Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

tiistai 30. lokakuuta 2012

Mascara-mamma mainospuuhissa!!


Kuulun siihen turhamaiseen urheilijakoulukuntaan, joilla suorituskyky ja päivän kunto korreloivat siihen, millaiset urheiluvaattet tai -varusteet sattuvat kuulumaan treeniin. Saan näppylöitä huonoista, toimimattomista varusteista. Pinkki, punainen tai joku muu tyttöjen väri urheilukamoissa on lisänä aina POP! Olen vieläkin hieman epävarma siitä, tuleeko varusteen ensisijaisesti toimia moitteettomasti vaiko näyttää hyvältä. :)  

Otan nyt sen riskin, että joku saa minusta väärän käsityksen…mutta olin se, joka hössötti kestoripsivärin kanssa ennen toissa kesän seikkailukisoja Rokualla. Niinakin intoutui ideasta. Kylläkin vasta siinä vaiheessa kun kuuli, että nelonen haastattelee meitä. Aluksi tytöt mulle vähän naureskeli! Ripsiväri ei ehkä kotisohvalle näkynyt, mutta oltiinhan me varmasti uskottavampia! :) Joten tunnustan kaikkien tiimiläisten puolesta, että kisailimme ripset ojennuksessa, kuten kunnon tyyli-lyylin kuuluukin! Kertauksen vuoksi: olimme reissussa vaatimattomasti vajaat 30h yhtäsoittoa. Mielestäni joku kosmetiikkafirma voisi saada ihan huippumainoksen vedenkestävälle maskaralleen meidän kauttamme! "Ripsiväri ääriolosuhteisiin". Vaikka en taskupeilistä muistanutkaan reissun aikana tarkistaa, onko ripisiväri levinnyt, niin uskokaat tai älkää, nyt olen onnistunut löytämään sellaisen vedenkestävän, jolla voi rypeä missä tahansa rapa-altaassa à la Seppo Mäkinen! :)

Jotta tämä kirjoitus ei nyt ihan nyrjähtäisi kosmetiikka-höpinöihin, joka eittämättä kuuluu myös rakkaimpiin harrastuksiini…niin keskityn kuitenkin tähän vielä rakkaampaan: seikkailu-urheiluun. Laji vaatii takuuvarman maskaran lisäksi uskomattoman määrän tavaraa, koska se sisältää niin monta toisistaan poikkeavaa lajia. Hankintalista on loputon. Jostakin päästä pitää myös varusteita uusia. Huomioitavaa vielä on, että "nälkä kasvaa syödessä" . Aina on jotakin, josta olisi mukava saada se parempi versio, nimimerkillä "kovassa maastopyöräkuumeessa". Meidän perheessä on kaksi lajiin hurahtanutta, joka tarkoittaa varustehankintoja tuplana. Uskon, että perheemme tekisi mukavan ulkomaanmatkan sillä rahalla, joka urheiluharrastuksiimme vuosittain uppoaa! Haaveilen urheilueteisestä sillä kaapit pullottavat L'Orealia, Dioria, Channelia, Lancomea…ei kun Salomoneja, Icebugeja, Haglöfsiä, Nikeä, Asicseja jne. Varusteiden pitää olla asianmukaiset ja tietyt jutut tuovat harrastukseen lisää mielekkyyttä. En kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitää olla parasta ja viimeisen päälle, mutta jotakuinkin sinne päin. Mielummin yhdet kunnolliset, kuin kymmenet sellaiset ,joista on rippeet jäljellä tai rakot jaloissa treenin päätteeksi. 


Lenkkarikaverukset (eikä näitä edes ole monia, jos vertaa johonkin jolla on). :)

 Näin ei aina ole ollut. Ensimäisissä seikkalukisoissa opimme kantapään kautta, että karttateline kuuluu lajin "pakko olla olemassa" -varusteisiin. Annoimme aikatavalla tasoitusta, koska suunnistustaitomme ontui tuohon aikaan vielä todella pahasti ja karttakin piti tunkea välillä taskunpohjalle. Kaikessahan pitää kokea se "eka kerta", se viisaus pätee myös tässä lajissa. Reikäpellistä, nippusiteestä ja styroksista blondikolmikko taikoi ensimmäisen etapin jälkeen aika hienon karttatelineen. Se ei ehkä pyörinyt, mutta eihän me parat aina tiedetty edes, missä pohjoinen oli. Teline niitti silti mainetta! Seuraavan etapin jälkeen myös toinen, ensimmäistä kertaa kisaileva joukkue oli käynyt samaisella rakennustarvikkeiden roskalavalla. He olivat kopioineet ideamme ja vertailimme strattiviivalla ylpeinä aikaansaannoksiamme. NiksiPirkka ainesta!

Olen kuitenkin urheilukamojen suhteen tarkka siitä, mihin rahani upotan, koska rahareikiä lajin parissa riittää. Olen myös luultavasti siirtynyt lajissa jo siihen "mukava olla olemassa" -osastoon, joskus jopa "pakko_saada_heti_mulle" -varusteisiin. Kaikki pakollinen on vuosien varrella hankittu. Mieheni avustuksella selvitämme aina vaihtoehtoja ennen ostopäätöstä. Tänäänkin urheiluliikkeessä saimme taas todeta, että myyjä oli tuotteesta aikatavalla pihalla. Kaikkeen valmistunut mieheni oli etukäteen avannut nettisivun tuotteesta puhelimeensa ja niinpä me taisimme ohimennen ystävällisessä hengessä kouluttaa myyjälle kyseisen mallin tuotetietoutta! :) Koska talvi on tulossa, pitää joitakin varusteita päivittää. Parhaita vinkkejä toimivista varusteista saa usein Juoksija-lehdestä tai samaan lajiin vihkiytyneiltä kisasiskoilta tai -veljiltä. Niinpä ajattelinkin, että voisimme tämän blogin kautta jakaa kokemuksia varusteista, tarvikkeista, kengistä ja tekstiileistä, joita hankimme. Jospa joku joskus löytäisi vinkkiemme perusteella itselleen jotakin hyvin toimivaa ja tarkasti tarkoitukseen sopivaa.

Tänään siis pistäydyimme paikallisissa urheilukaupoissa. Aikaisemmat talvet olen juossut Salomonin SpeedCrosseilla, mutta täksi talveksi päätin hankkia itselleni nastarit. Koska IceBugit toimivat erinomaisesti suunnistuskenginä, päädyin ostamaan itselleni IceBug Heros-L BUGripit. Kengät ovat kevyet ja varpaille on hyvin tilaa, joten jalat pysyvät helpommin lämpiminä. Kenkä on kevyesti pronaatiotuettu ja ne sietivät kosteutta hyvin. Minun piti tietenkin heti kotiinpäästyäni päästä testaamaan kenkiä. Tänään oli varsinainen loskakeli. Uusien varusteiden inspiroimana uhmasin keliä, vaikka taivaalta tuli "puukkoja ja puntareita". Olen tunnetusti rakkojalka, mutta päädyin kotiin leveästi hymyillen. Tunnin lenkillä en saanut rakkoja jalkoihini uusista menomonoista. Kuten jo totesin, päivän kuntoon vaikuttaa päällä oleva varustus. Juoksu kulki. Kyse ei tietystikään ollut räjähdysmäisesti parantunut juoksukunto. Nastareilla huomasin, että en vaistomaisesti pidätäkään hengitystäni aina muutamaa lyhtypylvään väliä sen vuoksi, että jokainen jalan lihas pyrkii ennakolta torjumaan kaatumista. Ensivaikutelma siis kengistä on hyvä. Kuulun nyt nastarilenkkari-heimoon. Juoksumukavuus nousi kenkien myötä ja hengittäminenkin helpotttui!

Jee, ei lipsu eikä sudi!!
Craftin hanskat
 Koska olen kadottanut juoksuhanskani johonkin, piti löytää myös uudet hanskat tilalle. Juoksija-lehdestä sain vinkin hankkia hanskat, joissa on tuulelta suojaava lisähanska. Olen syksyn kylmimmät lenkit juossut hiihtokintaillani, joka vaikuttaa siltä, että olen unohtanut nyrkkeilyhanskat käsiini kotoa lähtiessäni. Tämähän ei maskara-mamman tyyliin sovi! :) Lisäksi hanskat ovat liian kuumat juoksutarkoitukseen. Olen myös huomannut, että juoksulenkeillä kädet ovat vuoronperään kylmät tai kuumat. Usein myös huomaan jännittäväni käsiäni pitämällä löysähköjä hanskoja käsissä. Nyt löysin Craftin VENTAIR X wind -hanskat, joiden xs-koko istuu käteeni loistavasti. Hanskat pysyivät kädessä pitämättä kapean mallinsa ansiosta. Voi tuulettaa vaikka yhtä sormea kerrallaan tuuleltasuojaavan lisähanskan alta. Lisäosa on mahdollista piilottaa hanskan sisään, jos haluaa käyttää vain sormikkaita. Etusormessa ja peukalossa on reflektiivinen kalvoprintti, jotta voi vaikka veisbuukata kesken lenkin näppäilemällä kosketusnäyttöä.




Tasku venyy, tilaihme suorastaan!
Hankin myös SPIbeltin kaupunkireissulla. Onko kukaan muu koskaan ärsyyntynyt siitä, että mukana oleva puhelin, avaimet tai joku muu pikkusälä heiluu taskussa tai ei pysy sille hankitussa pussukassa. Minulla on niitä negatiivisia kokemuksia jaettavaksi asti. SPIbelt on maineensa veroinen ja pysyy paikallaan vyötäröllä. Tasku venyy ja sinne sai mukaan sen pikkusälän. Kuulokkeetkin pysyivät paremmin korvilla kun puhelin oli takin alla vyöllä kiinni eikä näin hölskynyt juostessa edestakaisin. Suosittelen lämpimästi!! :)

-Marjo

maanantai 29. lokakuuta 2012

MuddyX 8th 14.10.2012 - Paluu "äitiyslomalta"

Jännittää ihan järjettömästi, varmaan enemmän kuin yksikään käymistäni 24 tunnin kisoista. Puolen vuoden lähes totaalinen tauko urheilussa saisi nyt päättyä tähän. Maastopyörällä on viimeisen vuoden aikana tullut ajettua tasan yhden kerran. Aamupäivän tunnuslauseeni kuuluu "Mua hermostuttaa!!!" Taidan mainita sen useamman kymmenen kertaa. Hermostuttaa siksi, että tiedän iltapäivän haasteiden olevan huomattavasti kovempia kuin tämänhetken kuntoni.

Kerään tavaraa reppuun: kyniä, jojo kilpailukortille, suklaapatukoita, päiväysvanhoja geelejä, puhelin vesitiiviiseen pussiin, kompassi... Aika paljon pitää kaivella muistin syövereitä, että palautuisi mieleen, mitä kaikkea sitä voi tarvita. Haen pyörän autotallista ja koitan muistella onkohan se ihan kunnossa... Kyllä, Samin huoltamana se on ainoa, jonka kuntoon voin tällä hetkellä luottaa.

Vielä viimeinen vauvan syöttö ennen lähtöä. Nyt saisi kotiväki pärjätä vauvan kanssa ensimmäistä kertaa yli syöntivälin (ja heti kerralla parinkin syöntivälin yli). Ja sitten menoksi! Ai niin, juomistahan siellä voi tarvita - äkkiä vielä juomapussi puolilleen urheilujuomaa.

Ajelen Sanginjoen leirikeskukseen ja matkan ajan jännitän, pysyykö karttateline mukana. Ainakin se peilistä katsoen mukavasti lepattaa tuulessa (laiskuus esti ruuvaamasta sitä irti...) Kun ilmoittautumiset on hoidettu alkaa karttojen jako - naisille ensin. Kiiruhdetaan kynien kanssa sisälle suunnittelemaan reittiä ja tehdään lopullinen päätös, että ajetaan Marjon kanssa kahdestaan. Pohditaan ääneen eri vaihtoehtoja ja niiden tuomia pistemääriä. "Nyt pitäis päättää jo!" sanoo lopulta Marjo ja kummallakin alkaa kynä käydä. Suunnitelma alkaa olla hyvällä mallilla, kun Seppo vielä paljastaa 10 pisteen arvoiset bonus-rastit. "Melkein matkan varrella ja samalla saadaan rasti 21" - sinne siis ensin! Loppumatkalle tehdään pikaisesti muutama vaihtoehtoinen suunnitelma ja sitten äkkiä pyörille.

