Triathlonamatööri ensimmäisellä puolimatkallaan

Lähes jokaisella passionattarella on seikkailun kyljessä myös jokin oma rakas yksilölaji. On hiihtoa, hiihtosuunnistusta, pyöräsuunnistusta, suunnistusta ylipäätään ja on myös triathlonia. 

Ajatus triathlonista lähti kiehtomaan minua loppuvuodesta 2007. Polvet vihoittelivat ainaisesta asfalttijuoksemisesta, eivätkä juoksutapahtumat aikaansaaneet enää kovin ihmeellisiä tunteenpurkauksia. Pala palalta lähdin viemään itseäni syvemmälle triathlonin koukuttavaan maailmaan. Olen aina tykännyt pyöräilystä ja niinpä hybridi-Tunturini sai pian tuttavalta ostetun aika-ajotangon otsaansa ja työmatkat Oulusta Iihin taittuivat epäergonomisen vauhdikkaasti. Nälkä kasvoi syödessä. Pian mieheni kotitalon vintiltä kaivettiin parikymmentä vuotta vanha kilpuri, Rossin, josta alettiin leipomaan minulle taas astetta "hienompaa" ajopeliä. Uudet kiekot alle, tuoreet gripit ja remmien tilalle lukkopolkimet. Vaihteet ja jarrut olivat kunnossa.

Eihän se sopivan kokoinen minulle ollut, mutta nopea pyörä kuitenkin!

Varustelussa oli oltava kärsivällinen, sillä tuohon aikaan oli myös seikkailukärpänen puraissut, mikä söi vastikään äitiyslomalta palanneen lompakon aika laihaksi. Jollain ihmeen konstilla sain hankittua triathlonstaran, Merja Kivirannan, vanhan märkäpuvun itselleni, joka sopi hienosti! Sillä uin edelleen. Oulu Triathlon & Cycling -seurasta löytyi turvasatama ja se on ollut oivallinen paikka kehittyä. Olen saanut seurata oikeiden urheilijoiden harjoittelua, kuulla arvokkaita treeni- ja varustevinkkejä sekä mikä tärkeintä, saada treeniseuraa.

Johtuen ehkä osin jännittämisestäni, osin itseluottamuksenpuutteesta, mutta isolta osin ihan vain ajanpuutteesta on kilpaileminen triathlonin parissa ollut todella vähäistä. Vuosina 2008 & 2009 osallistuin Kuopiossa pikamatkalle kuntosarjassa ja jälkimmäisellä kerralla vanha kunnon Rossin siivitti minut korkeimmalle palkintopallille. Tajusin sijoitukseni vasta juuri ennen maalia (edes viimeisellä juoksukiekalla edessä pyörällä polkeva keltaliivinen setä ei saanut kelloja päässäni soimaan), kun ihmettelin, että miksi maali on suljettu nauhalla. Jokin ääni päässäni kuitenkin hihkaisi viime metreillä, että juokse vaan Sanna se nauha poikki, niin telkkarissakin voittaja tekee :) Paria Oulussa järjestettyä harjoituskisaa lukuunottamatta seuraava triathlonstarttini oli vasta 21.7.2013 Joroisten Finntriathlon -tapahtumassa  ja matkana puolimatka. Tuossa välissä olin ehtinyt viettää toisenkin äitiys"loman" sekä kokea monta hienoa seikkailukisaa. Niin ja taisi se pyöräkin vähän päivittyä...:)

Tiesin jo talvella ilmoittautuessani, että Joroisten Finntriathlon kahlataan läpi vain 2 vkon kuluttua pitkästä seikkailukisasta (Rokua Geopark Challenge), joten tavoitteeksi asetin vaatimattomasti maaliinpääsyn. Pitkällä kokemuksella uskomattoman hienosti järjestetty tapahtuma on kokemisen arvoinen ihan jo vain  organisointinsa puolesta ja halusin päästä maistamaan hienoa kisatunnelmaa vähän kankeasta lähtötilanteesta huolimatta. Melkoinen oli suhina pienessä pitäjässä kisaa edeltävänä päivänä. Vie vaihtokassi T1 sinne klo se ja se ja kassi T2 tänne klo se ja se ja katsastuta pyörä siellä siihen ja siihen kellonaikaan mennessä jne. Toistatuhatta kilpailijaa huoltojoukkoineen suhaa sinne ja tänne, mutta  kaikilla iloinen ilme kasvoilla. Iltaa kohti alkoi jännitys saada otettaan....

Arvokas lasti odotti kisailijoita Valvatus -järven rannalla

Asuntovaunu tarjosi suojaa yölliseltä sateelta ja yövyimme Valvatus -järven rannalla leirintäalueella. Aamulla oli näppärä hilpasta muutaman sadan metrin päähän starttipaikalle laittamaan pyörä kuntoon ja viemään loput kamat. Siellä odotti pyörä poikineen!










