Mollivoittoista mono-menoa!

Olisi ehkä pitänyt osata lopettaa uudelleen viritelty kilpahiihtourani "huipulle" Sankivaaran vapaan 5km hiihtoon sillä uutuutta hohtava hiihtopukukaan ei siivittänyt minua menestyksen laduille, johon itseluottamusta puhkuva sisäinen urheilijaminäni minulle supatellen ehti luvata tien. Laitan kyllä tähän hienosta Odlon hiihtopuvusta kuvan kuten lupasin aikaisemmin, vaikka olisin kyllä sittenkin voinut pystellä siinä tuulipuvussa. :)

Marjo ja Anu

Toiset kisani hiihdin 5km perinteisen kisassa Sankivaarassa, jossa päädyin tutkiskelemaan lumihiutaleiden kiderakenteita kompuroidessa tutun kilpasiskoni kannoilla omiin suksiini. Olisi ollut niin hekumaallista kokeilla olisinko pysynyt peesissä maaliin asti, vaikka pito ei ollutkaan ihan parasta laatua. Kaatuihan se Virenkin, mutta minun kohdalla homma levisi siihen eikä sisua tai kuntoa kiinniottamiseen löytynyt. Muutoinkin koko hiihto tuntui omalta kohdaltani sipsuttelulta, en osannutkyennytpystynyt lennokkaaseen liu'utukseen. Perinteisen tehokuuri (jota "järkevästi" harrastin 1.5vkoa ennen kisoja) niisti vain voimat käsistäni enkä osannut hiihtää UUSILLA suksillani. Myönnetävä se on, mutta Peltoset pettivät minut, P...keles!! :D Kokemusta toki karttui ja sain samalla rahalla katsella Vuokatti Ski tiimiläisen kaunista liukua hänen kadotessa metsän siimekseen jo heti ensimmäisessä ylämäessä! Tavoiteltavaa siis riittää!!

Valmiina, paikoillanne...pam!!

Maalissa!

Innostuessani joulun jälkeen kilpasivakoinnista aloin haaveilla kokeilevani jotakin pitkää kisaa Oulun seudulla. En ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt yli 5km:a kilpaa. Siihen oli saatava muutos - kestävyysurheilijaksi kun kuitenkin lasken itseni - kaikesta räpiköinnistä huolimatta! Olen myös päättänyt kehittää hapenottokykyäni ja happosietoa, joka pakottaa kisa-kammoisenkin totuttelemaan kilpailuihin saadakseni maksimiharjoittelua kalenteriin. Jos ei koskaan oikein tosissaan taistele kelloa vastaan niin ei voi myöskään sanoa tapahtuuko kehitystä. Enkä keksi miksi jännitän niin tolkuttomasti, kun pahin kilpakumppani minulle olen minä itse! Ihan omissa skaboissa siis! :)

Haukiputaan hiihto ei sopinut kalenteriini ja Tervahiihdonkin jouduin harmillisesti perumaan velvollisuuksien tieltä. Jäljelle jäi siis suosittu ja kehuttu Pertin hiihto Kempeleessä. Sinne siis!! :)

Viime viikot ovat olleet täynnä huonoa karmaa ja kaikenlaista stressiä, ikävää ja kökköjä juttuja, joita vaan jostakin kolataan kinostolkulla minun polulle. Kroppa on ollut ylikäynti moodissa enkä ole millään onnistunut löytämään edes mukavaa parkissaolovaihdetta. Harjoittelussakaan ei ole ollut tuttua rentoutta, hartiat korvissa puskemista, syke vähän yläkantissa olen himmaillut menemään. Perheen pikku neitikin on kasvatellut sopivasti ensi hampaitaan, joka on tuonut ei-kaivattua lisäjännitystä yöelämän muodossa. :) Kulta pikkuinen oppii, että elämässä ei mikään tule helposti - ei edes  niinkään välttämätön kuin purukalusto! Valitusvirren päätteeksi totesin kaksi päivää ennen Pertin kisoja pyyhkiväni sinnikkäästi numeroa 11 oman nenänikin alta lasten nöpö-nenien lisäksi...nuha-pöpö asettui meille asumaan. HipHipHurraa! :(

Yksi ja ainoa alamäki - melkein maalissa :)

Kävin perjantaina ennen kisoja ottamassa muutamia 1km vetoja tuntien, että mitään tähtiluokan hiihtoa olisi turha odotella seuraavalle päivälle. Lykkäsin päätöstä lähteä kisoihin lauantai aamuun asti, mutta en kertakaikkisesti voinut jättää karkeloita välistä. Kiukuttelin ja harrastin epäurheilijamaista käytöstä kotiväkeni "ratoksi", kun en tiennyt lähteäkö vaiko ei. Mieheni koitti kannustaa menemään ja kokeilemaan rohkeasti, johon säälittävästi niiskutin, ettei hän ota minun kurjaa olotilaani todesta. Taktiikan vaihtokaan ei toiminut. Hänen puhuessaan, ettei tietysti ole järkeä hiihtää nuhassa ja väsymyksessä, josta dramatisoiduin vain lisää, koska minua ei muka kannustettu tarpeeksi!! Valmistumiseni pitkään koitokseen oli lopulta lähes olematon lukuunottamatta jännitysvatsaani - se ei pettänyt tälläkään kertaa.  Vaikka en vielä perjantaina edes tiennyt kisaanko lauantaina niin ihan vaan varmuuden vuoksi mikään ei tarttunut elimistöön. Kisassa 10km kohdalla olisin jäänyt poronkäristykselle, jos tarjoilu olisi ladulla paremmin pelannut. Energiaa ei koneistossa juurikaan ollut. Sisulla vääntöä lähes nälässä! 