Otetaan asemat ihan suosiolla takajoukoista - mammoilla ei nyt niin kiire ole. Startin jälkeen porukka hajaantuu aika nätisti oikealle ja vasemmalle ja sama tapahtuu vielä seuraavassakin risteyksessä. Eka rasti löytyy ja homma tuntuu lähteneen hyvin käyntiin. Bonusreitin karu totuus paljastuu kuitenkin heti alkuvaiheessa. Kamalan juurakkoista pientä polkua ja välillä todella liukkaita pitkospuita! Pitkoksilla ei uskalleta aluksi edes ajaa. Taitamme matkaa toisen naistiimin kanssa välillä taluttaen ja välillä polkien - tuskallisen hitaasti joka tapauksessa.

Rastin 61 jälkeen olemme sen verran hyvässä vauhdissa, että surautamme onnellisen tyytyväisinä ohi sen risteyksen, josta piti kääntyä kohti 53:a. No, ei se mitään, paikannetaan itsemme kartalta ja tehdään uusi suunnitelma. Kohta pitäisi kääntyä oikealle se "hyvä polku", jonka ratamestari oli karttaan lisännyt. Siis häh... ei siitä mitään polkua lähtenyt!?!? Onneksemme ohi kiitää joku joka osaa, ja saamme huomata seisovamme huuli pyöreänä juurikin siinä etsimämme "hyvän polun" risteyksessä. Rasti 53 pitäisi siis olla noin kilometrin päässä kumpareella juuri ennen oikealle lähtevää polkua. Ja seuraava virheemme on jäädä aivan liian aikaisin oikealle lähtevän polun luo etsiskelemään rastia. "Mutta pitäishän näin ison polun näkyä kartassa!" on tämänkertainen selityksemme.

Rastit 51 ja 71 löytyvät mallikkaasti. Jalat alkavat kuitenkin olla pään kanssa eri mieltä siitä, kuinka nopeasti kampia pitäisi pyörittää. Vauhti alkaa väkisin hidastua ja jalat tuntua kahdelta puupökkelöltä. Alan miettiä, onkohan minun viisasta lähteä enää Marjon mukana kauempana oleville rasteille. Nyt kun olisi jopa tarjolla helppo reitti tietä pitkin maaliin. Matkalla 91:lle tehdään pieni lisäsilmukka, kun jälleen tulkitaan väärin karttaan lisättyjä polkuja.

Nyt pitäisi ratkaista: Marjon kanssa kohti rastia 81 vai maalille päin? Jalat koittavat viestittää yläkertaan, ettei ole mitään järkeä enää lähteä kauemmas. Kello näyttää jo niin paljon, ettei edes ole varmuutta ehtiikö 81:llä käydä. Ja karttaa kun katsoo, niin lähempää maalia saisi helpommallakin pisteitä kerättyä. Päätös tulee viimeisessä risteyksessä: eihän tänne mitään pisteitä olla tultu keräämään vaan polkemaan, eteenpäin siis!

Reitti muuttuu turvesuon kohdalla kunnon mutavelliksi. Voimat alkavat olla niin vähissä, etten enää jaksa polkea upottavimpia paikkoja yli, vaan joudun pahimmat kohdat tarpomaan lällyssä. Kun viimein päästään tielle, katson kelloa ja totean ettei minulla ole enää aikataulun puitteissa asiaa eteenpäin, koska en pysty yhtään kiristämään vauhtia. Marjolla riittää vielä voimia ja hän jatkaa eteenpäin. Käännyn takaisin ylittämään samaisen mutavelliin uudelleen ilman pisteen pistettä tuosta ilosta, mikä saa minua kaikessa hulluudessaan jo vähän naurattamaan.

Rastille 31 mennessä pitää alittaa puomi. Pyörän päältä noustessani takareisi kramppaa ja joudun sitä hetken aikaa venyttämään. Rastia ei näy ensimmäisillä sorakasoilla. Se on siis tuolla kauempana. Kello käy, jalat eivät tottele enää yhtään ja väsymys sumentaa jo ajattelukykyä, joten päätän vain jatkaa maaliin. Olihan raskasta!!! Kivaa oli, mutta huomattavasti kivempaa on olla paremmassa kunnossa! Ja se on todellakin aikomukseni!!!

- Kirsi