Kärkkäinen Challenge avasi kisakauden

Helatorstain aamuna korkattiin tämän kesän ensimmäinen seikkailukisa Kärkkäinen Challengessa. Iin Illinsaaren hiihtomajalla seikkalijat purkivat varusteitaan aamuvarhaisella. Tuttuja kasvoja ja tutut kuviot kamojen purkamisen ja säätämisen kanssa. Niina oli varannut meille hyvän nurkkapaikan hiihtomajan terden nurkasta ja siihen levitettiin tukikohta. Kartat jaettiin klo 07:00 ja reittisuunnitelmaa väsättiin hartaudella jokaisessa hiihtomajan pöytäkunnassa. Jännitys kupli iloisesti passionattarien valmistautuessa kahdella joukkueella kisaan. Joukkueen kokoonpanoissa tällä kertaa kisailivat Niina, Sanna ja Marjo sekä Tytti, Kirsija Anu. Meidän joukkueessa Niina vastasi navigoinnista. Marjolla oli emit ja Sannalla GPS. Olimme sopineet, että me Sannan kanssa vastaamme myös siitä, ettei vauhti missään vaiheessa hiipuisi retkeilynopeudelle.  

Kuva: Kari Saastamoinen

Kuva: Jaakko Säkkinen

PROLOGI

Kesän kauan odotettu lähtökäsky kävi seikkailijamassan rynnätessä latupohjaa pitkin hakemaan prologikarttoja. Niina vilkaisi karttaa ja reitti vaikutti selvältä. Alkulämpöä kisaan haettiin ensin suunnistamalla Illinsaaren kangasmaastossa. Meidän joukkue lähti tassuttamaan vapaavalintaisesti rataa vastapäisessä järjestyksessä koko muun massan päätyessä sukkuloimaan reittinsä myötäpäivään. Kapu-Sannalla ja mulla oli tunnetusti hyvin paineistettuja seikkalijakuplia koko kroppa täynnä. Iloisesti pulputtaen auringon lämmittäessä tuntui taas siltä, että mikään maailmassa ei voi olla hienompaa kuin tämä laji. Suunnistaja-Niinamme ei ollut lörpöttelytuulella ja ammattimaisesti käski meitä keskittymään ja jättämään höpinät sikseen. Ei muuta kuin tossua toisen eteen ja rastijahtiin vähän viileämmällä asentella.

Kuva: Maailmasta Oy

RULLALUISTELU:

Rastit löytyvät varmalla otteella. Mikäs siinä on mättäällä astellessa auringon paisteessa ja lintujen visertäessä kesäsäveliään. Syke on tavanomaisesti alun korkealla tasolla, vaikka vauhti on rennon letkeää. Adrenaliini ja jännitys näkyy sykemittarin taulussa. Vaihtoon tullaan toisena naisjoukkueena ihan marginaalieroilla kärkijoukkueiden kesken. Pikaisen vaihdon jälkeen suuntaamme kohti Iin Kärkkäisen parkkipaikkaa naisten keulapaikalta. Rullistelua on edessä Iistä Virpiniemeen ja takaisin. Hyvin tuntuu myötätuuleen rullaavan. Kärkkäisen parkkipaikalla suoritettavana on kisan ensimmäinen questi. Järjestejä antaa ohjeet suullisesti. Tiesimme, että hätiköintiin tai sähläämiseen ei olisi varaa koko kisan aikana, mutta putosimme tietysti vanhanaikaiseen. Järjestäjä tosiaan antoi ohjeita ja minusta tuntui siltä, että näen ja kuulen, mutta mikä on kieli? Mitä se oikein puhuu ja viisoo…katsahdan tyttöjä ja totean ääneen: "Anteeksi, mutta voisitko toistaa? En käsittänyt äskeisestä yhtään mitään". Toisella yrittämällä selviää, että parkkiruutuja pitäisi laskea tuolta nuin, mutta ei ihan tuolta ja siihen asti, mutta ei ihan kuitenkaan kaikkia. Vuosien kokemuksesta tiedän, että tämä ei todellakaan ole meikäläisen vahvuus tässä tilassa; virtaa kintaat täynnä ja kipinöitä kantapäissä. 

Näen, että mieheni joukkue istuu kivetyksellä ja yhdistän sen järjestäjän kertomaan aikasakkoon siitä, jos ei osaa laskea oikein. Analyyttinen excel-guru mieheni kahden muun diplomi-insinöörin kanssa paistattelee päivää kivetyksellä ja minun pitäisi laskea parkkiruutuja. Tiedän heti sataprosenttisella varmuudella, että ehei, tämä ei vaan ole mun pala kakkua. Ehdotan tytöille luuserivetoa, että otettaisiin sakko heti voimaan ja kello raksuttamaan sakkoa. Jätettäisiinkö koko lasketashow taktisesti välistä? Tyttöjen mielestä me kyllä osaamme laskea. :) Kivetykselle istahtaa muitakin miesjoukkueita ja me lähdemme laskemaan. Koitamme kyhätä strategian, jota emme kykene operoimaan. 29 + 35 on paljonko, häh? Katson Sannaa anoen, en osaa, enkä tiedä, enkä hemmetti soikoon voi keskittyä…sormiakaan ei ole niin montaa. Taktiikka leviää, mutta lukitsemme vastauksen. Kukaan meistä ei ole yllättynyt, kun vastaus menee metsään. Korvissa soi radioiden soittama väärinväärinväärin summeri. Patukkaa poskeen torvet (vaikka ei ole nälkäkään) ja mutisemaan muiden kivetyksellä lököttävien seikkalijoiden sekaan, miten väärin maailma voikaan välillä kohdella. ;) AC Adventure tuulettaa hillitysti, he laskivat tietysti oikein. Myös kaksi muuta naisjoukkuetta laskee oikein…rullailevat mokomat horisonttiin, meidän soimatessa hutilointiamme. Joukkueita ei ole kovin montaa, jotka tehtävästä suoriutuvat.

Seikkailijat kyllä selviävät mudasta, vauhdista, vedestä, korkeista paikoista ja joskus jopa älytehtävistä, mutta suurin osa ei osaa näköjään laskea! :D 15 minuuttia tuntuu ikuisuudelta. Niina-viilipyttykin alkaa jo tivata järjestäjien kellojen toimivuutta. Vihdoin pääsemme takaa-ajoon. Mielessäni jo maalailen, oliko tässä koko kisan ratkaisun paikka. Takaa-ajomme alkaa vähän vajaa kahdeksan minuttia naisten kärkeä perässä. 

Rullissa on vauhtia. Hienosti etenee ja homma tuntuu suoranaisesti helpolta. Muutama joukkue tulee selkä edellä vastaan, mutta paksumahojen myllytykseen emme voi vastata. He huitaisevat tyylikkässti ohi. Ponihäntä- tai pinkkipaitajoukkueita ei kuitenkaan saavuteta kuin yksi. Virpiniemen mäkihyppytornille tulemme kolmantena naisjoukkueena heti Liikutakeskus Moven kannassa. Ero kärkeen on kaventunut neljään minuuttia.

Questilla selviää, että valjaiden lukumäärän vuoksi joutuu vähän odottamaan. Tehtävä vaikuttaa jännältä. Kierrämme hyppytornin ulkokautta sen rakennelmiin turvaten. Tokihan Heikki kytkee meidät valjailla turvaköyteen kiinni, mutta kieltäydyn ajattelemasta vaihtoehtoa sille, että joku köyden varassa horjahtaa…dominopalikkateoria taitaisi toimia molempiin suuntiin siitä, joka kyykkää. Jojon päässä, kaikki samassa narussa, olisikin täysin uusi kokemus. Polvilumpiot vähän rokkaavat, kun tajuan että en todellakaan yllä telineisiin tällä 160cm varrella. Niina antaa tassua avuksi ettei tarvi pelkän parrun varassa täristä. Tehtävä on yksi kaikken jännimmistä ikinä, pahempi kuin kiipeilyt, laskeutumiset ja kalliolta hyppelyt. Selviydymme kaikki hienosti. Jono questille kasvaa, perässä tulevat joukkueet joutuvat odottamaan vielä kauemmin kuin me, joten parkkipaikkatehtävän sakko kertaantuu. Mekin joudumme odottamaan reilut viisi minuuttia questille pääsyä kauemmin kuin kärkijoukkue AC Adventure, joten lähdemme kärkijoukkuetta noin 10 minuuttia perässä. Tässä vaiheessa korventaa tieto siitä, että odotteluun on palanut jo liian monta minuuttia ja tiedämme, että kärjen naiset ovat K O V I A. 

Kuva: Matti Rahko

AC Adventure on koko seikkailijan "urani" ajan ollut jokkue, jonka menoa on saanut ihailla. Rautaisia naisia ja virheetöntä rastijahtia, onnistumista kovissa kisoissa. Välimatkaa joukkueeseen on kurottu kiinni vuosien työllä. Reikäpellistä kyhätystä karttatelineestä, vaihtopaikkojen evästelystä ja vaatteiden vaihtorumbasta olemme vuosi vuodelta kehittyneet. Lajituntemus ja fysiikkakin on luotettavalla tasolla. Unelma voitosta ei enää ole pelkkä haave horisontissa. Naisten kärkkijoukkue ei voi nukahtaa hetkeksikään.Takana tullaan lujaa.

UIMAPATJAILU:

Vastatuuleen posottelimme tulemaan samaa reittiä takaisin päin. Rullaluistelu on ehdottomasti yksi suosikkilajeistani ja tällä kertaa sitä sai nauttia 50 km:n verran. Vaihtopaikalle saavuimme kuusi minuuttia kärkeä perässä, joten muutama minuutti saatin kiinni. Kamat vaihtuivat nopeasti ja seuraava quest odotti. Pitäisi saada frisbeekiekko lentämään kohtuu kokoisen ympyrämaalin läpi. Damn, jo toista keikkaa pukkaa…eikä tämäKÄÄN ole minun keikka. Minua ei oteta enää edes fribee-radalle mukaan, kun alan kiukutella heti toisella korilla, koska en osaa ja inhoan häviämistä. :) Yksi kilpailija heittää ja toisten pitää noutaa samaa kiekkoa. Koitan heittää kerran ja vaihdetaan Niina kiekkovastuuseen. Ei onnistu, ei vaan onnistu. Joku huikkailee, että niitä kiekkoja voi vaihtaa. Joo-o, on keltasii, punasii ja sinisii…niillä varmasti on lajissa joku syvempi merkitys, mutta kun tämä laji ei selvästikään ole meille avautunut. Käpellän kiekkoja ja päädyn valitsemaan kaikkein jämäkimmän tapauksen. Istahdan portaalle, josta pitää heittää ja kiekko lähtee väpättäen matkaan ja tupsahtaa renkaan läpi. Hurrei, minun tähtihetkeni! :)

Kuva: Jaakko Säkkinen

Uimapatjailu osoittautuu hauskemmaksi kuin ennalta oli pelätty. Sannan perhe on kannustamassa meitä. Jaakko on varmistanut, ettei kenenkään uimapatja ole lusahtanut auringossa. Helle tekee veteen pulahtamisen mukavaksi. Minusta on jopa mukavaa uida, tästä voin kyllä kiittää syksyn ja kevään vapariryhmää. En tarvitse enää kellukkeita. :O) Karttapussi hörppää ensimmäisellä ylityksellä ja minun käy muutenkin sääliksi Niinaa. Niinalla on samanlainen pinkki-kammotuspatja kuin minulla GeoParkissa viime kesänä. Olin merihädässä sen haitaripatjan kanssa kerran jos toisenkin. Vatsalihasten avulla pitää koittaa pysytellä patjan päällä ja balanssista ei saa herpaantua, kun patja kippaa heti kyytiläisen. Niina silti taistelee urhoollisesti patjalla, mutta uskon, että toista tsänssiä sillekään kumihaitarille ei anneta. Ei, vaikka se onkin pinkki! Uimapatjailussa tulee vajaa pari minuuttia naisten kärkeen verrattuna takkiin. Pyöräetapille lähdemme noin viiden minuutin takaa-ajoasemissa.

Kuva: Jaakko Säkkinen

Kuva: Jaakko Säkkinen

PYÖRÄILY ja SUUNNISTUS

Ensimmäiselle CP:lle on aika huikaisu. Pääosin matka taittuu asfalttia ja hiekkatietä, joten perus tunkkaamista pyörän kahvoissa. Pidämme hyvin vauhtia yllä. Muutama ihan pieni virhe maksaa pari minuuttia ja ensimmäiselle pyörärastille tultaessa ero on pysynyt lähes samana. Fiilis on silti hyvä! Heikki antaa suunnistukartan ja edessä on suo…sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa…siispä siitä pusketaan läpi. Tuntuu kuin pehmeä turvelautta höllyisi aaloilla, kun pistelemme menemään. Jutuissa palataan kolmen kesän takaiselle Pelson suolle Rokualla. Se kokemus oli aika primitiivinen, jota tuskin unohdan koskaan. Suon vastakkaisella laidalla vilkahtavat tutut naiset kadoten metsään. Tuntuu ettei minua pidättelisi mikään, nyt naiset hopihopi! 

Kuva: Matti Rahko

Kuva: Matti Rahko

Kuva: Matti Rahko

Suosta selvittyämme liitymme Haukiputaan Heiton järjestämällä iltarastilaisten radalle. Myöhemmin kuulemme, että naisille oli kaavailtu lyhyempää rataa, mutta olimme niin nopeita, että Heikki lähetti meidät miesten radalle. Sieltähän niitä karpaaseja pukkaa pusikosta tulemaan, kun Free Adventuren Mäkinen vetää kartta kourassa menemään Hannun ja Tuomaksen pistellessä perässä. Vähän aikaa tsempataan heidän perässään, mutta sinne katoavat karpaasit. Niinan sunnistaessa meillä kartattomilla meinaa välillä tulla pitkäksi aika…rastia lähestyttäessä saan emitin kanssa kuopia maata etten sinkoilisi päättömänä mihin sattuu. Ensi kerralla päätänkin vilkaista aina karttaa rastia lähestyttäessä, niin voin sitten hallitummin kirmailla leimaamaan. Mieheni joukkue, Power Adventure, iskee kantaan kiinni suolla palatessamme suota takaisin pyörille. Koitamme ottaa käsistä vauhtia kun tamppaamme pehmeällä alustalla. Pienen pieni haparointi ja vauhdin hiipuminen suunnistuspätkän lopussa maksaa meille minuutteja ja olemme pyörillä 11 minuuttia AC Adventuren perässä. Tasaista on, mutta tässä vaiheessa on jo aika selvää, että emme millään polje eroa enää kiinni. Maaliin on muutaman rastin verran, eikä edessä ole mitään mainittavaa, jolla eroa voisi edes haaveilla kurovansa kiinni. Meillä on edelleen hyvä meno päällä ja suoritus on joka tapauksessa ollut onnistunut. Vauhtia pidetään yllä. Se auraa, jolla puristusta eniten riittää. Toiseksi viimeisellä rastille jalkautuessamme porhaltaa naisten kärki vastaan. Maaliin saavutaan yhdeksän minuuttia voittajien jälkeen. Ennen leimausta pitää vielä köpötellä puujaloilla järjestäjien iloksi! Sen kummemmin ajattelematta hyppään puujaloille ja jokaisesta putoamisesta tytöt punnertavat. :) Muutaman kerran klossipolkimet luistavat minut pölkyiltä. Lapsuus tulee mieleen, kun "muutama vuosi" sitten minä tuulitukka nikkaroin ihan itse puujalat itselleni.

Kuva: Maailmasta Oy

Kuva: Matti Rahko

Maalissa on hyvä fiilis ja ystäväperhe on saapunut kannustamaan yllättäen. Huippua nähdä tuttuja kasvoja ja tietää, että meidän pallukoitakin on kovasti tsempattu ruutujen ääressä. On aika jakaa tuntemuksia, onnitella voittajia ja sitten jo odotetaan miesten kärkeä pian saapuvaksi maaliin. Power Adventure on varmistanut sen, ettei myöskään Free Adventure ole voinut retkeillä kärkipaikallaan. En vain kyllä vieläkään tiedä, mitä havunneulasia pojat jäivät laskemaan, kun suolta hypättiin pyörille. Siinä ajassa me olisimme lakanneet kyntemme. ;) Sekajoukkueetkin saapuvat maaliin ja taistoa käydään 1Lifen kahden joukkueen välillä. Kivaa kun ehtii vielä tsempata muitakin maaliin. Passionattaria tulee lisääkin maaliin, kun tytöt ovat tempaisseen loppukirin saapuen maaliin kolmantena. Hieno kisa, loistava keli, paras tiimi ja hampaankolossa sopivasti laskuvirhe-paholainen. Aina jää varaa vähän jossitella sitä, jos ei sakkoja ja odottelua olisi ollut, olisimme varmasti saaneet ketjut kireällä ottaa mittaa toisistamme AC Adventuren kanssa. 

Kuva: Matti Rahko

Kuva: Maailmasta Oy

Kesä on edessä, harjoittelu näyttää tuottaneen tulosta. Tunnelma on hyvä. Kiitos ihanat tiimikaverit! <3

Kuva: Maailmasta Oy

No Limit Adventure: aurinkoa, mutaa, kivikkoa ja punkkien syöttinä oloa.

Hymyhuulilla istuskelen junassa. Olen saanut raahattua pyörän ja kaikki muutkin seikkailukamat junaan.  Nyt on aikaa kirjoittaa luvattu kisarapska.

Kisa alkoi napakalla n. 2 km bike and run prologilla.

 Toinen polki ja toinen juoksi, välillä vaihdettiin. Totutusti heti alkuun sykkeet tappiin. Siitä polkaistiin nopeasti melonnan alkuun. Siellä oli melkoinen sähellys meneillä. Toivottavasti muillakin kuin vain meillä. Liivit päälle... ei kun numeroliivi päälle, eiku ei muillakaan ole, no nyt järjestäjä käskeekin laittamaan numeroliivit pelastusliivien päälle, muista leimata, missä melat, missä kanootti, missä ranta, missä minä? Lopulta päästiin vesille. No edellisen kisan melonta ei mennyt ihan putkeen meiltä, joten suurin odotuksin siihen ei lähdetty. Ajateltiin vain että on hyvä että se on heti alkuun, niin on sitten kokoloppu matka aikaa ajaa kilpasiskoja kiinni. No melonta tuntui tuttuun tapaan tylsältä heti alusta saakka. Mennessä haettiin yhteistä tahtia. Kaksi muuta naisjoukkuetta melo vieressä, joten sen avulla saatiin hyvin vauhtia pidettyä. Onneksi pojat järjesti meille välillä vähän hupia pienen mela-episodin muodossa, niin ei aivan kuoltu tylsyyteen. Niin ja rastia lähestyässä päästiin ihailemaan Mäkelän veljesten huikeaa etenemistä. Melat pyöri sellaista vauhtia ja kajakki kiisi vedessä... Noin mekin sitten joskus... ehkä 10 000 tunnin harjoituksen jälkeen. Lopulta saavuttiin rastille, ainakin kolme naisjoukkuetta on edellä ja kaks niistä ihan meidän edessä leimaamassa. Me siinä sähelletään niiden edessä, takana ja sivulla. Ei ihan tuo kajakin hienoohjaus toimi vielä, mutta onneksi suuret linjat alkaa olla hallinnassa. Jotenkin tuntui ettei oltu ihan suosiossa siinä vaiheessa. Leimauksen jälkeen syöksy naisjoukkueen perään. Hieno pössis päälle ja kajakki tuntui paikoin jopa etenevän...  Ja kulkihan se, kellotettiin naisjoukkuiden nopein aika takaisin tullessa. No ei se seuraava ollut kuin puolen minuutin päässä, mutta kuitenkin. 

Siitä pyörän päälle. Takana oleva naisjoukkue suorittaa vaihdon nopeammin ja lähtee meidän edellä. No ei mitään, Lauralla oli uus hiilikuitu kaksysi neitsytmatkalla, joten ilohan sillä oli painaa asfalttia ja minä peesissä. Tyttöjen ohi iloisesti vilkuttaen... no ne ei vilkuttanut meille. Vähän haparoiden rastille, muutama tarkistus piti tihrustaa kartalta ja siinä vaiheessa tytöt kuittaa ohi. Muutaman pyörärastin jälkeen oli luvassa Questia Vihti Skissä. Tunkataan pyörä ylös ja tunkataa vielä hetken päästä pari kertaa uudestaan. Onneksi ei oltu Ylläksellä... ois meinaa tehnyt vähän tiukempaa. Suoritetaan maastofillarilla Super G alamäkiajoa ja tunkkaamalla ylös. Hitto että se oli mukavaa. Olin iloinen että kerrankin täysjoustosta on jotain hyötyä seikkailukisoissa. Toisella laskulla hienosti vauhdista huusin Lauralle ohjeita (Laura edellisellä kierroksella himmaili talutteli pahimmat paikat). Ana vaan mennä, perse vain taakse ja menoks. Ja samantien annoin esimerkkiä, ettei siinä mitään käy vaikka tekeekin otb:n sinne pusikkoon. Ja eihän siinä mitään käynyt, muuta kuin itsetunto sai pikkusen kolauksen. Sen siitä saa kun alkaa toista neuvomaan.  