Lauantai aamuna kiskoin kalsareita kalsareiden päälle vimmalla...pakkastakin tähän vielä! Suksien pohjasta puuttui hienoja mömmöjä 350€ kustantavien purkkien edestä. Niissäkin aineissa on litrahinta yhtä tähtitieteellinen kuin Lancomen Visionnaire-seerumissa (joka sentään pitää minut lähes ikuisesti rypyttömänä!). :) Vihreää ja sinistä - siinä luistoresepti, eivätkä edes lempivärejäni!

Kisakansliaan ilmoittautumaan tutisevin askelin. Tiimimme osallistujamäärä oli kaksi, kun Niinakin saapui ilmoittautumaan...ja omalla rauhallisuudellaan rauhoitti minun jännitys sinkoilua! Toinenkin kova kisasisko antoi kokemuksella ohjeita minulle. Olin hiukan pihalla siitä, miten pitkä hiihto tulisi menemään. Sain geelinkin taskuni pohjalle, jota en kyllä missään vaiheessa kesken kisaa voinut kaivaa kolostaan. Jatkossa tiedän, ettei mitään lusikan piilotusta voi ladulla alkaa leikkimään kesken kisan. Joku näppärämpi tapa lisäenergialle on seuraavaaksi kerraksi kehiteltävä. Kuvittelin, että pelkällä juomapiste tankkauksilla pärjään...mutta niistäkin pahvimukillisista päätyivät puolet ihan johonkin muualle kuin kohteeseen! Kertakaikkisen kätevää ottaa sauva kädessä ryyppyä lennossa - tätä ei edes opiskeluaikoina haalaribileissä harjoiteltu - vaikka monenlaista kupin kallistelua kokeiltu onkin!! :) 

Maalissa!

Oma tavoite ei täyttynyt...olin ajatellut, että loppuaika olisi nasahtanut 1:45 paikkeille...mutta 5km jälkeen totesin sykeen olevan happojen rajoilla. Siinä vaiheessa hiihdosta tuli pitkä treeni - harmikseni ja pettymyksekseni. Osan reissusta taivalsin yksin ja osan sain hiihtää porukassa. Lähdin liian lujaa ja maksoin siitä verot. 10km ennen maalia tuntui, että tekniikka leviää totaalisesti. Loppu meni ankka-tyylillä vaaputellen. Kärkeä tuli lopussa vastaan ja ihastelin heidän letkeää menoaan päättäen, että minäkin vielä ihan varmasti...vastahan tässä veteraanisarjoja kohti kolkutellaan! Viimein poikani iloinen takin väri vilkkui metsässä ja huutelin hänelle, josta kiitoksena sain kahden pienen pojan iloista kannustusta. Perheeni oli vastassa maalissa ja heille olen aina voittaja, vaikka itse piiskaankin itseäni. Loppuaika 1:53, neljäs sija. Yllätyksekseni viisi parasta saivat palkinnon ja kotiin tultiin pysti kainalossa. :) Suoritus jäi omasta mielestäni alle odotuksen, mutta pohjalukema on asetettu. Vaikka osa matkasta oli väkisin vääntämistä, oli välissä pilkahduksia pätkistä jolloin homma skulasi. Treenikalenteria on nyt säädetty ja toivottavasti se "pöljäkin päivä" vielä sarastaa!

Palkinto-rivissä

Rakas tätini käski minua kehittämään itselleni mantran, jossa pyydän korkeamman siunausta, jotta pääsen tästä kurjasta pikku kuopastani taas treenaamisen iloon. :) Kyllä joo, jos näette laduilla tai lenkkipoluilla pistelemässä tyypin, joka tupsu vinossa hokee isämeidän-rukousta niin se olen sitten minä. Viitsivitsi, sanoisi Jani-Petteri...MUTTA mitä tekee nainen joka on epätoivon partaalla...1) syö suklaata, joo-o oikein arvattu. Fazerin sininen ei petä!! 2) Menee ja ostaa itselleen uuden laukun tai kengät. JOO!!! - vielä paremmin arvattu! Korkeammat voimat eivät ole minulle ennenkään pelastusrenkaita heitelleet, enkä siis luota siihen heppuun tälläkään kertaa, vaikka ihan reilu jätkä kuulemma joillekin onkin. Ostin siis itselleni uudet punaiset kengät - katsokaa vaikka!! :) Eikä muuten masenna enää. Takuuvarma terapiamuoto, suksi liikkuu taas eikä kukaan kiusaa minua lurppamonoista enää - niin kerta. Melkein nukunkin näillä Alpinan monoilla - urheilumaailman Loubutineilla, ovat maineensa veroiset! :)

Mun iiihanat popot! :)

Urheilu ei ole pelkkää suffelia koko ajan, eikä masentua silti saa.  Urheilija on harrastelijatasollakin kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lepo, uni, ravinto ja harjoittelu pitäisi onnistua balansoimaan...stressi ja pahamieli eivät myöskään kuulu menestyksen salaisuuksiin. Mollivoittoistakin menoa on välillä, mutta sauvat pistelevät vielä duurissa...hiihtäenkin! :)

Aurinkokin on näyttäytynyt jo, kevättä kohti hölkynkölkyn!! :)

Marjo