Kaikki alkaa aina ekakerrasta

Toisinaan Sannan kanssa lenkkeillessä muistellaan seikkailijattarien alkutaivalta, jolloin intoa oli enenmmän kuin lajituntemusta, taitoa tai edes kuntoa. Näillä lenkeillä naurattaa niin, että meinaa tippua pyörän päältä tai ei kykene juoksemaan, kun vastalihaksiin sattuu. 

Kelataan taaksepäin vuoteen 2008 jolloin seisotaan ensimmäisen kerran Rovaniemen urheiluopistolla kirjoittamassa vastuuvapautuslomaketta tarkoituksenamme osallistua elämämme ensimmäiseen AC24 Adventure seikkailukisan harrastesarjaan. Säheltäminen lähtee siitä, että kovana jännittäjänä kirjoitan lappuun vahingossa tyttösukunimeni. Sanna avustaa sukunimeni saattamisessa oikeaan, sekoitanhan joskus juhannuksen ja joulun. Toimitsijoita huvittaa touhu. Selviämme ilmoittautumisesta reittisuunnitteluun ihmettelemään urheiluhallin tohinaa, muiden ammattilaisten säätäessä varusteitaan. On meilläkin varusteet ja niitä on PALJON. Etenkin kenkiä, joita on joka lähtöön. Korkkaritkin odottamassa autossa niitä kuulusia loppubileitä! Homman juoni on kutakuinkin selvä...muu ehkä ei sitten niinkään. Meitä on kolme reipasta nuorta naista, joilla kahdesta suunnistuskokemusta orvapolkukoulun verran. Se ei vielä huolestuta siinä vaiheessa, mutta hetken päästä kyllä...

Ei ihan vielä ole 10v juhlavuosi

Kovin tarkasti ei kaikkea kohellusta pysty enää muistamaan, toiset niistä taas eivät unohdu koskaan. Prologissa säntäillään pitkin keskustan kauppoja ja se sujuu jokseenkin...juoksuosuudet muutoinkin ovat niitä, joissa pysytään kutakuinkin kärryillä, eikä sen vieressä. Harrastesarjassa homma ei ole niin haudan vakavaa ja läppääkin kestää heittää kisakavereiden kanssa. Pyöräosuudella alkavat haasteet. Lähes kaikilla muilla näyttää olevan joku lintulaudan tapainen tangossa - joka meiltä on ilmeisesti jäänyt hankkimatta. No mutta nou hätä - karttaa voi säilyttää hampaiden välissä ja vauhdissa aika monessa muussakin paikassa...kartan lukeminen sitten onkin se haaste. Taktiikkana peesikin voisi toimia, mutta se suunnitelma kuopattiin ensimmäiseen ylämäkeen. Lähdetään siis pyöräosuuden ensimmäiseen nousuun, jossa kolmas joukkueemme jäsen alkaa taluttaa pyörää. Kyllä, 1/3 joukkuejäsenistä taluttaa pyörää. Kilpailuvietti ei ole muuttunut sitten niiden päivien. Muu joukko katoaa radalle kumi sauhuten meidän jäädessä tökkimään pyöriä ylämäkeen. Kolmannella joukkueemme jäsenellä on tuhatkiloinen hybridi mukanaan. Voin kertoa, että se on väärä valinta. :)

Eipä hätää, muut menevät yötauolle ja kekseliäät kaksoset Sanna&Marjo huomaavat urheiluopiston rakennusjätelavalla mielenkiintoisia tarvikkeita, jotka ovat opiston remotin jäännöksiä. Kesäyön tunteina Trekin tangossa komeilee reikäpellistä, nippusiteistä, styroksista ja rautalankasta kyhätty karttateline. Eihän siinä ihan kaikkia makeita ominaisuuksia ollut, mutta kelpo vehje joka tapauksessa. Se hetki, kun karttateline oli valmis, saattoi olla sen reissun suurin ylpeyden aihe. Harmi kun silloin kamerakännykät eivät olleet vielä niin tätä päivää, fotoa ei ole. Prototyyppi oli kuitenkin niin hieno, että kisaveljillämme kiilteli keulassa seuraavan tauon jälkeen kiinalainen kopio. :) Passasi meidän polkea menemään.

Haastellisin pätkä elettiin ennen yötaukoa myöhäisillalla, kun oravapolkulaiset eksyivät polultaan niin että ei ollut minkään valtakunnan käsitystä sijainnistamme. Mutta eipä hätää, kolmas joukkueemme jäsen oli varautunut kunnon tukkimiehen taukoon. Istahti mättäälle, kaivoi reppunsa kuvetta ja pisti tupakaksi. Savumerkkiähän on joskus käytetty hätämerkkinä. Selvästi mietitty juttu. Me kaksi savutonta hieroskelimme hieman silmiämme koittaessamme epätoivoisina paikantaa sijaintiamme Rovaniemen rämeiltä. Yhdellä joukkueemme jäsenistä oli selvästi rento ote hommaan, meillä kahdella kiristi nuttura. Viimeiset etapit kolmas joukkueemme jäsen nukkui jalähti kaupunkiin farkkuostoksille. Mutta ne kaksi meistä ei tunnetustikaan antanut periksi. Voin kertoa,  että yhden joukkueemme jäsenen seikkailijan ura loppui toistaiseksi siihen ja ne kaksi muuta jatkavat "uraansa". Huomioitavaa on myös se, että sen koomin ei ole niin kivoja loppubileitä ollut. Jaksettiin bailata - ei ollut rakkoja eikä hiertymiä - kaikilla hienot farkutkin. 

Ei helkkari - Molen esyny!

Moni asia on muuttunut ja homma on aika erilaista näillä kilometreillä. Olemme oppineet, että kymmenien kenkien pesemiseltä ja kisan jälkeiseltä raparallilta välttyy, jos käyttää vain kaksia kenkiä. Vettä menee kenkään taatusti, jos ei nyt ihan ensimmäisen kilometrin aikana niin toisella kuitenkin. Olemme myös oppineet, että täyspakkauksen kanssa juokseminen antaa tasoitusta kisasiskoille. Palelee perhanasti, mutta palelkoot. Mikro, ei kun trangia, kannattaa jättää kotiin. Olleellista on tehdä nopea vaihto. Pottusäkki painaa, eikä gourmetta ehdi kokata. Kavereilta ei saa lainaksi butaania, pelkästään hölmistyneen katseen. Varusteista homma ei jää enää kiinni, mutta ylläreitä tulee aina. Omasta kanootista haaveillaan...se olisi kova juttu. Makkarakoskessa Muhoksella kun pitää kiinni "rautapaatista" hampaat irvessä niin voi rukouksen jos toisenkin joutua heittämään taivaalle ettei lähde lastuna laineille botskin perässä. Mikäli siis on jordaaniassa eikä kanootissa. :) 

Seikkailukisa sopii silti kaikille eikä ainakaan huumoria kannata jättää kotiin. Kannattaa ehkä kilauttaa kaverille ennen leikkiin ryhtymistä neuvojen toivossa. Tässä tehdään kuitenkin lopulta asioita joista nautitaan, ja suurin kisa täytyy käydä ihan itseään vastaan. Maalissa on aina vain voittajia. Tietysti tiellä tapahtuu ja siperia opettaa. Kisan järjestäjien taholtakin voi joskus tulla ylläreitä, jotka toisinaan hyödyttävät...toisinaan taas eivät. Sääntöjäkin voidaan tulkita monin tavoin ja etenkin varusteiden kohdalla pitää lukea ohjeet tarkkaan. Jos säännöissä lukee yksi mela, kannattaa varmuuden vuoksi varautua kahdella tai vaikka kolmella...koska jos on vain yksi mela kumiveneessä häviää varmasti kisosiskoille, joilla on useampi mela. Menevät viheltäen ohi. Mutta virheistä oppii poikkeuksetta. Kisan järjestäjille nostan hattua. Vaativa laji heillekin monipuolisuutensa vuoksi. Kisaajat toivovat, että lopputulos ratkee aina oikeisiin tekijöihin perustuen, ei arvausleikkeihin eikä muihin säätöihin. 

Varusteita kannattaa aina testata, joka on yleensä hupaista hommaa. Kavereiden kamoja kannattaa benchmarkata, parhaat vinkit tulevat lajitovereilta. :) Tässä muutama herkkupala vuosien varrelta.

Muhoksen Tupun metsikössä suunnistuspätkällä meidät olisi takuulla syöty hyttysten toimesta eläviltä (sen verran herkkuja nääs ollaan). Jäivät inisijät nuolemaan näppejään, koska...me olimme varustautuneet hyökkäykseen. Kartan lukeminen tsiljoonan verenhimoisen inisijän tanssiessa ripsillä ei ole helppoa.

Sääskihattu on pop!!

Uimapatjalla ja uimapatjalla on väliä, merihädässäkin on oltu. Valintaan vaikuttaa se kannetaanko sitä kilometritolkulla vaiko ei. Minut on vapautettu testauksesta. Märkäpukutyypit ovat hoitaneet homman ja olen kannustanut rannalta keräten havainnot mustaan kirjaan. :)

Vain palmut puuttuu...

Rakettimallinen :)

Lättärit tai räpylähanskat toimivat uintipätkillä hyvin, vaikka se joskus säätämistä onkin. Kovassa virtauksessa etenkin toimivat vallan mainiosti.

Ja caterit - ei ole käpyjä kengissä useamman tunnin pöpelikkö-pätkillä. 

Alkuaikoina teippasin varpaat huolella. Mutta se sattuu aika tavalla, kun kynsi jää teippiin kiinni, kun ne nyppii irti kisan jälkeen. Nykyisin jalkoihin ei tule rakkoja, eikä kynsiäkään lähde samaa tahtia...eikä edes kynsien alla olevia rakkoja tarvitse puhkoa ja hoitaa. 

Ja lopuksi, jos neopreenihommiin meinaa sekaantua, Niina ei ole joukkueemme varustekonsultti siinä tapauksessa. ;) Sain yhdeltä Jukolan reissulta tuliaiseksi todella kätevät neopreenisukat; paksummat kuin meren jää tällä hetkellä. Niillä olisi helpompi tanssia balettia, kun nilkka ei jousta, eikä muuten mahdu mihinkään monoon se sukka. Vedessä toimisivat varmasti tehokkaimmin ankkureina. Sitten nainen hankki jostain hanskat, joilla ei saa otetta edes tennispallosta, melo niillä sitten.

Seikkailuvuoteni 2015

Vuotta on vielä muutama tehokas treenitunti ja –päivä jäljellä, mutta tässä lyhyt analyysi siitä, mitä tuli tehtyä vuonna 2015. Tämähän ei ole mikään oikea kausi, sillä pyöräilijän kausi alkaa jo syksyllä ja hiihtäjän puoli vuotta myöhemmin. Mutta kun ei ole oikein kumpikaan, niin voinee kirjoittaa kalenterivuodesta.

Kaikki kilometrini, tuntini ja minuuttini löytyvät nykyään Polarin flow:sta. Luovuin ajanpuutteen vuoksi omista exceleistäni pari vuotta sitten. Niitä tuli väkerrettyä yli 10 vuotta. :D  Sitä ennen muutaman vuoden pidin käsin harjoituspäiväkirjaa. Nyt harjoituspäiväkirjan pidosta on tehty helppoa. Paitsi että harjoitusten suunnittelu on jäänyt, koska se on mielestäni flow:ssa hankalaa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja se kyllä valitettavasti helposti näkyy myös  tuloksissa.

Näin meni  vuosi 2015:

Treeniä 356 h ja 4303 km

Pyöräilyä 153 h ja 2677 km

Hiihtoa 98 h ja 1143 km

Juoksua 70 h ja 464 km (sisältää sauvarinteet ja muut sauvalenkit)

Voimaharjoittelua 32 h

Rullaluistelua, melontaa ja muita lajeja tuli vain pari tuntia.

Kuvasta näkee, että pitkiä seikkailukisoja on tullut vain yksi. Vuosi olikin melko mitäänsanomaton seikkailurintamalla. Kävin kaksi kisaa, josta toisen jouduimme loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään ja toisessa retkeilimme ainoana naisjoukkueena. Odotan ensi vuodesta parempaa.

Muita kuin seikkailukisoja tuli käytyä poikkeuksellisen vähän. Talvella hiihdin muutaman hiihtosuunnistuskisan ja sieltä tuli tuliaisena yksi SM-pronssi sprintistä tytöt 35-sarjassa. Se oli hyvä kisa. Pyöräsuunnistuskisat jäivät suunnitteluasteelle ja tossusuunnistuskisojakin tuli juostua vain pari. Hiihtokisoja oli vain tervahiihto, jossa sippasin liian kovan alkuvauhdin jälkeen jo ennen puolta väliä. :D

Juuri nyt tuntuu, että pk-kunto on hyvä, mutta kovaa ei pääse. Pidän suurimpana syyllisenä sitä, että olen kisannut liian vähän. Siksi hommasinkin taas parin vuoden tauon jälkeen skipassin ja puen paikallisissa piirikunnallisissa hiihtokisoissa lapun rintaan silloin tällöin tänä talvena. 

Joskus on kulkenut paljon paremmin ja joskus paljon huonommin. Tunnit eivät kerro sitä, kuinka kovassa kunnossa olet. Miksi joskus kulkee ja joskus ei? Sen kun tietäisi. Moni treenaa liikaa, treenaa sairaana, väsyneenä tai liian vähillä energioilla. Näihin en minä sorru, sillä aikaa turhanpäiväisyyksiin ei kertakaikkiaan ole.

360 tuntia voi kuulostaa vähältä ja onkin vähän, mutta se on kuitenkin keskimäärin tunnin verran jokaisena vuoden päivänä. Tämä reilu 350 h on osoittautunut minulle hyväksi määräksi. Mielestäni sillä pysyy mieli ja kroppa virkeänä ja jää riittävästi aikaa myös muille tärkeille elämän osa-alueille. Kuitenkin pitää osata tunnustaa realiteetit, että ei näillä määrillä voi mihinkään hurjiin tuloksiinkaan venyä. Treenitunteja on tullut kutakuinkin saman verran jo 20 vuoden ajan. Se tarkoittaa reilusti yli  7000 tuntia, joten onneksi vanhoilla pohjilla ja kokemuksella pääsee aina hyvän päivän sattuessa ihan hyviinkin suorituksiin. 

Seikkailullista, reipasta ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille blogimme lukijoille! :)
Niina

”Pre-Xmas Uphill Race” 21.11.2015

Parisen viikkoa sitten NUTS järjesti Kempeleen Köykkyrissä jo hieman perinteeksi muodostuneen pikkujoulutapahtuman ja mukana oltiin!

Tiimistämme tunnin tamppaukseen osallistui Sanna, Niina ja Anu. Aikaisempaa kokemusta toki rinteestä löytyi meiltä kaikilta,  sillä oltiinhan Niinan ja Anun kotirinteessä. Mutta tiimistä vain Sanna oli osallistunut samaiseen tapahtumaan edellisvuonna silloin 4h rinnettä kiertäen… HUH!

Päätimmekin hieman yhteistuumin, että tunti ”saa riittää” ;) Aika hurjia sekä fyysisesti että henkisesti ovat ne, jotka 4h saatika 6h jaksavat  rinnettä kiertää. Vaatii hurjaa kuntoa, mutta myös päätä!

Kisapäivän aamuna oli satanut kunnolla ensilunta ja viimehetken kisavaate sekä kenkä asioita säädettiin Niinan kanssa tekstiviesteillä. Ikuinen ongelmahan se on, kun päälle on jotain pantava… Ihan pelkissä tiimi pikkareissa ei kuitenkaan parane pyrähdellä!

Kisapaikan tunnelma oli hieno ja NUTS ei pettänyt tälläkään kertaa. 

Lähdössä oli sutinaa!

Kaikki toimi mallikkaasti, ainoastaan pieni miinus siitä, että juomista ei ollut juottopisteellä kisan aikana valmiina mukeissa vaan piti jäädä odottamaan mukin täyttöä tai olla juomatta. Onneksi paikalle sattui tuttuja jotka toimivat juottajina, eihän sitä pikkujoulusta kuivinsuin selviä.

Rinne tamppaantui tuossa tuokiossa ja nastalenkkarit olivat oiva apu. Ylämäkeen hapotti ja alamäki reilusti juoksulla rullaten niin kovaa, kuin kintut periksi antoi –ei siinä paljoa syke laskenut.

Palkintopöytää putsasimme puhtaaksi naisten tunnin sarjassa, vaikka allekirjoittanut ei edes ajatellut, että tästä mitään palkintoja jaetaan saatikka sinne henk.koht. päästään, mutta olipa mukava yllätys!

Anun palkintopussi :)

Jälki maininkeihin emme jääneet, mutta huhu kertoo että siellä oli kirmattu niissä kisapikkareissa ja uikkareissa paljusta pitkin rinnettä :D

Passion Adventure kumartaa... KIITOS NUTS, muut tapahtuman järjestäjät ja kanssakisaajat!

- Anu

”If you look good, you feel good, and if you feel good, you do good.”

Kulunut vuosi ei ole ollut joukkueellemme sieltä helpoimmasta päästä. Kisamenestystä toki tuli, mutta startteja olisi saanut olla hiukan enemmän.  Molemmissa pidemmissä kisoissa (Kärkkäinen Challenge & Lost in Kajaani) maaliin selvisi vain toinen joukkue loukkaantumisten ja sairastumisten kaataessa naisia.

Mutta miksi ihmeessä aloittaa luettelemalla vastoinkäymisiä kun paljon hyvääkin on satanut laariin?! Ensinnäkin, Kirsin olkapää alkaa olla kunnossa ja sehän tarkoittaa hänelle hurjaa määrää hiihtokilometrejä! Toisekseen, triathlonisti-Anu liittyi virallisesti vahvistamaan Passion Adventuren rivejä tästä kaudesta eteenpäin, mikä mahdollistaa pitempiin kisoihin osallistumisen jopa kahdella joukkueella.

Tietotaitotasomme karttui kun 1Lifesta tuttu seikkailijaguru Ulla ystävällisesti jakoi meille mittaamattoman arvokkaita neuvojaan kuluneena kesänä.  Ja käviväthän Ulla ja Marjo testaamassa 1Lifen ja PA:n yhteisvoimia Joensuun Ursak:ssa kesäkuussa vieden voiton naisten Challenge –sarjassa!

Pikimusta marraskuu ja tuhatmiljoonaa asiaa. Yksi jos toinenkin seikkailijoistamme miettii kuumeisesti, miten saada vuorokauteen lisää tunteja tai mistä energiaa treenaamiseen. Olemme kaikki eksperttejä perheen, työn ja harrastusten yhteensovittamisessa, mutta aina sekään ei riitä kun kokonaiskuorma ylittää maksimin. Osa meistä on treenannut määrätietoisesti ja ahkerasti läpi syksyn kun osalla meistä ovat ne niin sanotut treenislotit olleet aika vähissä. Sehän ei suinkaan tarkoita, ettemmekö olisi kaikki ensi kesänä rautaistakin rautaisempia ja motivoituneita seikkailijoita, mutta kovillehan tämä on ottanut.

Juuri kun olimme vaipumaisillamme marraskuiseen synkkyteen alkaa PA:n WhatsApp –ryhmässä käydä vilske. On löytynyt huppari!!! Ihan tosi kivan värinen ja mallinen ja tuntoinen ja arvatkaapa mitä vielä?! Se on tarjouksessa! Arki-ilta ja kello about puoli ykstoista. Marjo Lontoossa työmatkalla, osa meistä melkein jo unessa, mutta yhtäkkiä olimme pirteitä kuin peipposet! Tarjous oli voimassa vielä 90min, joten eihän se auttanut kuin herätellä loputkin porukasta ja laittaa joukkuetakkitilaus sisään. Hyvin ehdittiin ja lopputuloksenhan te olettekin jo nähneet uunituoreissa joukkuekuvissamme  J Kuvista saamme kiittää Riitu Kerolaa.

 

Kuvat eivät kerro kaikkea, mutta minäpä kerron… Tilattiin joukkeelle myös seikkailupikkareita! Olivat tarjouksessa nekin. :)

Lost in Kajaani 2015

Tämä vuoden kisa oli allekirjoittaneelle kolmas Lost in Kajaani. Tytille ja Anulle se oli jo peräti neljäs. Kisa on eittämättä yksi Suomen parhaiten järjestetyistä kisoista, ja joka vuosi meillä on ollut kovat skabat muiden extreme naisten kanssa. Tänä vuonna jälkimmäinen näistä ei toteutunut.

Pari päivää ennen h-hetkeä selvisi, että Passion Adventuren toinen tiimi ei pääse viivalle, sillä yksi joukkueen jäsen on sairastunut, ja viime tingassa ei ketään sairastuneen veroista löytynyt. Odotimme kuitenkin, että meitä vastassa olisi kaksi muuta joukkuetta, mutta vaikka kuinka kisapaikalla kyttäilimme ei löytynyt yhtään tiimiä, josta olisi meidän lisäksemme kolme naista löytynyt.

Joukkuekuva. Vaarojen valokuvaajat

Kartan piirrot ja syömingit ennen kisaa menivät vanhasta tottumuksesta. Hurautimme paikalliselle abc:lle piirtämään karttoja sekä lounastamaan. Aikaa ennen starttia jäi tosi hyvin. Muina vuosina on usein tullut kiire. Liekö syynä se, että kisapaikalla on niin kova jänskätys päällä ja tuttuja jututettavana, että aikaa tuhraantuu siihenkin. Tai sitten sitä pakataan jätesäkkimme jo niin rutiininomaisesti ettei siihen kauan mene. Sähköhammasharja jäi kotiin ja hammastahnakin meni minigrippussiin. Loppupeleissä huollon puolesta tämä on helppo kisa, kun kaikki kisassa mukana oleva kannetaan mukana ja yöpaikalle menevä kama pakataan jätesäkkiin. Käytännössä mukana kulkee siis vain geeliä, patukkaa, juomaa, pari leipää sekä pakolliset vaihtovaatteet, joita harvemmin vaihdetaan.

Prologi starttasi juosten. Juoksimme kenttää ympäri yhteensä kuusi kertaa. Juoksun jälkeen hypättiin pyörille ja heti ensimmäisessä ylämäessä irtosi yhdestä pyörästä poljin. Pienen tuskastelun jälkeen monitoimityökalusta löytyi kuin löytyikin oikean kokoinen kuusiokulma, mutta aikaa tuhraantui noin 10 minuuttia. Muut joukkueet olivat menneet menojaan.

Vastoinkäymiset jatkuivat. Palatessamme laskeutumisesta, jossa jonotimme pitkään, oli yhdestä pyörästä kumi tyhjä. Vaihdoimme esimerkillisellä nopeudella uuden, mutta siihen ei ilmaa saatu. Liekö ollut rikki heti alkujaan vai hajonnut hopussa. Vaihdoimme vielä toisen ja siinä onneksi ilma pysyi, sillä enempää sen kokoisia varakumeja ei repussa ollut. Aikaa vierähti helpostikin lähes puoli tuntia.

Naamasta näkee, että ei mene ihan putkeen! Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Laskeutuminen. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Suunnistimme Tytin kanssa vähän vuorotellen. Hommasta oli enin hohto kadonnut, kun selkä edellä tuli vastaan porukkaa hyvin harvakseltaan ja hekin pääasiassa varmasti olivat paljon pummanneita tai huomattavasti meitä hidasvauhtisempia. Meidän ajomme oli hyvää ja vauhti pysyi tasaisen varmana varsinkin teknisesti helpoilla pätkillä. Yksi iso pummi tehtiin, kun raahattiin minun johdattamana pyörät Matovaaran päälle. Mutta näköjään 1life on gepsikäyrän mukaan raahannut pyöränsä saman tömpyrän päälle. Lohdutti hiukan.

Vuokatissa kivuttiin kutakuinkin kaikki vaarat, mitä voisi keksiä. Mäkeä oli paljon. Vuokatinvaaralta tultiin pyörillä alas suoraan hissikuilua. Urheiluopistolla käytiin vähän suppailemassa ja uimassa. Tuttuja maisemia ja maastoja hiihtosuunnistusleireiltä. Jatkoimme melomaan Sotkamon keskustaan. Saimme koko ajan pitää kiirettä, sillä nippanappa ehdimme urheiluopistolle ja Sotkamoon ennen cut offeja. Hassua, sillä yleensä olemme tulleet kärkiporukoissa, miehet mukaanlukien maaliin.

Valoisalla lähdettiin melomaan, mutta pian tuli pimeä. Hienoja maisemia, kuten kuvasta näkee. Melonnan loppu oli siitä syystä erittäin haastava. Tytti juoksi ja minä meloin Anun kanssa. Välillä treffattiin Tyttiä ja annettiin tai otettiin emit. Taktisesti melonta oli tänä vuonna loistava. Rastit sai kiertää vapaassa järjestyksessä, mutta emittejä oli vain yksi ja osa rasteista oli maalla. PImeyden tulosta johtuen melontamme oli hieman kärkijoukkueita lyhyempi.

Melonta oli hieno! Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Päästiin kuin päästiinkin maaliin Naapurivaaran kupeeseen leirintäalueelle noin 11 tunnin hörhöilyn jälkeen. Maalissa selvisi ettei muita naisia ollut, joten seuraavan päivän punainen lanka, oli 'ehjänä maaliin'. Tänä vuonna ei olisi enää yösuunnistus napannut. Viime vuonna se oli huikean hieno. Nyt ehti juuri pesulle, kapteenin kokoukseen ja syömään. Kello oli makuupussiin kompiessä 00.30 ja kello oli soimassa 04.30. Unta tuli palloon ehkä tunnin verran, vaikka sykemittari meinasi, että enempikin on yhdessäkohti maannut.

Telttakylä aamu-usvassa. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Aamulla prologissa juoksimme Naapurivaaran päälle ja siellä selvisi, että pitäisi tulla vielä alas, jotta voi vielä kavuta ylös. Mahtavat maisemat oli Napikselta muutenkin ja pilvet hienosti matalalla.

Maisemia Naapurivaaralta. Kuvat: Vaarojen valokuvaajat

Noin tunnin kestäneen prologin jälkeen hyppäsimme pyörän selkään ja yöllä tehty typerä reitinvalinta odotti toteutustaan. Paukautettiin pian pyörillä lammen rantaan, missä piti olla pienen joen ylitys. Kärkimiehet ja sekasarja tulivat vastaan. "Siellä ei mitään siltaa ole." Vaikka kartta väittikin muuta. Selvisi miksi sitä jätesäkkiäkin on rahaattu mukana. Ja jes, päästään siis tämä homma tekemään kahdesti, kun pyörät jäävät rannalle. Eli ei muuta kuin mahdollisimman vähälle vaatetukselle, reppu ja vaatteet jätesäkkiin ja kainaloita/kaulaa myöten kahloen yli lällypohjaisen joen yli. Pikku kierto tehtiin vielä seuraavalle hienolle quest-rastille, missä päästiin rotkoja ylittämään köysillä. Oli hirveän kylmä, siis aivan järkyttävän kylmä. Kohta pitäisi taas uida. Sitten pakattiinkin vaatetta päälle niin että eipä palellut enää.

Tämä oli huippu questi, vaikka paleli järkyttävän paljon. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Ajelimme hissutellen radan läpi. Poristiin ja juoruttiin. Joutenlammen mtb-o pätkä oli hieno. Siitä pointsit ratamestarille. Viime metreillä oli vielä uinti jäätävässä Hoikanlammessa. Tupisimme rumia sanoja. Sitten heti perään oli vuorossa apinarata kasarmilla. Taas vähän tupistiin. Ja vielä viimeinen suunnistus, joka oli turhan pitkä ja varmasti myös monille todella haastava.  Kiersimme kuitenkin koko setin. Otimme loppukirin ja maaliin pääsimme 15 sekuntia ennen kuin maali sulkeutui. "Missä te olette oikein olleet?" Oli ensimmäinen kysymys. "Me on seikkailtu." :D

Jälkeenpäin analysoitiin, että helpommalla olisi ehkä päässyt, jos olisi ajellut vähän reippaampaa. 23 tuntia on pitkä aika takapuolelle, mutta jo viikko kisan jälkeen tuntui, että hissuttelusta oli kyllä palautunut nopeampaa kuin tinni tiskissä ajelusta. Joukkue toimi hyvin, mutta jokaisella meistä on parantamisen varaa joko tekniikassa, fysiikassa tai valmistautumisessa. Kisa oli tänä vuonna ehkä käymistäni fyysisin. Maisemat olivat hienoimmat tähänastisista. Questit olivat kaikki mukavia ja ei ollut pelletehtäviä. Varmasti Passion adventure nähdään viivalla Lost in Kajaani winter kisassa ensi keväänä. Ensi vuonna syksyn kisa kuulemma jollain tapaa uudistuu. Itse toivoisin pitkää kisaa ilman yötaukoa. Koko setti samana päivänä, semmoinen 15-20h.

Mutta missä muut naisjoukkueet nyt olivat???

Kaikki kuvat on otettu Lost in Kajaani nettisivuilta. Kuvat on ottanut Vaarojen valokuvaajat.

Kevätretkellä Kuusamossa -NUTS Karhunkierros 23.5.

Meistä on Sannan kanssa tullut kovan luokan NUTS faneja. Niiden kisoissa  kun on aina huikea tunnelma ja homma toimii loistavasti. Ja kukas muu järjestää niin pähkähulluja kisoja... kuten nyt polkujuoksun ultran toukokuussa Koillismaalla, mikä on tunnetusti Suomen runsas lumisinta aluetta.
Viime syksynä olimme taas jossain NUTS huumassa ja ilmoittauduimme 80 km polkujuoksu ultralle. Kesän aikana olimme jo unohtaneet, millaista oli rämpiä siellä nivusia myöten lumessa ja välillä huuhtoen jalkoja jäisessä sulamisvedessä.

Huhtikuussa, kun vihdoin pitkän talven jälkeen, saimme aikaiseksi lähteä yhdessä juoksulenkille totesimme kuin yhdestä suusta, että juoksukilometrejä on kertynyt aivan liian vähän, jotta 80 km matkalle olisi mitään järkeä lähteä. Lisäksi meitä mietitytti suuresti se, että ehdimmekö nauttia tarpeeksi  kisakeskuksen tunnelmasta kuten paljusta, jos meillä menee pitkälle yöhön. No minä sitten laitoin NUTSien Jokelle viestiä, että onnistuisko meidän vaihtaa sinne 53km, että se sopis meille nyt paljon paremmin. Vastaus oli,että onnistuu, mutta miettikää nyt asiaa vielä... Silloin minä kyllä ajattelin mielessäni, että mitä miettimissä tuossa nyt enää on.
Vaan jekku mikä jekku, kisaviikolla meidän nimet koristi kauniisti vielä 80 km listallla. Sannahan saman tien ilmoitti Jokelle, että siirrä nyt hyvä ihminen äkkiä sinne 53km.
Mutta minullapa oli jo uudet suunnitelmat... niistä kiittäminen kaveriani Anskua, joka sai mut yli puhuttua pidemmälle matkalle ja kättä päälle vielä lyötiin, että yhdessä taivalletaan matka tuli mitä tuli ...retkeilyn kannalta.

lähtöhetken munkkitankkaus

Näin sitten olin lauantai aamuna starttaamassa ensimmäistä kertaa  80km juoksulenkille. Tunsin oloni olosuhteisiin nähden levolliseksi ja suurin syy siihen oli Anskun kanssa tehty päätös, että lähdetään kevyesti tunnustellen. Kummallakin kun oli vähän juoksutreeniä alla. Pysyimme päätöksessämme koko matkan ja etenimme hitaasti, mutta varmasti. Ja koska otimme homman retkeilyn kannalta emme pitäneet hoppua missään vaiheessa. Ensimmäiset 30 km meni todella mukavasti. Vauhti pysyi aisoissa ja meno tuntui miellyttävältä. Polku oli helposti juostavaa ja melko tasaista. Reitin ensimmäisille riippusilloille pääsimme Taivalkönkäällä. Kevät tulevien jäljiltä vesi virtasi koskissa hurjasti.


Ensimmäinen huolto oli Oulangalla jossa meillä olikin dropbagit odottamassa. Pysähdys ei ollut ihan seikkailukisamainen pikainen huolto... mutta ainakin saatiin energiavarastot täydennettyä ja posliinipotan palvelut käytettyä. Huollosta lähtiessä näimme pääNUTSin Epun, joka vinkkasi, että jos ei ole kiire niin käykää vilkaisemassa Kiutaköngäs... ja mehän käytiin, kun kerta retkeilemässä oltiin. Vesi virtasi hurjana. Oulungan jälkeen matka jatkui helppokulkuisena polkuna jokikanjonin päällä. Sitä on ilo juosta. Minulle juoksemaan lähteminen niin alussa kuin  taon jälkeen on hankalinta, joten vähän piti hakea ennen kuin jalat taas kulki kevyesti. Kitkajoen varressa on teknisesti vaativampi pätkä ja jalat alkoi olla jo vähän väsyneet, joten vauhti tippui entisestään ja kävelyaskelia tuli yhä enemmän väliin. Lisäksi onnistuin kaatumaan pitkoksilla ja potkaisemaan siinä samalla varpaan kynnen irti , joten hetken matkaa olikin kivuliasta...ennen kuin jalka puutui. Loppumatka Juumaan oli taas juostavampaa. Maisemat ovatt edelleen huikeat. Huollossa tankkaus... mutta Anskupa aloittikin varusteinventaarion, joten hetken siinä kaavin tossuilla lähtökuoppia. Ansku yritti ehdottaa, että lähde nyt menemään, että hänelle tulee loppukilometrit tekemään tiukkaa. Mutta hulluko se on? Siihenkin asti oli yhdessä retkeilty niin takuu varmasti tästä eteenpäinkin yhdessä jolokotellaan.

... kotikatsomotkin oli ollut matkalla mukana

Huollosta lähdettymme alkoikin myrskyämään. Ensin tuli rakeita, sitten tuuli niin maan perhanasti ja sen jälkeen tuli vettä minkä taivaalta nyt voi tulla. Hiukan säikäytti kun harva puisella metsäaukiolla puu kaatui rytinällä. Huollosta alkoi myös reitin ainoa tylsäpätkä. Metsäistä polkua välillä jokunen suo, mettäauto tien pohjia yms. Edelllisellä kerralla matka tuntui ikuisuudelta, tällä kertaa se ei ihan niin toivottomalta tuntunut, mutta pitkä se oli ja tylsä. Reittiä oli vedetty uuteen kohtaan, johon ei ollut vielä syntynyt kunnon polkua. Voitte varmasti kuvitella kun siitä on vajaat 500 lyhyempien matkajen juoksijaa mennyt ennen meitä niin sehän oli yks märkä mutalikko, jossa eteneminen oli hidasta kuin mikä. Ei oikein tiennyt juoksisko vai käveliskö. Odotin kokoajan vain sitä, että pääsen kipuamaan Konttaiselle. Harvoin sitä niin hulluna odottaa portaiden nousua. Konttaisen alastulossa koin ikävän yllätyksen, sillä vasempaa polvea alkoi pistämään kivuliaasti.  No siitähän ei ole maaliin enään kuin nousua ja laskua ;) Konttaisen jälkeen Redbull, joka antoi siivet... niillä siivillä lensin sitten maaliin... Totuus oli että hitaasti mutta varmasti kiipesimme ylämäet ja  juoksunkaltaisin askelin tulimme alamäet. Niitähän riitti.


Matkasta jäi kaikin puolin hyvä maku. Järjestäjien puolesta olen tosi iloinen, että kisasta tuli oikeasti polkujuoksukisa eikä lumessa kahlaus tai uintikisa. Oman suoritukseni suhteen olen tietenkin iloinen, että matka meni niin sujuvasti ja helposti ja maalissakin olin hyvävoimainen. Ennen kaikkea yllätin totaalisesti itseni lähtemällä maltilla liikkeelle. Oli kiva taittaa ensimmäistä kertaa noin pitkää matkaa yhdessä kaverin kanssa, Se oli ennen kaikkea henkisesti tärkeä juttu. Toisaalta huonopuoli tuossa retkeilyssä oli se, että kisan jälkeen päähän nousi aivan älyttömiä ajatuksia, kuten voisko sitä jaksaa sen 160 km, kun tämänkin meni näin kivuttomasti. No ehkä sitä kuitenkin on joku järki päässä eikä tuollaiseen hulujen hommaan sentään lähde mukaan ;) Ehkä ensi vuonna uskallan jo lähteä reippaammalla askeleella 80km, kun tiedän mitä on luvassa.

Funia Sportfulia

Tästähän on puhuttu ja ehkä monta kertaa. Treenaaminen ja kisailu maistuu makeammalle kun on olosuhteisiin mahdollisimman hyvin sopivat varusteet. Vaatteisiin ja varusteisiin saisi uppoamaan reilun tukun kahisevaa joka vuosi, jonka vuoksi jokaista hankintaa on harkittava tarkoin. Toimivuus on tärkein asia, mutta ulkonäkökin pitää olla vaatteissa kunnossa. Pöpelikössä ei tyylipisteitä jaeta ja usein reissulta palataan reikiä siellä sun täällä. Printtaukset tahtovat jäädä myös metsikköön, joten kiertoaika kaapissa jää kohtuu lyhyeksi. Mikä olisi siis parempi peruste uuden hankkimiselle. Olemme tainneet myös kuulla, että Passionattarille kun antaa jonkun vaatteen testattavaksi saa kohtuu suoraa palautetta niin toimivuudesta kuin ulkonäöstäkin.

Uusi erittäin mielenkiintoinen tuttavuus kaudesta 2014 alkaen on ollut Sportful, jonka valikoimista olemme hankkineet niin hiihto-, pyöräily- kuin juoksuvarusteitakin. Lopputulemana voi sanoa, että Sportfulia tullaan näkemään Passionattarien yllä jatkossakin. Tässä poimintoja joistakin vaatekappaleista. Alla on kokemuksia pääosin syys- ja talvivaatetuksesta, mutta voihan olla, että kuulette myöhemmin mielipiteitämme myös kesävaatteista.  

TAKIT JA HOUSUT

1. Lämmittelypuku hiihtoon - AEX EVO LADY WS JACKET & PANTS

Loistava pakkashiihtopuku vähän kirpeämmille keleille. Lämmin vuori kerää hyvin lämmöt ja pitää  kylmän loitolla. Ei tarvitse tumpata monia kalsarikerroksia väliin. Housuissa ei ole henkseleitä, mutta korkea vyötärö on mukava, pysyy tuuli selkäpuolelta poissa.

2. Juoksu-, hiihto- eikun pyöräilytakki - Allure SoftShell Jacket

Virallisesti pyöräilytakkina hankittu, ohut ja joustava. Kuvan hymyn leveydestä voi päätellä, että takki toimii hyvin kevään hiihtolenkeillä ja juostakin sillä voi. Loistava monitoimitakki, ehkä paras yksilö koko urheilukaapissa. Helma on riittävän pitkä ja malli kapea. Tavaraa saa takataskuihin ja väritys on mustaa sekä himppunen pinkkiä. Juuri sopiva sellaiselle, jonka vaatekaapista löytyy lähes pelkkää mustaa. :) Pitää tuulta, mutta ei ole gorea pinnassa jäykistämässä kangasta.

3. Pyöräilytakki joka keliin - Bodyfit pro jacket


Ei uskoisi ensikosketuksesta, mutta kevyt talvitakki on pitäny hytinäkallenkin lenkeillä lämpimänä. Kelillä +5- -10 alle on riittänyt yksi kalsaripaita joko villalla tai ilman. Kylmemmilläkin on pärjännyt hyvin, kun on lisännyt toisen paidan alle. Hihoissa ja helmassa on riittävästi pituutta, siitä ehdottomasti plussat myös tässä takissa! Tuttu väri, musta ripauksella pinkkiä - aika jees! Kaulus saisi olla ehkä hitusen korkeampi ja väljempi. Paksu merinovillakauluri kun on alla niin ei ihan ylös asti tee mieli vetskaria vetää.

4. Juoksuhousut kylmemmille keleille - Snowflake pant

Ihan kuin ei olis housuja ollenkaan! Tai no, ihan kuin ei olisi juoksuhousuja ollenkaan :) Pehmeääkin pehmeämmät "juoksukalsarit", joilla tarkenee pikkupakkasellakin ilman niitä varsinaisia kalsareita. Vyötärö on korkea ja nauhoilla kiristettävä. Pysyvät jalassa hyvin - eivät valu eivätkä veny. Mitään hajoilevia nilkkavetskareita ei ole. Materiaali joustaa todella hyvin. Muut juoksutrikoot ovat jääneet tänä talvena kaappiin.

5. Talvipyöräilyhousut - lady windstopper tight

Tosi lämpimät, paukkupakkasillakin alla oli vain yhdet kalsongit 12 km työmatkalla, ne melko ohuet sportfullit, jotka alla esitellään. Housujen sisäpuoli on pehmoista nukkaa. Kangas on paksua ja joustavaa, plussaa saa lisäksi korkea vyötärö. Korkeasta vyötäröstä huolimatta olisin halunnut henkselimallit talviajoon. Menee toukokuullakin hyvin vielä ilman kalsareita vilpoisilla keleillä kevyellä lenkkivauhdilla. Reippaalla tai kovalla vauhdilla ajaessa ovat liian kuumat, jos ulkona on yli 10 astetta.

KALSARIOSASTOLLE

Kalsarit - ah, kalsarit - lähes tärkeimmät kaikista. Jotkut puhuvat urheilukerrastosta, mutta tarkoittavat kalsareita. Mitä sitä hifistelemään!! :) Kaikilla on lempikalsarit. Tässä minun sellaiset. Just eikä melkein. Sieltä ohuen ohuiden ja villaisten välimaastosta paksuudeltaan, joten toimii kotimöllöttelyssäkin. Ai niin, yksi minkka: housujen vyötärö saisi olla hitusen korkeampi vielä.

1. Paita Long sleeve TW 0800171 ja Housut Tight W 0800172

2. Housut - Tight W 0800220 ja paita Long sleeve TW 0800218

Tämä kalsaripuku on löytänyt päälleni aina ykkösvaihtoehtona, jos ei ole ollut pesussa. Materiaali on ikäänkuin paksua nailonia ja mukautuu kivasti päälle. Ohut, mutta lämmin. Tykkään, kun myös tässä mallissa vyötärö on korkea. Oikein kylmällä hiihtäessä päälle puen lisäksi merinovillaa ja lämpimillä ei tarvitse muuta kuin takin.

ASUSTEET

1. Corsa headbadge

Tuulenpitävä, hyvin istuva pääpanta. Pääpantoja ja buffeja on kaappi täynnä ja monissa väreissä. Silti niitä ei ole yhtään liikaa. Hiukset eivät hulmua missään lajissa. Nauha estää hyvin hiusten joutumista silmille. PÄäpanta ei saa puristaa korvia, eikä olla löysä eikä liian leveä. Tässä melko täydellinen.



2. Windstopper kasvosuoja - windstopper face mask - pyöräilyyn ja hiihtoon

Tänä talvena on ollut lämmintä, joten vain pari kertaa olen hiihtämässä ja pyöräillessä käyttänyt, mutta on ollut hyvä! Tämä naamalla uskaltaa kyllä hyvin hiihdellä ja pyöräillä parinkympin pakkasessa.

3. 2nd skin balaclava

Kypärämyssy, joka istuu napakasti, suojaa posketkin hyvin ja tuntuu miellyttävältä iholla. Ei myöskään mene ryttyyn tai ole liian paksu. Voi pitää suun edessä, eikä ahdista. Ei ihan helppo löytää sopivaa, mutta tämän kanssa ollaan jo tosi lähellä!

Mutta eiköhän nyt nakata kohta loputkin kalsarit talviteloille ja aleta keskittymään kesän karkeloihin hiukan kevyemmissä vetimissä :)