Ja eihän se mtb-iloittelu siihen loppunut vaan mäki vielä kerran alas ja matka jatkui noin 5 km merkatulle enduropätkälle. Matkalla oli kolme rastia, jotka piti leimata. Taas pääsin nauttimaan täyskärin joustoista. Mäki ylös ja alas, kivikossa ja juurakossa. Normioloissa ihan ajettavaa pätkää. Mutta nyt tuontuostakin piti hypätä pyörän päältä pois. Joukkueita on edellä ja tulee perästä. Lauralla on vähän arkuutta uuden pyörän kanssa kivikko ja mutapoluilla. Ja minä pölkkysilmä, jolla ois ollut runsaasti aikaa katsoa polun varrelta niitä rasteja, kun keskittymisen ei tarvinnut olla niin täysin siinä ajossa, ohitan yhden leimattavista rasteista. Voi että v.ttutti kun sen tajusin. Ei kuitenkaan lähdetty ajamaan takaisin, sillä polku oli kapea ja vastaan tulee kokoajan muita joukkueita. Sen verran kuullaan, että sinne rastille on matkaa hyvän verran. Ajatellaan, että korkeintaan 15 min sakko siitä voi tulla, kun muut rastit leimattiin. No totuushan oli se, että tunnin sakko siitä saatiin. Siinä tunnin aikana oltais ajettu se koko endurorata läpi ja syöty vielä rauhassa leivät siihen päälle. No se siitä sitten. Kauhean ketutuksen saattelemana (onneksi en siinä vaiheessa tiennyt,että sakko on noin huima) rullaluistelun alkuun. Onneksi Lauran asenne on loistava ja siitä jos mistä minulla on opittavaa. Aika monta kertaa Laura sanoo, että anna olla: Nyt vain jalat saa maksaa tyhmästä päästä. Minäkin olen aikasemmin kuvitellut, että pystyn kohtuu hyvin nollaamaan tilanteen, mutta nyt näin miten se tapahtuu oikeasti.  Ei ku luistemet jalkaan ja baanalle. Kärkkäisen kisan rullaluistelusta minulla ei ole oikeastaan mitään hyvää sanottavaa. Se oli 50 kilometrin kamppailua siitä, että pysyn tyttöjen perässä... No viimeset 10 km siellä oli ihan jees menoa (dieseli oli joko lämmennyt, meno hidastunut tai minä oppinut luistelemaan). Nyt oli ihana huomata, että oikeasti en ole niin surkea luistelemaan vaan Anu ja Kirsi on vaan niin perhanan kovia menijöitä, että tällanen keskivertoluistelija vain joutuu tyytymään roikkumaan peesissä kuolavaluen. Kevyesti rullailen haettiin kolme rastia (n. 10 km) ja takasi tullessa jopa mentiin naisista nopeiten. 

Muutaman pyörärastin kautta suunnistuksen alkuun. Suunnistuksen alussa katsoin kelloa, että katoppa tässä vaiheessa oltiin Spring Adventuressa jo maalissa, nyt on luvassa vähän pidempi keikka. Kilometrejäkin sen verran kun kisakutsussa lupailtiin matkan pituudeksi. Ennen suunnistuksen alkua tehtiin Quest: laskeutuminen noin 25 m korkeudesta kallliota alas. Laurakin sain ennen Geoparkkia tehtyä harjoituslaskeutumisen. Näin meni hänen laskeutumisneitsyys. Tyttö hymyilikin hetken kuin hangonkeksi vaikka meno muuten tuntui vähän tukkoiselta. Alunperin oli suunnitelma,että minä suunnistan pyörällä ja Laura vastaa tossuosuuksista. Nyt Laura antoi suunnistusvastuun minulle ja tyytyi pysymään perässä. No kolme eka rastia vähän hain tuntumaa karttaan,kun en ihan niin tarkkaan katsonut karttaa lähdössä, kun luotin Lauran suunnistukseen. Maasto oli kyllä niin valkeakulkuista kun olla ja voi. Oli vihreää vitikkoa ja aivan järkyttyvän huonokulkuista rinne hakkuuaukkoa. Mielummin meni siellä vihreässä ja raapi kädet verille kuin yritti tetsata siellä kivien, kantojen, kuoppien, kaatuneiden puiden , käärmeiden seassa. Suunnistus meni erittäin hitaasti mutta varmasti. Sitten fillarille ja  ennen maalia vielä pyöräviivasuunnistusta. Reitti oli merkitty karttaan (eritääin huonosti) mutta ei maastoon. Ja pätkiä oli niin, että kartalla ei ollut edes merkittyä polkua. Tunkkaustahan se pääosin oli noilla osuuksilla. Mutta loppu sitten olikin vallan loistavaa ajoa. Kello pysähtyi aikaan 6.19. Laura käy purkamassa emitin ja kuulee tunnin aikasakosta. No sehän oli sitten siinä. Mutta ei jaksettu murehtia siitä, sillä takana oli hieno päivä, hyvä tyhjentävä treeni, ympärillä ystäviä ja edessä täyslautanen lohikeittoa. Palkintojen jako alkoi meidän siinä evästäessä. Eka sekasarjan joukkueet. Ihailen katsoin niitä naisia. Hitto että ne on kovia. Kaikki siinä vaiheessa suihkun raikkaina ja syöneinä. Ite just maaliin saapuneena naama ravassa ja aika paljon lyhyemmän matkan edenneenä. Sekasarjan kolmen kärki mahtui 4 minuutin sisään ja kahden ekan välillä eroa 3 sek.  Sitten naisten palkkintojen jako, lopulta kisaa starttasi vain ja ainoastaa 5 naisjoukkuetta. Kuuluttajan mukaan vain  kaksi kiersi koko radan. Ja ainoastaan naisten voittaja selvisi ilman minkäänlaista sakkoa. Ensimmäinen Hortus Medicales ja toinen Puolivalppaat Tahtomaakarit... mitä se sano ai mekö? Seikkailukisat on aivan mahtavia. Aina on mahdollisuus.

Mehän ollaan kuin voittajia

Seikkailukamat junaan ja nokka kohti etelää

Ajatuksia junamatkalta:

Seikkailukesäni alkoi sitten varsin vauhdikkaasti. Menohaluja on saanut testata useammassa tapahtumassa. Kevään tapahtumakalenterin ensimmäinen kisa oli Spring Adventure, siitä viikon päästä juoksin  (pääosin kahlasin) Karhunkierroksen polkujuoksutapahtumassa (josta Sanna kirjoittikin hyvin kuvaavan raportin), sitten mentiinkin jo Kärkkäisen seikkailukisassa. Nyt reilu viikko siitä pyörä, rullaluistimet, kypärä, maastojuoksulenkkarit, energiat, juomapussi, sauvat ja kaikki muukin seikkailukama on pakatu laukkuihin. Nyt istun junassa kohti Tikkurila, sieltä yhden pysähdyksen taktiilla jatketaan matkaa kohti Vihtiä ja No Limit-multisportkisaa.

Jo viime syksynä taidettiin Uuskosken Lauran kanssa jutella ja lyödä lukkoon, että tänä kesänä käydään yhdessä kokeilemassa joku multisport kisa. Etelä-Suomessa kun näitä lyhyitä kisoja on useampia. Odotin innolla, että pitkästä aikaa pääsen Lauran kanssa yhdessä seikkailemaan. Laurallahan on ollut merkittävä rooli siihen, että koskaan edes löysin tämän hienon lajin. Kolme vuotta sitten (voiko siitä olla niin vähän aikaa...) Laura pyysi minut viikon varoitusajalla tuuraamaan pois jäänyttä jäsentä Aavasaksan jotokseen. Yllytyshulluna totta kai lähdin mukaan vaikka minkäänlaista kokemusta seikkailuista ei ollut. No sen jälkeen olenkin päässyt Passionin nimissä kiitettävästi kokeilemaan kaikenlaista. Oikeastaan ympyrä mukavasti sulkeutuukin tänä vuonna, kun keväällä varmistui myös se, että tämän kesän Rokuan pitkässä kisassa mennään Lauran kanssa samassa tiimissä.

Spring Adventure kisaan tarkoituksena oli lähteä vähän tunnustellen ja yhteistä kisavauhtia hakien. No paukusta lähtö ja tyttöjen tunnustelut oli siinä… nasta lautaan vaan. Ekarastilla otettiin heti luulot pois. Tultiin rastille vähän väärältä puolelta. Alkuun tulikin uintiosuus. Toki siinä oli paksu puu kaatuneena, josta joukkueet yksi kerrallaa hitaasti hivuttautui leimaamaan. Laura osoitti todellista seikkailuhenkeä hyppäämällä ojaan ennen kuin edes ääneen pohdittiin vaihtoehtoja. No minä tietenkin hyppäsin perään sillä leimaushetkellä joukkueen jäsenten väli saa olla max 5 m. No näin sitten kisa oli käynnistetty. Seikkailullisesti vaatteet märkänä alusta pitäen. 

Pyöräilyvauhti tuntui olevan ihan hyvä verrattuna kilpasiskoihin. 4 rastilla hypättiin hetkeksi pyörän päältä ja luvassa oli suunnistusta satelliittikuvan avulla. No siinä tuli kokemattomien hätiköintiä, kun kiireellä lähdimme matkaan reput selässä ja kypärät päässä. Muut viisaat jätti tietenkin ne pyörille. Aluksi vähän meni miettiessä miten kuvaa luetaan, mutta kun "kartasta" sai ajatuksen loppu olikin suorittamista. Periaatteessa toimin järkevästi, kun pyörältä lähtiessä otin pyöräkartan varalta mukaan, mutta käytännössähän en tietenkään tajunnut sitä suunnistuksessa hyödyntää. Satelliittikuvastahan ei erottanut korkeuseroja. Rastit löytyi hitaasti mutta varmasti, toiseksi viimeinen rastivälillä oli vaihtoehtoja vetää mettän poikki suunnalla tai kiertää soramontun reunaa. Tässä kohdin olisi sitten kannattanut vilkaista sitä oikeaa karttaa. Siitä olisi nähnyt, että mettähän on käytännössä korkeuskäyrä syheröä. Ei ku suunnalla vaan… ja siellä me sitten melkosessa vitikossa kavuttiin mäki ylös-alas-ylös. Kierto ois varmasti ollut nopeampi. Lisäksi vaikeakulkuisessa metsässä suunnassa kulku oli haastavaa. 

Suunnistuksen jälkeen pyörille ja täyttä ravia eteenpäin. Seuraava pätkä oli melontaa. Se me tiedettiin jo valmiiksi meidän akilleen kantapääksi. Kertaakaan ei oltu yhdessä melottu (no oikei oltiin inkkarilla silloin Aavasaksalla, kun minä kisassa ekaa kertaa ikinä hyppäsin melan varteen) Lauran melonta kokemuksista oli pari vuotta aikaa, enkä minäkään ehtinyt tälle kesällä kuin kisaviikolla käydä kajakissa istumassa. No alku meni mutkitellen, mutta paluumatkalla saatiin jo ideasta kiinni eikä ihan joka mutkassa käyty rannalta hakemassa vauhtia. Jopa päästiin ohittelemaan joukkueita. Juoksupätkä oli helppo ja se juostiin ihan mukavaa vauhtia… tosin vauhdikkaamminkin ois voinut mennä. Viimeiselle pyöräilyyn lähdettiin kolmosjoukkue näkökentässä. No haastavaa maastoa ja pitkoksia oli luvassa. Lopun kruunasi sitten finnfoam levyllä uiminen n.100m pätkä samaista ojaa pitkin missä oltiin melottu. Päällekäin yritettiin pysyä levyllä ja kauhoa sen minkä pystyttiin. Hitokseen kylmää se vesi oli, sen voin sanoa. Kello pysähtyi aikaan 3h 45 min, kun ylitettiin maaliviiva. Melkoinen pikakisa siis.

Illalla kisan jälkeen hyppäsin yöjunaan. Vr:n pehmeissä lakanoissa hymyhuulilla uneksin kivasta kisasta. No hitto mitäs sitä uneksimaan kohtahan on tiedossa jo toinen kisa. Ei ku siinä illalla junasta viestiä Lauralle, et eiköhän laiteta ilmottautuminen sinne No Limittiin. Ja samantien ostin  junaliput seuraavalle reissulle. Onneksi nykyään junassa netti toimii hyvin.

No niin sitä viikot meni ja muutama tapahtuma siinä välissä. Niinkään treenaamaan en kyllä ehtinyt, kun joko oli menossa tankkaus ja valmistautuminen seuraavaan tapahtumaan taikka sitten toivuttiin edellisestä. Niinpä tämän viikon alussa kaipuu ihan perustreenaamiseen oli ylitsepääsemätön. Vaikka koutsini Anu sanoi, että nyt lepäät ja vähän tekniikkatreeniä, rullistelua ja melontaa KEVYESTI, niin en vain voinut jättää väliin viikolla olevia kivoja jutskia. Keskiviikkona nautittiin harvinaisesta herkusta eli pyörärogainingista. Eihän sitä malttanut väliin jättää. Ja vaikka kyseessä oli nimenomaan HARJOITUS, niin kyllä se sykemittari kertoi totuuden ja sanoi kahden tunnin maksimiharjoituksen olleen takana. Ja torstaina sitten oli oulurastella firmaliigan yksi osakilpailu. Enhän nyt voinut tehdä meidän partioporukalle ohareita vaan niin sitä mentiin a-rata vaikka järki kyllä sanoi, että b-rata riittäis. Märkä ja suunnistuksellinen rata, mukavaa menoa... juu ja kaukana kevyestä pk-menosta. Intervallia kyllä... eli tinni tiskissä niin kuin Niina sanoo. Perjantaina Anu sitten tyytyikin vain laittamaan viestiä "aika kovasti olet ehnyt tällä viikolla -hui! Toivottavasti paukut riittää huomenna." No toivotaan niin... totuus paljastunee sitten seuraavassa postauksessa.