”If you look good, you feel good, and if you feel good, you do good.”

Kulunut vuosi ei ole ollut joukkueellemme sieltä helpoimmasta päästä. Kisamenestystä toki tuli, mutta startteja olisi saanut olla hiukan enemmän.  Molemmissa pidemmissä kisoissa (Kärkkäinen Challenge & Lost in Kajaani) maaliin selvisi vain toinen joukkue loukkaantumisten ja sairastumisten kaataessa naisia.

Mutta miksi ihmeessä aloittaa luettelemalla vastoinkäymisiä kun paljon hyvääkin on satanut laariin?! Ensinnäkin, Kirsin olkapää alkaa olla kunnossa ja sehän tarkoittaa hänelle hurjaa määrää hiihtokilometrejä! Toisekseen, triathlonisti-Anu liittyi virallisesti vahvistamaan Passion Adventuren rivejä tästä kaudesta eteenpäin, mikä mahdollistaa pitempiin kisoihin osallistumisen jopa kahdella joukkueella.

Tietotaitotasomme karttui kun 1Lifesta tuttu seikkailijaguru Ulla ystävällisesti jakoi meille mittaamattoman arvokkaita neuvojaan kuluneena kesänä.  Ja käviväthän Ulla ja Marjo testaamassa 1Lifen ja PA:n yhteisvoimia Joensuun Ursak:ssa kesäkuussa vieden voiton naisten Challenge –sarjassa!

Pikimusta marraskuu ja tuhatmiljoonaa asiaa. Yksi jos toinenkin seikkailijoistamme miettii kuumeisesti, miten saada vuorokauteen lisää tunteja tai mistä energiaa treenaamiseen. Olemme kaikki eksperttejä perheen, työn ja harrastusten yhteensovittamisessa, mutta aina sekään ei riitä kun kokonaiskuorma ylittää maksimin. Osa meistä on treenannut määrätietoisesti ja ahkerasti läpi syksyn kun osalla meistä ovat ne niin sanotut treenislotit olleet aika vähissä. Sehän ei suinkaan tarkoita, ettemmekö olisi kaikki ensi kesänä rautaistakin rautaisempia ja motivoituneita seikkailijoita, mutta kovillehan tämä on ottanut.

Juuri kun olimme vaipumaisillamme marraskuiseen synkkyteen alkaa PA:n WhatsApp –ryhmässä käydä vilske. On löytynyt huppari!!! Ihan tosi kivan värinen ja mallinen ja tuntoinen ja arvatkaapa mitä vielä?! Se on tarjouksessa! Arki-ilta ja kello about puoli ykstoista. Marjo Lontoossa työmatkalla, osa meistä melkein jo unessa, mutta yhtäkkiä olimme pirteitä kuin peipposet! Tarjous oli voimassa vielä 90min, joten eihän se auttanut kuin herätellä loputkin porukasta ja laittaa joukkuetakkitilaus sisään. Hyvin ehdittiin ja lopputuloksenhan te olettekin jo nähneet uunituoreissa joukkuekuvissamme  J Kuvista saamme kiittää Riitu Kerolaa.

 

Kuvat eivät kerro kaikkea, mutta minäpä kerron… Tilattiin joukkeelle myös seikkailupikkareita! Olivat tarjouksessa nekin. :)

Lost in Kajaani 2015

Tämä vuoden kisa oli allekirjoittaneelle kolmas Lost in Kajaani. Tytille ja Anulle se oli jo peräti neljäs. Kisa on eittämättä yksi Suomen parhaiten järjestetyistä kisoista, ja joka vuosi meillä on ollut kovat skabat muiden extreme naisten kanssa. Tänä vuonna jälkimmäinen näistä ei toteutunut.

Pari päivää ennen h-hetkeä selvisi, että Passion Adventuren toinen tiimi ei pääse viivalle, sillä yksi joukkueen jäsen on sairastunut, ja viime tingassa ei ketään sairastuneen veroista löytynyt. Odotimme kuitenkin, että meitä vastassa olisi kaksi muuta joukkuetta, mutta vaikka kuinka kisapaikalla kyttäilimme ei löytynyt yhtään tiimiä, josta olisi meidän lisäksemme kolme naista löytynyt.

Joukkuekuva. Vaarojen valokuvaajat

Kartan piirrot ja syömingit ennen kisaa menivät vanhasta tottumuksesta. Hurautimme paikalliselle abc:lle piirtämään karttoja sekä lounastamaan. Aikaa ennen starttia jäi tosi hyvin. Muina vuosina on usein tullut kiire. Liekö syynä se, että kisapaikalla on niin kova jänskätys päällä ja tuttuja jututettavana, että aikaa tuhraantuu siihenkin. Tai sitten sitä pakataan jätesäkkimme jo niin rutiininomaisesti ettei siihen kauan mene. Sähköhammasharja jäi kotiin ja hammastahnakin meni minigrippussiin. Loppupeleissä huollon puolesta tämä on helppo kisa, kun kaikki kisassa mukana oleva kannetaan mukana ja yöpaikalle menevä kama pakataan jätesäkkiin. Käytännössä mukana kulkee siis vain geeliä, patukkaa, juomaa, pari leipää sekä pakolliset vaihtovaatteet, joita harvemmin vaihdetaan.

Prologi starttasi juosten. Juoksimme kenttää ympäri yhteensä kuusi kertaa. Juoksun jälkeen hypättiin pyörille ja heti ensimmäisessä ylämäessä irtosi yhdestä pyörästä poljin. Pienen tuskastelun jälkeen monitoimityökalusta löytyi kuin löytyikin oikean kokoinen kuusiokulma, mutta aikaa tuhraantui noin 10 minuuttia. Muut joukkueet olivat menneet menojaan.

Vastoinkäymiset jatkuivat. Palatessamme laskeutumisesta, jossa jonotimme pitkään, oli yhdestä pyörästä kumi tyhjä. Vaihdoimme esimerkillisellä nopeudella uuden, mutta siihen ei ilmaa saatu. Liekö ollut rikki heti alkujaan vai hajonnut hopussa. