Hymyhuulilla istuskelen junassa. Olen saanut raahattua pyörän ja kaikki muutkin seikkailukamat junaan. Nyt on aikaa kirjoittaa luvattu kisarapska.
Kisa alkoi napakalla n. 2 km bike and run prologilla.
Toinen polki ja toinen juoksi, välillä vaihdettiin. Totutusti heti alkuun sykkeet tappiin. Siitä polkaistiin nopeasti melonnan alkuun. Siellä oli melkoinen sähellys meneillä. Toivottavasti muillakin kuin vain meillä. Liivit päälle... ei kun numeroliivi päälle, eiku ei muillakaan ole, no nyt järjestäjä käskeekin laittamaan numeroliivit pelastusliivien päälle, muista leimata, missä melat, missä kanootti, missä ranta, missä minä? Lopulta päästiin vesille. No edellisen kisan melonta ei mennyt ihan putkeen meiltä, joten suurin odotuksin siihen ei lähdetty. Ajateltiin vain että on hyvä että se on heti alkuun, niin on sitten kokoloppu matka aikaa ajaa kilpasiskoja kiinni. No melonta tuntui tuttuun tapaan tylsältä heti alusta saakka. Mennessä haettiin yhteistä tahtia. Kaksi muuta naisjoukkuetta melo vieressä, joten sen avulla saatiin hyvin vauhtia pidettyä. Onneksi pojat järjesti meille välillä vähän hupia pienen mela-episodin muodossa, niin ei aivan kuoltu tylsyyteen. Niin ja rastia lähestyässä päästiin ihailemaan Mäkelän veljesten huikeaa etenemistä. Melat pyöri sellaista vauhtia ja kajakki kiisi vedessä... Noin mekin sitten joskus... ehkä 10 000 tunnin harjoituksen jälkeen. Lopulta saavuttiin rastille, ainakin kolme naisjoukkuetta on edellä ja kaks niistä ihan meidän edessä leimaamassa. Me siinä sähelletään niiden edessä, takana ja sivulla. Ei ihan tuo kajakin hienoohjaus toimi vielä, mutta onneksi suuret linjat alkaa olla hallinnassa. Jotenkin tuntui ettei oltu ihan suosiossa siinä vaiheessa. Leimauksen jälkeen syöksy naisjoukkueen perään. Hieno pössis päälle ja kajakki tuntui paikoin jopa etenevän... Ja kulkihan se, kellotettiin naisjoukkuiden nopein aika takaisin tullessa. No ei se seuraava ollut kuin puolen minuutin päässä, mutta kuitenkin.
Siitä pyörän päälle. Takana oleva naisjoukkue suorittaa vaihdon nopeammin ja lähtee meidän edellä. No ei mitään, Lauralla oli uus hiilikuitu kaksysi neitsytmatkalla, joten ilohan sillä oli painaa asfalttia ja minä peesissä. Tyttöjen ohi iloisesti vilkuttaen... no ne ei vilkuttanut meille. Vähän haparoiden rastille, muutama tarkistus piti tihrustaa kartalta ja siinä vaiheessa tytöt kuittaa ohi. Muutaman pyörärastin jälkeen oli luvassa Questia Vihti Skissä. Tunkataan pyörä ylös ja tunkataa vielä hetken päästä pari kertaa uudestaan. Onneksi ei oltu Ylläksellä... ois meinaa tehnyt vähän tiukempaa. Suoritetaan maastofillarilla Super G alamäkiajoa ja tunkkaamalla ylös. Hitto että se oli mukavaa. Olin iloinen että kerrankin täysjoustosta on jotain hyötyä seikkailukisoissa. Toisella laskulla hienosti vauhdista huusin Lauralle ohjeita (Laura edellisellä kierroksella himmaili talutteli pahimmat paikat). Ana vaan mennä, perse vain taakse ja menoks. Ja samantien annoin esimerkkiä, ettei siinä mitään käy vaikka tekeekin otb:n sinne pusikkoon. Ja eihän siinä mitään käynyt, muuta kuin itsetunto sai pikkusen kolauksen. Sen siitä saa kun alkaa toista neuvomaan.
Ja eihän se mtb-iloittelu siihen loppunut vaan mäki vielä kerran alas ja matka jatkui noin 5 km merkatulle enduropätkälle. Matkalla oli kolme rastia, jotka piti leimata. Taas pääsin nauttimaan täyskärin joustoista. Mäki ylös ja alas, kivikossa ja juurakossa. Normioloissa ihan ajettavaa pätkää. Mutta nyt tuontuostakin piti hypätä pyörän päältä pois. Joukkueita on edellä ja tulee perästä. Lauralla on vähän arkuutta uuden pyörän kanssa kivikko ja mutapoluilla. Ja minä pölkkysilmä, jolla ois ollut runsaasti aikaa katsoa polun varrelta niitä rasteja, kun keskittymisen ei tarvinnut olla niin täysin siinä ajossa, ohitan yhden leimattavista rasteista. Voi että v.ttutti kun sen tajusin. Ei kuitenkaan lähdetty ajamaan takaisin, sillä polku oli kapea ja vastaan tulee kokoajan muita joukkueita. Sen verran kuullaan, että sinne rastille on matkaa hyvän verran. Ajatellaan, että korkeintaan 15 min sakko siitä voi tulla, kun muut rastit leimattiin. No totuushan oli se, että tunnin sakko siitä saatiin. Siinä tunnin aikana oltais ajettu se koko endurorata läpi ja syöty vielä rauhassa leivät siihen päälle. No se siitä sitten. Kauhean ketutuksen saattelemana (onneksi en siinä vaiheessa tiennyt,että sakko on noin huima) rullaluistelun alkuun. Onneksi Lauran asenne on loistava ja siitä jos mistä minulla on opittavaa. Aika monta kertaa Laura sanoo, että anna olla: Nyt vain jalat saa maksaa tyhmästä päästä. Minäkin olen aikasemmin kuvitellut, että pystyn kohtuu hyvin nollaamaan tilanteen, mutta nyt näin miten se tapahtuu oikeasti. Ei ku luistemet jalkaan ja baanalle. Kärkkäisen kisan rullaluistelusta minulla ei ole oikeastaan mitään hyvää sanottavaa. Se oli 50 kilometrin kamppailua siitä, että pysyn tyttöjen perässä... No viimeset 10 km siellä oli ihan jees menoa (dieseli oli joko lämmennyt, meno hidastunut tai minä oppinut luistelemaan). Nyt oli ihana huomata, että oikeasti en ole niin surkea luistelemaan vaan Anu ja Kirsi on vaan niin perhanan kovia menijöitä, että tällanen keskivertoluistelija vain joutuu tyytymään roikkumaan peesissä kuolavaluen. Kevyesti rullailen haettiin kolme rastia (n. 10 km) ja takasi tullessa jopa mentiin naisista nopeiten.
Muutaman pyörärastin kautta suunnistuksen alkuun. Suunnistuksen alussa katsoin kelloa, että katoppa tässä vaiheessa oltiin Spring Adventuressa jo maalissa, nyt on luvassa vähän pidempi keikka. Kilometrejäkin sen verran kun kisakutsussa lupailtiin matkan pituudeksi. Ennen suunnistuksen alkua tehtiin Quest: laskeutuminen noin 25 m korkeudesta kallliota alas. Laurakin sain ennen Geoparkkia tehtyä harjoituslaskeutumisen. Näin meni hänen laskeutumisneitsyys. Tyttö hymyilikin hetken kuin hangonkeksi vaikka meno muuten tuntui vähän tukkoiselta. Alunperin oli suunnitelma,että minä suunnistan pyörällä ja Laura vastaa tossuosuuksista. Nyt Laura antoi suunnistusvastuun minulle ja tyytyi pysymään perässä. No kolme eka rastia vähän hain tuntumaa karttaan,kun en ihan niin tarkkaan katsonut karttaa lähdössä, kun luotin Lauran suunnistukseen. Maasto oli kyllä niin valkeakulkuista kun olla ja voi. Oli vihreää vitikkoa ja aivan järkyttyvän huonokulkuista rinne hakkuuaukkoa. Mielummin meni siellä vihreässä ja raapi kädet verille kuin yritti tetsata siellä kivien, kantojen, kuoppien, kaatuneiden puiden , käärmeiden seassa. Suunnistus meni erittäin hitaasti mutta varmasti. Sitten fillarille ja ennen maalia vielä pyöräviivasuunnistusta. Reitti oli merkitty karttaan (eritääin huonosti) mutta ei maastoon. Ja pätkiä oli niin, että kartalla ei ollut edes merkittyä polkua. Tunkkaustahan se pääosin oli noilla osuuksilla. Mutta loppu sitten olikin vallan loistavaa ajoa. Kello pysähtyi aikaan 6.19. Laura käy purkamassa emitin ja kuulee tunnin aikasakosta. No sehän oli sitten siinä. Mutta ei jaksettu murehtia siitä, sillä takana oli hieno päivä, hyvä tyhjentävä treeni, ympärillä ystäviä ja edessä täyslautanen lohikeittoa. Palkintojen jako alkoi meidän siinä evästäessä. Eka sekasarjan joukkueet. Ihailen katsoin niitä naisia. Hitto että ne on kovia. Kaikki siinä vaiheessa suihkun raikkaina ja syöneinä. Ite just maaliin saapuneena naama ravassa ja aika paljon lyhyemmän matkan edenneenä. Sekasarjan kolmen kärki mahtui 4 minuutin sisään ja kahden ekan välillä eroa 3 sek. Sitten naisten palkkintojen jako, lopulta kisaa starttasi vain ja ainoastaa 5 naisjoukkuetta. Kuuluttajan mukaan vain kaksi kiersi koko radan. Ja ainoastaan naisten voittaja selvisi ilman minkäänlaista sakkoa. Ensimmäinen Hortus Medicales ja toinen Puolivalppaat Tahtomaakarit... mitä se sano ai mekö? Seikkailukisat on aivan mahtavia. Aina on mahdollisuus.
Mehän ollaan kuin voittajia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti