuri tehdyn spurtin jälkeen tämä vastatuulipätkä tuntuu aikamoisen pahalta. Onneksi Isoniemen kärjen jälkeen taas helpottaa, aurinko paistaa ja tuuli on myötäinen.

Niina: Kyselen juuri Kirsin heikoimmalla hetkellä, että miltä tuntuu. Itsellänikin on tässä kohtaa sykkeet tapissa, joten en suunnittele karkaavani pariltani. ;) Hiihdämme merenrantaa Virpiniemeen asti ja nappaamme muutaman rastin matkamme varrella. Pummeja ei tule ihan pientä, ehkä minuutin ohiajoa lukuun ottamatta. Oma hiihtoni tuntuu tosi hyvältä, vaikka sykkeet ovatkin hieman suunnitultua korkeammalla, vk2 puolella.  Myötätuulipätkillä meno on kuitenkin suorastaan nautinnollista, joten sykkeistä viis.



Törmäämme toiseen naiskaksikkoon seuraavan kerran vasta Virpiniemessä ja arvaamme heidän käyneen keräämässä pari pistettä meitä enemmän. Jatkamme matkaa kartan kauimmalle 9-pisteen rastille, koodille 169, joka on Kellossa. Siellä otamme viimeiset geelit ja toteamme aikaa kuluneen tasan kaksi tuntia. Se tarkoittaa sitä, että loppu on mentävä lujaa, tai vaihtia ei kestä ainakaan hiljentää, jotta ehdimme kaikki rastit. Ja takaisin päin on vastatuuli, onneksi kuitenkin metsän suojissa. 

Kilpailuvietti puskee päälle, kun tiedämme olevamme vähintään kaksi pistettä toista naiskaksikkoa perässä. Otamme riskin ja käymme hakemassa Virpiniemen stadionin kupeessa olevan rastin nro 163, joka ei ollut alunperin suunnitelmissa, vaikka se lähellä reittiämme onkin. Tätä rastia pitää kaikenlisäksi pummata pari minuuttia.

Puoli tuntia ennen maalia Niinan energiat alkavat olla tosi vähissä, mutta matka taittuu vielä kohtuullisen joutuisasti. Kirsillä puolestaan alkumatkan vaikeuksista ei ole enää tietoakaan ja hiihto tuntuu puolimatkan jälkeen jopa helpolta. Käymme jokaisen suunnitellun rastin. Pari minuuttia jää aikaa ennen kuin olisi sakkoa alkanut tulemaan. Loistava suunnitelma ja toteutus!

Lopputuloksissa häviämme hiihtosuunnituksen takavuosien MM-mitalistille ja syntyperäiselle haukiputaalaiselle ;) kuusi pistettä. He hoksasivat hiihtää parissa kohtaa tietä pitkin ja me emme. Hiihtomatka oli heillä ehkä korkeintaan kilometrin tai kaksi enemmän kuin meillä. Olisimme todennäköisesti ehtineet hiihtää saman määräajassa, mutta olisimme jääneet heille hiihtovauhdissa vähän, vaikka olisimme hoksanneet saman reitin kuin he. Ottaen huomioon meidän tämänhetkisen hiihtotaustan ja kuntopohjan olemme siis suoritukseemme hyvin tyytyväisiä. Tässä linkki Niinan sykekäppyrään ja gepsiin.

Ja loppukevennyksenä ei nyt tällä kertaa mascaramamman mainospaloja vaan ihan vaan tämmöinen kuivatusvinkki juomapussille! Sehän on tärkeää, että ilma pääsee kiertämään pussissa ja vesi valuu/kuivuu pois, koska muutoin joutuu seuraavalla reissulla imeskelemään homeklönttejä. Letkusta neste kannattaa huuhtelun jälkeen puhaltaa pois, sillä itsekseen se ei sieltä yleensä rupea tulemaan vaan homehtuu sekin..
















Aurinkoisin kevätterveisin Kirsi ja Niina

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kaverin kanssa on aina hauskempaa!

Lukeudun niihin kilpakuntoilijoihin, urheilijoihin tai miksi lie nyt itseäni voisikaan tituleerata, jotka ehdottomasti nappaavat aina kaverin messiin lenkille lähtiessään, aina kun se vain on mahdollista. Kun ei ole mikään maailman tai edes Suomen huippu, niin ei oikeastaan ole väliä eikä treeni siitä kärsi jos kaveri on mukana. Oikeastaan ajattelen, että asia on juuri päinvastoin. On hyvä treenata eri tai samantasoisen kaverin kanssa. Yksin puurtaessa lenkeistä tulee helposti tylsiä ja liian samanvauhtisia. Toki on ainakin itselleni tärkeää tuulettaa joskus ihan vain omaa päätään.

Minulla on huippu ystäviä ja mahtava asuinpaikka, sillä valehtelematta saan joskus jopa useamman kerran viikossa höynäytettyä jonkun kaverin mukaan lenkille!

Ihan naapuristakin löytyy lenkkikavereita. Jos kaipaan vauhdikkaampaa juoksuseuraa, niin kaveriksi saan entisen pika-aiturin. Hänen kanssaan on onnistuttu hiomaan jo minun juoksutekniikkaakin. Enää se ei ole niin pahasti 'liian paksu perhoseksi ballerinan' nilkat suorana pomppimista vaan olen tajunnut, että nilkan kuuluu olla koukussa ja lantion edessä. Erilaiset loikat ja muut juoksutekniikkatreenit aloitettaneen tänä keväänä, jotta saataisiin minun juoksuni parempaan kuosiin. :)

Normaalikunnossani saan tästä ampumahiihtäjästä ja multisportmimmistä itselleni treeniseuraa lenkille kuin lenkille. Jopa veekootreenejä hiihtämällä on tehty yhdessä. Eniten ehkä on käyty pyöräilemässä cyclareilla pitkiä lenkkejä, sillä pitkillä lenkeillä se treeniseura juuri on kaikkein tarpeellisinta. Toki on sauvakäveltykin, käyty salilla tai välillä ihan vaan parannettu maailmaan kahvikupposten ääressä. Lapsia ollaan onnistuttu tekemään sen verran ristiin, että viivalle ei ole ystävyytemme aikana yhtäaikaa vielä päästy. Mutta sekin tullaan näkemään. ;) Ensi kesänä sitten olisi tarkoitus tehdä jokunen rullasuksitreenikin yhdessä.

Erään ihan lähellä asuvan entisen hiihtäjän, saan usein sauvarinteeseen, sauvakävelemään ja juoksemaankin kaveriksi. Muutama viikko sitten vielä käytiin yhdessä hiihtämässä, hän +34 viikolla raskaana ja mie noin - 5 viikkoa raskaana. Ja kävelyvauhtia ei muuten menty!

Jos tuntuu, että tarvitsee oikein kovavauhtista seuraa maastoon, niin semmoistakin on Kempeleessä tarjolla. Tämän lisenssikuskin kanssa ajellaan myös muutamat lenkit vuodessa. Kenties näemme jatkossa myös pyöräsuunnistuskisoissa.

Olen vetänyt kahvakuulatreenejä naapurin mammoille ja se on myös oikein mahtava yhteistreeni, mikä yksin jäisi minulta tekemättä. Kunhan olkapääni paranee, niin varmaan jatketaan taas näitä jumppatuokioita sekä kärrylenkkejä junioreitten kanssa. Kahvakuulatreeni oli loistava harjoitusmuoto ihan loppuraskauteen asti. Tämä naapurusto on muutenkin tosi liikuntaan hurahtanutta porukkaa sillä meidän kierron 11 talosta peräti 7:stä joku perheenjäsen osallistui joko Pertin hiihtoon tai Tervahiihtoon. 
Nyt kun tämä vatsa pötköttää ja tuhisee jo pinnasängyssä, niin uskaltaa julkaista kuvankin. Olen menossa kahvakuulatreenejä vetämään naapurin autotalliin. Muistelen, että viikkoja on 34. Sponsoreille vinkiksi, että tässä tiimissä myös maha voi olla näkyvä mainospaikka!

Olen saanut myös seurata aitiopaikalta, kuinka vanha suunnistuskaverini on päässyt hyvään kuntoon kaksosraskauden jälkeen. Tämän naapurin mamman olen saanut myös usein houkuteltua lenkille ja jopa  hiihtosuunnistuskisoihin pitkästä aikaa. Ja jatkoa taatusti seuraa... Aika näyttää, koska hänetkin nähdään jossain seikkailukisassa. :)

Aina pyhien aikaan tai kotopuolessa käydessäni yritetään päästä hiihtosuunnistusseurakavereiden kanssa hiihto- tai sauvakävelylenkeille. Samalla tietysti vaihdetaan kuulumisia ja juorutaan monen kuukauden juorut. Siskosta ja vanhemmistanikin saan myös lenkkiseuraa aina lomien aikaan. Haaveilen, että minusta olisi siskolle myös juoksuseuraa, mutta toistaiseksi näen vain lähdöt, sillä hänen kengät eivät juostessa juuri maata kosketa. 

Sisko-Kullan kanssa Pikku Mallan huipulla. Taustalla sumuinen Saana.

Tunturisuunnistamassa samalla Kilpparin reissulla parinani ja valokuvaajana mieheni.

Mieheni kanssa treenaamaan pääsemme aika harvoin, mutta toki pääsemme, kunhan lapsenlikkoja on lähettyvillä. Yleensä se on sitä läpsystä vaihtoa arki-iltaisin ja olemme jopa pärjänneet kaksi vuotta samalla maastopyörällä. Nyt juuri äskettäin vein kasan maastopyöriä huoltoon ja koottavaksi. Lopputuloksena on toivottavasti kaksi kilpakalua, mikä tarkoittaisi sitä, että pääsisimme jatkossa muddyihin ja muihin pyörärientoihin molemmat, jos vaan lapsenvahteja löytyy.


Ylläksen maisemia viime keväänä.  Hiiheltiin 50 km mieheni kanssa. Isä hiihti myös 30 km yhtä matkaa ja nappasi meistä kuvan.

Pari vuotta on ollut harkinnassa liittyä oululaiseen naispyöräilyseuraan Team Donna Agileen. Nyt se tuli viimein myös ajankohtaiseksi kuopuksen syntymän jälkeen ja aikomukseni on hakea seuran yhteistreeneistä vielä lisää intoa ja seuraa treeneihin. Omassakin mielessäni on ajatus osallistumisesta triathlonkisoihin jos ei ensi niin viimeistään seuraavana kesänä. Jonkun pitäisi raahata minut vielä sinne uimahallille... 

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, tiimin yhteistreenit joko isommalla tai pienemmällä porukalla ovat todella tärkeitä treenejä niin henkisen puolen kuin fysiikankin kannalta. Näissä treeneissä testataan tiimikaverin vauhtia joko kovissa tai pitkissä treeneissä ja nostatetaan tiimin yhteishenkeä erinäisin menetelmin. Viime viikolla käytiin Marjon kanssa Tervahiihto -latu ja kyllä se vain kolmetuntinen meni kuin itsestään. Pari viikkoa sitten lähes koko tiimi oli koolla kiertäessämme Pertin lenkin Kempeleessä.

Sankivaarassa pidettiin juomatauko.
Kiekon majan lähettyvillä. ..Luisto loppui sinne, missä latukone oli käynyt, mutta ainahan tämmöistä neitseellistä baanaa mielellään hiihtelee! 

Jos jotain negatiivista näistä kaverilenkeistä pitäisi keksiä, niin pakkaahan se syke vähän nousemaan, kun hiljaisia hetkiä ei lenkeillä juuri tule. Ja kun lenkkikaverit miestäni lukuunottamatta ovat naisia, niin harvemmin jutut loppuvat kesken. Useimmiten akkain kälätys kuuluu varmaankin kauas. Urheilukaverin kanssa voi yleensä puhua melkein mistä tahansa, ja urheilu on vuosien saatossa myös tuonut paljon uusia ystäviä. Näistä mainitsemistanikin osaan olen tutustunut vasta ihan viime vuosina ja päässyt ihanan pikku pojan kummiksi ja myös nuorimmaiseni kummi on yksi urheilukavereistani. :)

Suosittelen siis lämpimästi kimppatreenejä ihan joka lajissa ja harjoitusmuodossa!

Niina


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Talvisia telluilun iloja


Talvisin viikot kotona on minulle yhtä kaipuuta suksien päälle tunturiin. Tänä vuonna pääsin toteuttamaan yhden unelmani. Tammikuussa teimme 9 päivän reissun Japaniin, Hakubaan, metsästämään pohjatonta puuterilunta. Tarinahan kertoo, että siellä sataa joka yö metrin lunta ja aamulla päästään pöllyttämään puuteria. No meille sattui sitten se harvinainen aurinkoinen viikko, eikä uutta lunta satanut kuin tulopäivänä. Hieno reissu se oli joka tapauksessa,  maisemat ja kulttuuri ovat  niin erilaisia kuin missään muualla. Ja pehmeää laskettavaakin löytyi, mutta se vain piti hakea kauempaa. Sehän ei minua haitannut sillä skinnatessa sain hyvää pk-treeniä. Mikäs siinä auringonpaisteessa oli hiihdellä upeissa maisemissa.





Japanissa sain haastaa myös omaa
tellutekniikkaani, sillä siellä laskeminen on melkein yksinomaan metsäoffia. Olen melko vähän laskenut metsässä, joten alkuviikosta tahtoi välillä tulla alppikäännöstä, mutta loppuviikosta suksi taipui kauniisti tellukäännöksiin . Nautin harvassa lehtimetsässä laskemisesta. Olihan se vähän erilaista kuin Syötteen metsissä kyntäminen.




Välillä tässäkin hommassa joutuu tekemään seikkailullisia ratkaisuja




                            
Vaikka siellä Japanissa oli käsittämättömän kaunista, niin kyllä meillä kotimaassakin on niin mahtavia maisemia. Viikko tuon reissun jälkeen lähdimme viettämään Rovaniemen Telemark hiihtäjien (RTH) Offarisessiota Pallakselle. Voin kertoa, että niissä maisemissa sielu lepää;  puutonta,avaraa ja pyöreäpiirteistä tunturia toinen toistensa jälkeen. Tuo alue on minusta yksi kauneimmista suomalaismaisemista. Olen ehdottanutkin tytöille, että lähdettäis kesän alussa juoksemaan Hetta-Pallas reitti. Se olis hyvä treeni kesän seikkailukisoja ajatellen. Voishan siihen yhdistää maastopyöräilyäkin.

                            

Hiihtoloma viikolla me suunnattiin auton nokka kohti Ruotsin lapin helmeä, Riksgränsseniä.  Olemme usein viettäneet siellä loppukevään pitkiä viikonloppuja. Laskemista riittää vielä runsaasti vapun aikaan. Nyt Japanin reissu pakotti vähän pihtailemaan. Päätimme jättää perinteisen alppireissun väliin ja lomailla vähän lähempänä, mutta kuitenkin vuoristossa J Aikaisemmin olemme keskittyneet lähinnä kolmen keskuksen, Abiskon, Björklidenin ja Riksun hissioffi tarjontaan, mutta tällä kertaa teimme myös muutamia topptureja. RTH:n porukkaa oli Narvikin puolella skinnausreissulla, joten lyöttäydyimme heidän mukaan muutamana päivänä. Vassécohkka on Riksun viereinen fjäll (onko sitten vuori vai tunturi?) Yritimme kavuta sinne maanantaina. Sää oli kuitenkin todella tuulinen. Tuntui, että aivot jäätyi, kun ei ollut kunnon tuulenpitävää pipoa.  Ei kiivetty ihan huipulle saakka. Osa kääntyi takaisin jo aiemmin, sillä paikoittain rinteessä tuntui olevan jääkansi.



Ajoimme yhtenä päivänä Norjan puolelle, Skånlandin  alueelle. Siellä teimme toppturin Litletindenille. Aivan upeaa laskua pääsimme vetämään pehmeässä pakkaslumessa. Vaikka useimmiten en miellä tätä harrastusta urheiluksi (varmaan siksi, että se on vaan niin järettömän mukavaa) mutta kyllä se ihan hyvää pk-treeniä on.  Jaloissa on useamman kilon painoa, ja selässä laskureppu tavaroinen. Eivätkä ne suksen pohjassa olevat nousukarvat  luista ihan yhtä hyviin kuin voideltu pertsasuksi. Ja tietty koko matka mennään ylämäkeen. Aikaa meillä meni koko reissuun evästaukoineen 5 h 15 min. Kokonaisnousua oli about 1030m ja matkaa kertyi 14 km (siis ei edetty juuri mitään, jos vertaa normihiihtolenkkiin . Keskisyke on n. 125-130 tiennoilla. Nyt ei ollut sykemittaria päällä, mutta näissä lukemissa suurin piirtein mennään. Nousun jälkeen sitten on vuorossa lihaskunto osuus askelkyykyineen. Se onkin se hupiosuus.








                             
Siinä mielessä reissu ei ihan mennyt putkeen, että loman alkuun minä sairastin mahataudin, mikä vähän hidasti menoa alkuviikosta. Mieheeni taas pöpö iski keskiviikko-torstai välisenä yönä. Se tauti ei päästänytkään helpolla, melko heikkoon happeen vei .  Torstaina kävinkin aamulla rauhallisella, avaavalla juoksulenkillä. Kun hissit aukesi painui mäkeen. Yöllä oli tullut vihdoin uutta lunta, joten hissioffeissa riitti laskettavaa.  Jalat huusi jo puolilta päivin armoa, joten päätin mennä katsomaan sairastuvalle potilasta. Iltapäivällä alkoikin sitten sataa taas lunta, joten näkyvyys tunturissa oli täys nolla. No se tiesi vain seuraavaksi päiväksi enemmän laskettavaa. Illalla vielä tein lihaskuntopiirin, Markon prässistä hotelli version.
Kaksi seuraavaa päivää laskettiin sitten tuoretta lunta. Aluksi rinteiden vieruksia, sitten paukuteltiin muutaman kerran ylös läheiselle huipulle, Nordallsfjälletille. Sinne nousuun menee puolisen tuntia hissinylä asemalta. Sukset nostetaan reppuun kiinni ja sitten vaan monot jalassa ylös. Yleensä nousukohtaan on jo muodostunut jonkinlaiset askelmat. Nyt odotimme sen verran, että näimme joidenkin kiipeävän kohti huippua ja avaavan nousun.  Perjantaina nousimme sinne kahdesti, kun parhaimpina päivinä on kivuttu sinne neljästi. Se on kyllä noin hinta-laatu suhteeltaan erinomainen nousu. Kohtuu helpolla saa upeata laskua.
Kuva on muutaman vuoden takaa, kun kiivettiin Nordallsfjälletille
                            
 Lauantaina miehestä oli seuraa aamupäivän ajan, noustiin kerran Nordallsille ja sitten laskettiin rinteiden vierustoja. Iltapäivällä jouduin taas yksin mäkeen, kun Jussin oli niin heikossa kunnossa. Mahatauti ei antanut periksi vaan otti otteen uudelleen. Vaikka perussääntö onkin, ettei yksin pidä lähteä takamaastoihin ihan turvallisuuden vuoksi, niin silti päätin kivuta yksin vielä kerran Nordallsille. Paikka on niin tuttu ja linjatkin oli jo aamupäivällä tsekattu, joten uskalsin ottaa riskin. Aivan yksin sainkin olla koko reissun ja totta kai pääsin piirtämään omaa jälkeä. Siihen olikin hyvä lopettaa tämä loma.

Mutta seuraavaan kertaan ei olekaan pitkä aika. Viikon päästä lähdetään Lyngeniin ihailemaan jäämerta ja toivottavasti hikoilemaan nousuissa ja laskemaan pehmeää lunta. Sitten reissu pyhällä ja pääsiäiseksi takaisin Riksuun.


Mollivoittoista mono-menoa!

Olisi ehkä pitänyt osata lopettaa uudelleen viritelty kilpahiihtourani "huipulle" Sankivaaran vapaan 5km hiihtoon sillä uutuutta hohtava hiihtopukukaan ei siivittänyt minua menestyksen laduille, johon itseluottamusta puhkuva sisäinen urheilijaminäni minulle supatellen ehti luvata tien. Laitan kyllä tähän hienosta Odlon hiihtopuvusta kuvan kuten lupasin aikaisemmin, vaikka olisin kyllä sittenkin voinut pystellä siinä tuulipuvussa. :)

Marjo ja Anu

Toiset kisani hiihdin 5km perinteisen kisassa Sankivaarassa, jossa päädyin tutkiskelemaan lumihiutaleiden kiderakenteita kompuroidessa tutun kilpasiskoni kannoilla omiin suksiini. Olisi ollut niin hekumaallista kokeilla olisinko pysynyt peesissä maaliin asti, vaikka pito ei ollutkaan ihan parasta laatua. Kaatuihan se Virenkin, mutta minun kohdalla homma levisi siihen eikä sisua tai kuntoa kiinniottamiseen löytynyt. Muutoinkin koko hiihto tuntui omalta kohdaltani sipsuttelulta, en osannutkyennytpystynyt lennokkaaseen liu'utukseen. Perinteisen tehokuuri (jota "järkevästi" harrastin 1.5vkoa ennen kisoja) niisti vain voimat käsistäni enkä osannut hiihtää UUSILLA suksillani. Myönnetävä se on, mutta Peltoset pettivät minut, P...keles!! :D Kokemusta toki karttui ja sain samalla rahalla katsella Vuokatti Ski tiimiläisen kaunista liukua hänen kadotessa metsän siimekseen jo heti ensimmäisessä ylämäessä! Tavoiteltavaa siis riittää!!

Valmiina, paikoillanne...pam!!

Maalissa!
Innostuessani joulun jälkeen kilpasivakoinnista aloin haaveilla kokeilevani jotakin pitkää kisaa Oulun seudulla. En ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt yli 5km:a kilpaa. Siihen oli saatava muutos - kestävyysurheilijaksi kun kuitenkin lasken itseni - kaikesta räpiköinnistä huolimatta! Olen myös päättänyt kehittää hapenottokykyäni ja happosietoa, joka pakottaa kisa-kammoisenkin totuttelemaan kilpailuihin saadakseni maksimiharjoittelua kalenteriin. Jos ei koskaan oikein tosissaan taistele kelloa vastaan niin ei voi myöskään sanoa tapahtuuko kehitystä. Enkä keksi miksi jännitän niin tolkuttomasti, kun pahin kilpakumppani minulle olen minä itse! Ihan omissa skaboissa siis! :)

Haukiputaan hiihto ei sopinut kalenteriini ja Tervahiihdonkin jouduin harmillisesti perumaan velvollisuuksien tieltä. Jäljelle jäi siis suosittu ja kehuttu Pertin hiihto Kempeleessä. Sinne siis!! :)

Viime viikot ovat olleet täynnä huonoa karmaa ja kaikenlaista stressiä, ikävää ja kökköjä juttuja, joita vaan jostakin kolataan kinostolkulla minun polulle. Kroppa on ollut ylikäynti moodissa enkä ole millään onnistunut löytämään edes mukavaa parkissaolovaihdetta. Harjoittelussakaan ei ole ollut tuttua rentoutta, hartiat korvissa puskemista, syke vähän yläkantissa olen himmaillut menemään. Perheen pikku neitikin on kasvatellut sopivasti ensi hampaitaan, joka on tuonut ei-kaivattua lisäjännitystä yöelämän muodossa. :) Kulta pikkuinen oppii, että elämässä ei mikään tule helposti - ei edes  niinkään välttämätön kuin purukalusto! Valitusvirren päätteeksi totesin kaksi päivää ennen Pertin kisoja pyyhkiväni sinnikkäästi numeroa 11 oman nenänikin alta lasten nöpö-nenien lisäksi...nuha-pöpö asettui meille asumaan. HipHipHurraa! :(

Yksi ja ainoa alamäki - melkein maalissa :)
Kävin perjantaina ennen kisoja ottamassa muutamia 1km vetoja tuntien, että mitään tähtiluokan hiihtoa olisi turha odotella seuraavalle päivälle. Lykkäsin päätöstä lähteä kisoihin lauantai aamuun asti, mutta en kertakaikkisesti voinut jättää karkeloita välistä. Kiukuttelin ja harrastin epäurheilijamaista käytöstä kotiväkeni "ratoksi", kun en tiennyt lähteäkö vaiko ei. Mieheni koitti kannustaa menemään ja kokeilemaan rohkeasti, johon säälittävästi niiskutin, ettei hän ota minun kurjaa olotilaani todesta. Taktiikan vaihtokaan ei toiminut. Hänen puhuessaan, ettei tietysti ole järkeä hiihtää nuhassa ja väsymyksessä, josta dramatisoiduin vain lisää, koska minua ei muka kannustettu tarpeeksi!! Valmistumiseni pitkään koitokseen oli lopulta lähes olematon lukuunottamatta jännitysvatsaani - se ei pettänyt tälläkään kertaa.  Vaikka en vielä perjantaina edes tiennyt kisaanko lauantaina niin ihan vaan varmuuden vuoksi mikään ei tarttunut elimistöön. Kisassa 10km kohdalla olisin jäänyt poronkäristykselle, jos tarjoilu olisi ladulla paremmin pelannut. Energiaa ei koneistossa juurikaan ollut. Sisulla vääntöä lähes nälässä! 

Lauantai aamuna kiskoin kalsareita kalsareiden päälle vimmalla...pakkastakin tähän vielä! Suksien pohjasta puuttui hienoja mömmöjä 350€ kustantavien purkkien edestä. Niissäkin aineissa on litrahinta yhtä tähtitieteellinen kuin Lancomen Visionnaire-seerumissa (joka sentään pitää minut lähes ikuisesti rypyttömänä!). :) Vihreää ja sinistä - siinä luistoresepti, eivätkä edes lempivärejäni!

Kisakansliaan ilmoittautumaan tutisevin askelin. Tiimimme osallistujamäärä oli kaksi, kun Niinakin saapui ilmoittautumaan...ja omalla rauhallisuudellaan rauhoitti minun jännitys sinkoilua! Toinenkin kova kisasisko antoi kokemuksella ohjeita minulle. Olin hiukan pihalla siitä, miten pitkä hiihto tulisi menemään. Sain geelinkin taskuni pohjalle, jota en kyllä missään vaiheessa kesken kisaa voinut kaivaa kolostaan. Jatkossa tiedän, ettei mitään lusikan piilotusta voi ladulla alkaa leikkimään kesken kisan. Joku näppärämpi tapa lisäenergialle on seuraavaaksi kerraksi kehiteltävä. Kuvittelin, että pelkällä juomapiste tankkauksilla pärjään...mutta niistäkin pahvimukillisista päätyivät puolet ihan johonkin muualle kuin kohteeseen! Kertakaikkisen kätevää ottaa sauva kädessä ryyppyä lennossa - tätä ei edes opiskeluaikoina haalaribileissä harjoiteltu - vaikka monenlaista kupin kallistelua kokeiltu onkin!! :) 

Maalissa!
Oma tavoite ei täyttynyt...olin ajatellut, että loppuaika olisi nasahtanut 1:45 paikkeille...mutta 5km jälkeen totesin sykeen olevan happojen rajoilla. Siinä vaiheessa hiihdosta tuli pitkä treeni - harmikseni ja pettymyksekseni. Osan reissusta taivalsin yksin ja osan sain hiihtää porukassa. Lähdin liian lujaa ja maksoin siitä verot. 10km ennen maalia tuntui, että tekniikka leviää totaalisesti. Loppu meni ankka-tyylillä vaaputellen. Kärkeä tuli lopussa vastaan ja ihastelin heidän letkeää menoaan päättäen, että minäkin vielä ihan varmasti...vastahan tässä veteraanisarjoja kohti kolkutellaan! Viimein poikani iloinen takin väri vilkkui metsässä ja huutelin hänelle, josta kiitoksena sain kahden pienen pojan iloista kannustusta. Perheeni oli vastassa maalissa ja heille olen aina voittaja, vaikka itse piiskaankin itseäni. Loppuaika 1:53, neljäs sija. Yllätyksekseni viisi parasta saivat palkinnon ja kotiin tultiin pysti kainalossa. :) Suoritus jäi omasta mielestäni alle odotuksen, mutta pohjalukema on asetettu. Vaikka osa matkasta oli väkisin vääntämistä, oli välissä pilkahduksia pätkistä jolloin homma skulasi. Treenikalenteria on nyt säädetty ja toivottavasti se "pöljäkin päivä" vielä sarastaa!

Palkinto-rivissä
Rakas tätini käski minua kehittämään itselleni mantran, jossa pyydän korkeamman siunausta, jotta pääsen tästä kurjasta pikku kuopastani taas treenaamisen iloon. :) Kyllä joo, jos näette laduilla tai lenkkipoluilla pistelemässä tyypin, joka tupsu vinossa hokee isämeidän-rukousta niin se olen sitten minä. Viitsivitsi, sanoisi Jani-Petteri...MUTTA mitä tekee nainen joka on epätoivon partaalla...1) syö suklaata, joo-o oikein arvattu. Fazerin sininen ei petä!! 2) Menee ja ostaa itselleen uuden laukun tai kengät. JOO!!! - vielä paremmin arvattu! Korkeammat voimat eivät ole minulle ennenkään pelastusrenkaita heitelleet, enkä siis luota siihen heppuun tälläkään kertaa, vaikka ihan reilu jätkä kuulemma joillekin onkin. Ostin siis itselleni uudet punaiset kengät - katsokaa vaikka!! :) Eikä muuten masenna enää. Takuuvarma terapiamuoto, suksi liikkuu taas eikä kukaan kiusaa minua lurppamonoista enää - niin kerta. Melkein nukunkin näillä Alpinan monoilla - urheilumaailman Loubutineilla, ovat maineensa veroiset! :)

Mun iiihanat popot! :)

Urheilu ei ole pelkkää suffelia koko ajan, eikä masentua silti saa.  Urheilija on harrastelijatasollakin kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lepo, uni, ravinto ja harjoittelu pitäisi onnistua balansoimaan...stressi ja pahamieli eivät myöskään kuulu menestyksen salaisuuksiin. Mollivoittoistakin menoa on välillä, mutta sauvat pistelevät vielä duurissa...hiihtäenkin! :)

Aurinkokin on näyttäytynyt jo, kevättä kohti hölkynkölkyn!! :)

Marjo

torstai 7. maaliskuuta 2013

Tervehdys tuoreimmalta joukkueen jäseneltä


Tytöt ovat niin hyvin päivitelleet kuulumisiansa tänne blogiin, joten pitää kai minunkin uutena tulokkaana yrittää saada jotain kirjoitettua… vaikkakaan mikään bloggaus-pakko ei kuulunutkaan sopimukseen, kun liityin Passion Adventureen.

