Rokua Geopark Challenge 2014

Tiimissämme on viisi jäsentä ja jo hyvissä ajoin neljä meistä ilmoitti halukkuutensa Rokua Geopark Challenge Extreme -kisaan tänä vuonna. Jotta saatiin kaksi joukkuetta viivalle, piti saada muutama nainen lisää joukkoihin. Saimme kunnian jälleen seikkailla uudella kokoonpanolla, kun kaksi rautaista naista saatiin mukaan täydentämään joukkueita. Tällä kertaa Passion Adventuren joukkueessa mukana olivat Marjo, Niina ja Sanna. Passion Adventure deltan joukkueessa mukana olivat Tytti ja lainajäsenet - Laura sekä Kaisu. Laura on tänä vuonna seikkaillut ansiokkaasti Tytin aisaparina multisport cupin kisoissa. Kaisu taas on mm. viime vuoden hopeamitalisti Geopark Challengesta. Kokeneita seikkailijattaria siis molemmat.

PA Kuva: Tapani Launonen

PA Delta Kuva: Tapani Launonen

Joka vuosi kisa on ollut hyvin omanlaatuinen. Tänä vuonna erilaisuutta toisi kaupunkiympäristö. Reittikirjat jaettiin perjantaina. ennakkospekulaatiot reitistä eivät osuneet kohdilleen siltä osin, että mielessä ei käynyt mahdollisuus meloa vastavirtaan. Pientä motivaation puutetta aiheutti myös se, että mukana olisi vain kaksi naisjoukkuetta. Missä muut extremenaiset olivat?

Kuva: Nina Salokorpi

Reittikirja kertoi, että kisa menisi lyhykäisyydessään näin: Kolmiosainen prologi Oulun keskustassa ensin juosten, sitten uiden ja juosten sekä lopuksi rullaluistellen. Kolmituntisen prologin jälkeen vuorossa olisi melontaosuus Hietasaaresta Turkansaareen, päätepisteenään Sankivaara. Sankivaarasta pyörillä Rokualle ja siellä vielä lyhyt rullistelu, suunnistus ja juoksu ennen maalia.

Joukkueemme onnistui valmisteluissaan hyvin. Reitti suunniteltiin ja piirrettiin huolella. Etukäteen mietitimme kunkin repun sisällön ja mitä milläkin vaihtopaikalla puettaisiin päälle. Ensimmäisenä silmiin pisti tieto ettei tänä vuonna olisi aiempien vuosien kaltaista henkistä ja fyysistä hajotuspätkää. Syynä tähän oli kenties lähtö- ja maalipaikan välimatkaero. Olimme kaikki yksimielisiä siitä, että aina ei ole tarvetta äärimmäisyyksille. Kisa itsessään on aina kova sekä monipuolinen. Kisan pituus vie kuitenkin lopulta jokaisen seikkailijan voimavaroja vaatien pitkähkön palautumisajan jo pelkästään valvomisenkin vuoksi.

Hymyilevä naiskaarti. Kuva Risto Jaako

Kuva Risto Jaako

Lähtö pamahti Rotuaarilta lauantai aamuna klo 10:00. Rotuaarille ehti kannustamaan tuttujakin. :) Matkaan säntäsi 38 extremejoukkuetta ja 37 adventuresarjan joukkuetta. Sähköauto johdatti 200 seikkailijaa Ainolanpuistoon ja sieltä poimittiin prologin kartta pyykkinarulta. Prologin ykkösosuudessa suunnistettiin Ainolanpuistossa. 

 Kuva Risto Jaako

Kuva: Tapani Launonen

Lisätehtävänä oli piirtää prologin kakkososuuden rastit mallikartoista eli coastaleering rastipisteet. Niinan suunnistustaitoon ja tarkkuuteen oli alusta asti vankkumaton luotto, jonka vuoksi Niina sai tehtäväkseen piirtää rastit ilmakuvakartalle. Rastipisteillä kävi kuhina, kun kyynerpäätaktiikallakin ähkittiin rasteja pusikoista.

Kuva: Seppo Rousu

Toinen osuus, coastaleering, ei lähde liikkeelle aivan nappisuorituksella. Ensimmäinen rasti on Kiikelissä. Niina hyppää patjalleen tarkoituksena ylittää reilun 150 metrin mittainen vesipätkä patjalla. Patja kippaa Niinan ja tovin painimisen jälkeen se poksahtaa. Sanna ja Marjo ovat jo hyvän matkan päässä huomatessaan tilanteen. Onneksi luottoa uimataitoon löytyy. Paniikki ei käy mielessäkään ja matka taittuu osin reppu selässä räpiköiden ja osin kaverin hinauksessa :) Pelastusliivit eivät olleet tällä kertaa pakollinen varuste, mutta rannalle selvitään pienen hidastuksen saattelemana. Jesari olisi ollut huippuvaruste tässä kohtaa hoidella ammottava reikä patjasta. Reittisuunnitelmaan tehdään lennosta muutos ja loput rastit kierretään jalkaisin. Yksi lyhyt pätkä Hietasaaressa on ainoastaan uitava. Marjo ja Sanna päällekkäin patjan päälle ja menoksi. Tätäkin on harjoiteltu ja tällä tavoin olisi mennyt pidempiäkin pätkiä kohtuu näppärästi. 

Kuva: Seppo Rousu

Nopeamminhan reissusta olisi siis selvitty, jos kaikki suunnitellut pätkät olisi kuitenkin päädytty uimaan, mutta emme lannistu.

Rastirallia Kuva: Tapani Launonen

Coastaleeringin jälkeen vuorossa on mielenkiintoinen rullaluistelupätkä. Kierrellään graffitteja pitkin kaupunkin laitoja. Karttateline olisi ollut aika bueno, mutta miksi se juuri nyt onkin kotona. Suussa sulava kartta on loppumatkasta jo kohtuullisen hankalasti luettava. Lohiportaiden yläpää on hukassa, joka johtuu meille perustyypillistä rastiympyrässä sähläyksestä. Emme muista lukea kaikkia meille annettuja ohjeita ja säntäilemme kuin mitkäkin jauhopäät kalaportaat sataan kertaan päästäpäähän. Coastaleeringin jälkeen on vuorossa kisan ensimmäinen varsinainen osuus (melonta).

Kuva: Seppo Rousu

Vauhtia pätkälle haetaan ensimmäiseltä questilta Vaihtipuistosta. Kuvassa mimmit pähkäilevät, miten homma hoidettaisiin. Vielä tässäkin vaiheessa lukemisen ymmärtämisestä olisi hyötyä. Päädymme siihen, että Niina saa lukea vauhtiauton "ratissakin karttaa" ja pitää  pienen breikin. Marjo kaahaa kierroksen ensin yhdellä autolla, Sannan vetäessä autossa istuvaa Niinaa. Puolikkaan kierroksen jälkeen, Marjo säntää vielä antamaan lisäapua pukkaamalla Niinan ja Sannan biiliä.

Kuva: Risto Jaako

Kuva: Seppo Rousu

Kuva: Risto Jaako

Vauhtipuistosta siirrytään melomaan. Käydään Toppilansalmessa hyppäämässä laiturilta, napataan rasti Kiikelissä ja sitten melotaan ja kannetaan kanoottia Ainolanpuiston. 

Ruuhkaako? Kuva: Tapani Launonen

Kuva: Seppo Rousu

Nousee nousee!! Kuva: Tapani Launonen

Laskeutuminen on tällä kertaa Tietomaan tornista, 45m korkeudesta. Harmiksemme joudumme jäämään odottamaan valjaita toisen naisjoukkueen päästessä edeltämme heti jatkamaan laskeutumiseen. Nämä odottelut tuntuvat toisinaan hurjan pitkiltä ja kärsivällisyys on koetuksella. Marjoa palelee ja hampaat lyövät loukkua. Missä on kesä? 

Jahas, tuolta alas!? Kuva: Tapani Launonen

Tietomaan torni Kuva: Nina Salokorpi

Kuva Risto Jaako

Laskeutuminen oli kivaa, kuten aina! Sanna yritti hivuttaa brusikkia alaspäin niin sukkelasti kuin taisi ja mieli olisi tehnyt mennä vieläkin kovempaa. Mikään vauhti ei nyt tunnu riittävän!

Melonta jatkuu Oulujokea vastavirtaan aina Turkansaareen asti. 

Kuva: Seppo Rousu

Huippu keli, kesäkin tulee matkan varrella, mutta Marjo ei luovu takistaan…ei koko kisan aikana! :) Jaksamme tsempata koko matkan ja pitää hyvää vauhtia yllä. Ero deltaan nähden pienenee hitaasti, mutta varmasti. Marjo ja Sanna pessimistisinä eivät edes usko hyvään vauhtiin vaan vaativat lisää, enemmän ja nopeammin…vetoVETOveto...

Ruokaa suussa ja hikeä pukkaa, mutta lämmin ei luita riko. Kuva: Risto Jaako

Veto veto! Kuva: Tapani Launonen

Turkansaareen melotaan tekemään quest juoksentelemalla kartanon ympäristössä. Pian pukataan jo kanoottia Sanginjokea vastavirtaan ja koskessa on ruuhkaa joukkueiden pakkautuessa kapeaan jokiuomaan.  Tämä tuntuu olevan meille vahva laji. Miesjoukkueetkaan eivät pääse meistä karkuun tällä pätkällä. Sen verran sukkelasti surffaillaan kivikossa! Tässä kohtaa matkaa on taitettu noin kahdeksan tuntia. Saavumme vaihtoon Deltan kanssa lähes yhtäaikaa. Deltan tytöt ovat näppärämpiä kanoottikärrynsä kanssa meidän harjoitellessa rakkineen käyttöä. Pieniä kauniita sanoja karkailee metsikön uumeniin, kun paatti ei pysy kärryissä. :)

Kuva: Seppo Rousu

Sankivaarassa on nopea vaihto ja sitten hypätään pyörille. Alkaa vaihdot pikkuhiljaa sujua. Delta jää tässä vaiheessa taakse. Edessä on yhdeksän tunnin pyöräpätkä. 

Kuva: Seppo Rousu

Pilpasuon pitkokset. Kuva: Tapani Launonen

Niina köntsäilee milloin pitkospuilla ja milloin muuten vaan on turvallaan suolla. Marjo ja Sanna saavat sopivaa pientä viihdettä Niinan kömpiessä ylös milloin suosta, hiekkaläjästä tai pusikosta.  Onneksi sisukas nainen ei ole pyllähtelyistä millänsäkään ja huumorilla jatketaan matkaa. 

Kuva: Tapani Launonen

Tykitämme kuitenkin varmalla otteella rentoa vauhtia kohti ruokaa ja sitä ennen tapahtuvaa Oulujoen ylitystä. Yksi parin kolmen minuutin epäröinti tehdään, mutta muuten suunnistusvirhettä ei pyöräpätkällä tule.

Kuva: Tapani Launonen

Etukäteen pelottanut uintipätkä pyörien kanssa ei lopulta olekaan paha. Kaikki reput pakataan jätesäkkiin, joka kelluu mukana joen yli. Yöpyöräilyä varten on vain säästettävä kuivia vaatteita, vaikka se vähän aikaa nieleekin. Aivan alasti ei veteen silti mennä. Pikkuhousut jalassa kaasutamme viimeisen metrit pakolliselle taukopaikalle. Illanviettäjät laavulla taputtavat käsiään vähäpukeisille naisille maastopyörillään. Pohtivat varmaan, että huvinsa joka kahelilla! :) Keitto lämmittää vastarannalla ja puemme vaatetta ylle. Viritämme myös lamput kypäriin ja matka jatkuu. Hengitys höyryy, varpaat ovat jäässä kun liki nollakelissä pistellään kohti Rokuaa. Tässä vaiheessa kisaa ajatus vähän karkailee. Lapsia on ikävä ja koko hommasta on hetkeksi riemu kaukana. Kylmän kanssa ei ole aina oikein naurata. Pitäisi lisätä vauhtia. Onneksi pimeää ei juurikaan ole. Tervareitin varrella Ahmasjärjellä tapaamme miesten kärkikaksikon. Kyllä se väsymys on sama kaikilla, koska kärkiporukan miehilläkin tuntuu olevan terävin isku pois.  

Ihan koko matkaa ei ole näin railakas meno! Kuva: Tapani Launonen

Rokualta jatkamme matkaa luistellen. Niinalla luistelu tuntuu huteralta. Suunnistajaa väsyttää ja koordinaatio on hukassa. Mikäpä sen parempaa, kun nenän eteen saadaan yksi Suomen haastavammista suppamaastoista. Homma vaatii tarkkaa suunnistusta, kun kisaa on käyty noin 18h. Ensimmäistä rastia pitää hakea ja hakea n 15 min. Loput rastit kaatuilevat onneksi syliimme varmasti, kuin telkkä pönttöön. Tässä kohtaa vaikuttaa, että PA delta tipahtaisi lopullisesti pois kärkitaistosta, kun he tulevat reittiä päinvastaisessa järjestyksessä meitä vastaan. Vai tipahtavatko tytöt sittenkään? Meidän pahimmat kämmimme ovat vielä edessäpäin. Seikkailukisassa pitäisi jaksaa pitää homma kasassa ihan viimeiseen pisteeseen asti. Koskaan ei tiedä, mitä reitti tuo tullessaan eteen. Varmakin on epävarmaa, se on nähty jo monesti.

Suunnistuspätkän päätteeksi palaamme rullilla takaisin Luontokeskus Suppaan. Edessä on juoksua ja pikku sukellus. Sukeltamalla pitää käydä katsastamassa, missä on rasti numero 26. Vaihdamme viime metreillä sukeltajaksi Niinan, sillä karttahan siellä on ja se pitäisi katsoa tarkkaan.  Ohjeesta vaarin ja kartta mieleen, rastimääriteteksti jää lukematta.  "Pookinmaja!", tuumaa sukeltaja-Niina, joka kauhoo järvessä kuin pikauimari radallaan. Todellisuudessa lapussa luki kuitenkin rastimääritteen olevan Pookin torni. Pistelemme Pookille suhteellisen leppoista tahtia. Kartoitamme töppyrän pirtin puhallusvilloja myöten. Paskahuussiakaan emme jätä kääntämättä. Jokainen tuntee Sepon koukut, mutta tässä kohtaa osaamme jo ounastella, että kyseessä on taas PA:n klassikko  à  la sählendeeri!! Usko loppuu ja epätoivo hiipii mieleen. Aikaa kuluu 50 min!! Marjo näkee rastin kauempaa Pookin tornissa ja Sanna kiipeää toistamiseen torniin kokeilemaan, ettei se viimeinen lunkka ollutkaan lukossa, vaikka siinä olikin munalukko paikallaan. Leimaus ja sadatellen maaliin, kuitenkin voittajina. Delto kuroo välimatkaa kiinni ja saapuu maaliin 40 min myöhemmin. Viime metrien sähläys painaa joukon fiilistä hetken maahan.  Tuuletuksia ei nähdä kun päällimmäisenä suututtaa, kun pitää aina tupeksia, eikä me edes näytetä oppivan.

Kuva: Tapani Launonen

Kisa on fyysisesti geoparkeista helpoin. Kaikki olemme kuitenkin sitä mieltä, että kisa on edeltäjiään järkevämpi. Edelleen monipuolinen, taitavasti rakennettu ja vaativa. On kuitenkin mukava päästä vuorokaudessa ja tavoiteajassa maaliin. Hommasta katoaa loppukin glooria kun aikaa menee reilusti yli. 

Lopuksi passionattarien omaa pohdintaa reissusta:

Niina: Geoparkki on minullekin vuoden kohokohta ja se mihin on vuosi tai oikeastaan puolitoista vuotta tähdätty. Syksy ja talvi meni pienistä sairasteluista huolimatta kohtuullisen hyvällä harjoittelulla ja odotukset kisaan olivat kovat. Motivaatiota heikensi suuresti se, että naisjoukkueita oli loppupeleissä viivalla vain kaksi.

Koin kisassa useita pieniä vastoinkäymisiä. Ilmapatja puhkesi, karttateline jäi kotiin ja tasapaino oli pyörällä hukassa. Aika alkuvaiheessa kisaa tunsin, että hyvistä valmisteluista huolimatta nyt ei ole minulle fyysisestikään paras päivä. Pessimismi-peikko kävi välillä minunkin kimppuuni. Tiedostetusti ja ehkä alitajuntaisestikin  himmailin vauhtia melko paljon. Tässä lajissa suunnistus on kuitenkin yksi tärkeimmistä menestyksen avaimista, ja erityisen tärkeää on pitää vauhti sellaisena ettei suunnistus kärsi. Pikkuisenkin kovempi matkavauhti olisi voinut nakata aivot narikkaan ja tuoda pummia pummin perään. Suunnistusvastuu kuitenkin oli ja pysyi minulla. Tässä mielestäni onnistuin hyvin, vaikka tyttöjä ehkä harmittikin vauhdin hitaus. Vauhti oli kuitenkin tällä kertaa sopiva suunnistukseen, jonka piti pysyä sujuvana vuorokausi. Pummeja tuli vain kaksi ja molemmat tulivat väsyneillä hetkillä, toinen asfalttiluukutuspätkällä  keskiyöllä ja toinen rullistelun päätteeksi aamuyöllä. Jo alussa näytti myös siltä, että vauhtimme ei ole toista joukkuetta hitaampi,  joten varma suunnistus ja leppoisa vauhti tulisi riittämään ja riskejä ei tarvinnut ottaa. Myös minä tulin maaliin huomattavasti hyvävoimaisempana kuin edellisessä vuorokauden kisassa ja palautuminenkin on jo niin hyvällä mallilla, että mieli tekisi jo uuteen kisaan.

Joukkueena tällä tiimillä on eväitä vaikka mihin. Jokaisella on kuitenkin parantamisen varaa. Pessimisti-peikko, questit ja oma juoksuvauhtini nopeilla baanoilla ovat ehkä suurimmat heikkoudet, jotka kuitenkin jäävät vahvuuksiemme jalkoihin. Vahvuuksiamme ovat kaikki muut lajit, vaihdot, suunnistus, valmistautuminen ja ennen kaikkea tiimihenki. Kiitos tytöt!

Kuva: Tapani Launonen

Sanna: Kisan loppuvaiheen sekoilujen aiheuttama harmitus on aika lailla hälvennyt ja hyvät jutut valtaavat tilaa. Mikään pätkä ei tällä kertaa tuntunut loputtoman pitkältä tai erityisen vaikealta. Reitillä ei kuhnailtu, mutta ei kyllä tehty vauhtiennätyksiäkään. Ehkä naisporukoiden vähyys extreme -sarjassa vaikutti asiaan, mutta enpä muista ennen tulleeni maaliin yhtä hyvissä voimin. Tuntui, että energiaa olisi ollut vielä vaikka mihin! Hassua, mutta sehän hieman pisteli vihaksi. Pelkästään tyytyväinenhän sitä olisi pitänyt vaan olla siihen, että joukkue tuli voittajana maaliin. Niina suunnisti erittäin hyvin ja Marjolta ei meno hiivu, vaikka selässä olisi repullinen betonia ;) 

Seikkailukisassa menestyminen vaatii kymmenien ja kymmenien asioiden ja nyanssien loksahtelua. Tässäkin kisassa lopulta hyvät (kisaa edeltävä ja kisanaikainen tankkaus riittävää, tehokkaat vaihdot eikä turhaa varustesäätöä reitillä, reittisuunnittelu bueno, ainoastaan pari suunnistushäröä, matka-arviot kohdillaan, hyvä vauhti melonnassa, hidastavat haaverit 0, lihaskrampit 0, hidastavat rasitusvammat 0, kalusto-ongelmat 0) päihittivät pahat (huolimaton rastimääreiden/ ohjeiden luku, epäonni uimapatjan kanssa, harjoituksen puute kanoottikärryn käytössä, ajoittaiset motivaatiodropit, käyttämättä jääneet vauhtienergiat) ja lopputulos todella jees! :) Joukkue puhuu samaa kieltä ihan sanan varsinaisessakin merkityksessä ja vastuut jäsenten välillä ovat selvät. Seikkailuvuoden kohokohta oli hyvää jakaa tämän porukan kesken. Kiitos!

Kuva: Tapani Launonen

Kuva: Nina Salokorpi

Marjo: RGC oli tyylikkäästi suunniteltu ja monipuolinen alusta loppuun asti. Kisa on aina vuoden harjoittelun huipennus ja vaikuttaa siltä, että jokaisen reissun jälkeen maaliin tulee entistä hyvävoimaisempi Marjo. :) Kokonaisuutena joukkueen suoritus oli tasaisen varma. Monessa asiassa ollaan menty kovasti eteenpäin. Vauhtireserviä ja voimia jäi ainakin omaan povitaskuun, joten kovempia tavoitteita uskaltaa jo haaveilla. Uimispeikko on NIIN selätetty ja pyörälläkin pääsee jo tosi lujaa. Oikeita asioita on siis onnistunut vuoden aikana kehittämään edelleen. Ihailen Niinan tarkkaa suunnistusta ja Sannan kykyä tsempata koutsina porukkaa. Kisa on pitkä ja jokainen putoaa vuorollaan "ihan sama, ei kiinnosta" -kuoppaan. Draivi ja voima pitää kaivaa silloinkin kun tuntuu, ettei tässä hommassa ole hitustakaan järkeä. Kisan aikana tietyn tuntimäärän saavuttaminen tarkoittaa sitä, että loppu etenemisestä on tehtävä korvienvälin voimin. Maalissa olo on huikea. Sen tunteen kuvaileminen on vaikeaa. Se saa aina haluamaan samaa uudelleen. Puhutaan itsensä voittamisesta, mutta minusta se on jotakin vieläkin väkevämpää! Kylmän kanssa on välillä vaikeaa, kun sitä ei oikein voi tosissaan harjoitella. Täytyy muistaa myös olla kiitollinen siitä, että kalusto ja naiset ovat ehjiä kisan jälkeen. Kämmähdyksien aiheuttamista pettymyksistä pääsee yli kuitenkin kohtuu nopeasti. Ylitornion tyttöinä kisasisarien luonteenpiirteissä on yhteneväisyyksiä. Sammaa vettä olhaan juotu kläppeinä, joka on omasta mielestäni tämän kokoonpanon vahvuus. Kiitos typyt!! <3

Ja taas palelee!! :) Kuva: Nina Salokorpi