Sääukko yllätti positiivisesti ja antoi auringon mollottaa uimalakkisten niskaan. Ihanaa! Kuten ylläolevasta kuvastakin näkee tuuli oli navakkaa. Mutta, säähän on kaikille sama! Mitä lähemmäs kymmentä kello kiipi, sitä tiuhempaan kävivät bajamajojen ovet...Märkkärin hihat uskalsin vetää päälle vasta hiukan ennen h-hetkeä :)

Lähtöhalaukset.

Team Donna Agilen naisia valmiina pulahtamaan. Kuva: Toni Pisano

Kuva: Lasse Seppänen

Startti tapahtui porrastetusti klo 10-10.30 välisenä aikana. Me vihreälakkiset (ehkä n. 200 naista) juoksimme aaltoihin klo 10.24. Oi sitä pärskettä ja loisketta! Jättäydyin lähdössä noin porukan puoleen väliin ja hoin itselleni koko ajan, että ota rauhallisesti. Aallot löivät naamaan jo heti lähdössä ja arvasin, että "ulapalla" keinutaan jo melkoisesti. Pysyin suunnitelmassani ja uin rauhallisin vedoin koko matkan ja yritin hakea mahdollisimman väljää kohtaa. Kaksi kertaa hengitin aaltoihin nähden väärästä suunnasta ja jouduin pysähtymään yskimään, mutta muutoin meni hyvin. Syke pysyi maltillisena ja olo oli rauhallinen. Talven uintiharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan!



Aikaa meni 1900m:lle 40:54. Eihän se mikään fanfaarien arvoinen aika ollut, mutta aallokkoon tottumattomalle ihan hyvä. Naiset 30-34 - ryhmän nopein ui matkan aikaan 35min.

Kuva: Lasse Seppänen

Siihen, että oli kumipuku pakattu pussiin, pyörävarusteet niskassa ja nainen ja pyörä maantien laidassa kului aikaa 4:46. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nopein vaihtoaika sarjassani oli huikea 2:42. Iloisten kannustusten vauhdittamana pääsin viilettämään pyörällä kohti seuraavaa koettelemusta.


90km ei pyöräilymatkana tunnu ajatuksena missään nimessä pahalta, mutta sen ajaminen mahdollisimman nopeasti jättäen jalkoihin kuitenkin puolimaratonin verran paukkuja oli hyppy tuntemattomaan. Olin kuluneiden kahden viikon aikana tehnyt useita lyhyitä lenkkejä sekä pyörällä että juosten tunnustellen tilannetta. Kevyet lenkit olivat tuntuneet mukavilta, mutta pieniä spurtteja ottaessani oli tunne ollut kuin liisterissä yrittäisi edetä. Jaloista ei kerta kaikkiaan ollut pitkän seikkailukisan jälkeen irronnut muuta kuin kynsiä. Tähän nähden pyörä kulki ihmeen hyvin! Parisataa ajajaa tuli matkan aikana selkä edellä vastaan :) Mikä on sinänsä huvittavaa, niin suurin osa keskittymisestä meni siihen, etten vain vahingossa peesaile ketään. Ajajia oli niin paljon, että minimivälimatka, 10m, oli joskus haasteellista pitää. Ohitukset piti tehdä vauhdilla. Kerran yksi "pelätyistä" moottoripyörävahdeista kehotti minua pidentämään välimatkaa edelläajavaan, mutta muutoin säästyin nuhteilta ja sakoilta.

Keskeneräinen palautuminen edellisestä rääkistä alkoi näyttäytyä pyöräpätkän puolivälin jälkeen siten, että eväitä piti rapistella tiuhempaan tahtiin. 45min välein oli mentävä energiaa koneeseen jos mieli vauhdin säilyvän. Tuuli teki tepposia monelle ja sai menon tuntumaan karvaalta. Selvisin matkalla olleista muutamista ylämäistä ja vastatuulesta mielestäni hyvin eikä väsymys tuntunut kunhan muisti tankata. Toivoin mielessäni, että kunhan saan ajaa oman ajon ja ilman rengasrikkoja niin olen tyytyväinen. Sisureita ei tarvinnut alkaa vaihtamaan, mutta kyllä omaa ajovauhtia oli vaikea pitää jatkuvien ohitustilanteiden vuoksi. Kiihdytä (edessä oleva ajaa liian hiljaa, on päästävä ohi), aja, hiljennä (takaa tulee joku ohi, mutta vain vähän lujempaa, joten välimatka jää liian pieneksi) ja näin vieteriefekti on valmis. Sykkeet pysytteli ihmeellisen alhaalla. Kai taas yksi merkki keskeneräisestä palautumisesta. Triathlonkisa käynnissä ja sykkeet pk:n ylärajoilla - tosi outoa. Toteutunut keskinopeus 32.5km/h ei näytä paperilla kummoiselta, mutta olosuhteet huomioonottaen olin ihan tyytyväinen. Ikäsarjani voittaja viiletti keskivauhdilla 35.3km/h. Aikaa tähän pätkään minulta kului siis 2:46:29.

Tässä ajetaan hienoilla pyörillä kovaa. Kuva: Lasse Seppänen

Sanoin alusta asti, että juoksu tulee olemaan paha. Jännitin sitä ylivoimaisesti eniten ja varoittelin kotiväkeäkin, että meno voi sitten olla raahustamista juoksun sijaan. Pelkäsin, ettei seikkailussa uuvutetuista kintuista saa lentävää askelta aikaiseksi vaikka kuinka irvistäisi. Sen verran nihkeältä oli meno tuntunut kuluneella viikolla. Vaan kuinkas kävikään!

Kahvistelin taas vaihdossa 4:41 (sukkelin vaihtaja omassa sarjassani juoksutti pyörän telineeseen sekä vaihtoi kimpsut ja kampsut ajassa 3:22), mutta enhän minä voinut lähteä liikkeelle, ennen kuin taskut oli täytetty eväsgeeleillä ja -patukoilla. Ounastelin nimittäin, että jo pyöräilyssä ilmennyt tiheä energiantarve ei ainakaan helpota juoksupätkällä.

Mitä! Jalkaa nouseekin! Ei hapotakkaan. Muutamissa sprinttikisoissa juoksun aloitus oli tuntunut paljon paljon pahemmalta kuin nyt tuntui. Vaikka olin kovasti iloinen siitä, etteivät jalat olleetkaan ihan pökkelöt, niin läksytin tietysti itseäni siitä, että liikaa säästelit pyöräpätkällä...kuinkas muuten! Henkinen valmistautuminen viimeiseen koitokseen alkoi. Neljä reilun viiden kilometrin mittaista kiekkaa oli juostava. Ensimmäinen meni hyvin. Reitti oli miellyttävä ja kannustajia riitti talojen pihoilla, teiden varsilla ja tietysti maalialueella, jossa käytiin näyttäytymässä joka kiekan jälkeen. Huoltopisteitä oli kiekalla kaksi. Urheilujuomaa, suolakurkkua/suolaa ja vettä oli menuni jokaisella pisteellä. Yhtään en uskaltanut jättää väliin. Ensimmäisellä kiekalla koitin juostessa evästää, mutta juomaa lentäessä enemmän silmiin kuin suuhun tyydyin ottamaan kävelyaskelia kulauttaessani kupista. Ensimmäinen kierros meni aikaan 26:30. Siitä eteenpäin kierrosaika lisääntyikin aina reilulla minuutilla loppua kohden.

Toisella kierroksella jatkuva energiantarve alkoi voimistua. Jouduin askartelemaan geelien ja patukoiden kanssa vartin välein, jottei olisi vintti pimennyt. Tunsin aina ihan selkeästi, miten päässä alkoi huimata, vaikka jalka kohtuudella nousikin. Huono olo ei ehtinyt koskaan tulla, mutta tunsin, että energiavarastot olivat kertakaikkisen tyhjät. Sykkeet edelleen alhaalla. Viimeiset kaksi kierrosta meni hampaat irvessä, sillä vanha akillesvamma alkoi yllättäen tuntua. Ei mitään, mitä ei olisi kestänyt, mutta kyllä askeleesta meni terä. Loppuaika juoksulle 1:54:33. Hienoissa fiiliksissä maaliin kokonaisajan ollessa 5:31:20 ja sijoitus omassa sarjassa 5/44. Sarjan voittajalle jäin 30:40. Totta kai jäi hampaankoloon! Jos joskus seikkailulta suinkin raaskisin olisi hienoa kokeilla panostaa enemmän triathloniin ja katsoa, mihin rahkeet riittää. Mutta, resurssien ollessa kovinkin rajalliset, on tehtävä valintoja.

Maali näkyy jo!!

Koskaan ei saa olla niin väsynyt etteikö jaksaisi pienimmäistä ottaa syliin.

Suorituksen aikana tuntui hyvältä, heti suorituksen jälkeen lähes taivaalliselta, mutta seuraavat kaksi vuorokautta kärsin elämäni pahimmasta urheilukrapulasta. Olin vähän hiljaista seuraa asuntovaunureissulla ja Power Parkissakin tarjosin paikkani hurjimmissa laitteissa suosiolla parempikuntoisille :) Nyt olenkin keskittynyt pääasiassa lepäilyyn ja herkutteluun, jotta sitten reilun viikon kuluttua taas jalka nousee Aavasaksalla, Jotos 2013 -seikkailukisassa.

Kaikesta huolimatta - voittajaolo!
(rakas tyttöni pyjamassa toivottaa auringolle hyvää yötä)