Vuosi sitten tutustuin pyöräilyhommissa Sannaan. Pyöräilyn lisäksi meitä yllättäen yhdisti myös kiinnostus seikkailukisoihin. Itse asiassa Sannahan oli jo kokenut konkari näissä hommissa ja minä melko keltanokka yhden pidemmän kisan kokemuksella. Minun onni oli, että viime kesänä muut Passion Adventuren tytöt keskittyivät perheen koon kasvattamiseen. Sanna oli siis ”vapailla markkinoilla”. Heti ensimmäisellä yhteisellä lenkillä ehdittiinkin sopia, että Rokualle lähdetään pitkään kisaan. Siitä se sitten alkoikin oikea seikkailukesä. Sannan kanssa rymyttiin pienemmät tapahtumat, Rokuan Geopark ja Aavasaksan Nuuskakairan Jotos.  Ja voi että se oli mukavaa!

Kesän aikana sitten tutuiksi tuli myös Marjo ja Niina. Tytöt tsemppasivat meitä parhaimpaamme Rokuan kisassa. Syksyllä Kirsikin uskaltautui perheenlisäyksen jälkeen ensimmäiseen tapahtumaan, Muddy X:aan, siellä mekin sitten vihdoin tapasimme.

On aivan mahtavaa, että pääsin mukaan tähän kisakokemusta omaavaan joukkueeseen. Odotan innolla kesän koitoksia, mutta toisaalta kyllä jännittääkin, kuinka mahdan pysyä heidän perässä. Nyt kun Sanna vielä latasi meidän tavoitteet J omaan blogitekstiin, niin mielessä alkoi vilisemään ajatukset siitä, että onkohan sitä tullut treenattua tarpeeksi, oisko sittenkin kannattanut tehdä joku treeniohjelma eikä vain tehdä päättömästi kaikkea sitä mikä tuntuu kivalta, ja välillä olla tekemättä yhtään mitään. Tässähän on selkeä päämäärä, jonka saavuttamiseksi on tehtävä töitä. Nyt on vielä neljä kuukautta aikaa kesän pääkisaan Rokualle, joten aikaa tavoitteelliselle treenaamiselle on vielä hyvin.  Motivaatiosta ei ole ainakaan puutetta.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Passion Adventure valmistautuu kesään entistä vahvempana!


Täältä tullaan kivikot, juurakot, muta ja jorpakot!

5-vuotias Passion Adventure sai synttärilahjaksi paketillisen sisua, sinnikkyyttä ja taitoa monenmoista! Joukkueemme nimittäin kasvoi yhdellä oululaisella sisupussilla nimeltään Tytti Kaijanen. Tytin kanssa päästiin jo viime vuonna seikkailemaan useamman kerran ja saatuamme hänet huijattua riveihimme ihan virallisesti voimme varmoina todeta, että lisää on luvassa! Tytin kirjoittama tuore esittely paljastaa seikkailijasta hieman lisää :)

Hyvin sointuu Tyttikin riveihin :)







5-vuotiasta seikkailujengiä vie siis nyt eteenpäin viisi rautaista naista ja sehän mahdollisti kahden Passion Adveture –joukkueen ilmoittautumisen Rokua Geopark Challenge 2013 –kisaan! Ja kuten arvata saattaa, yhtään enempää tai vähempää emme sieltä lähde tavoittelemaan kuin molempien naisten sarjojen voittoa :)

Kahvikupposten ääressä koitimme sukeltaa Rokua Geopark Challenge -kisamestarin päänuppiin ja keksiä, minne meidät tänä kesänä viedään...














Niina on onneksi rataspekuloinnin mestari ja vauvanhoidon lomassa hän on ehtinyt piirtää meille reitin vuodelle 2013 :)


On reitti mikä hyvänsä, ei epäilystäkään ole, etteikö jalka väsy, nainen reppuineen ui, silmät lupsahtele tai usko horju tänäkin vuonna! Joka tapauksessa, taistelemme viimeiseen hikipisaraan...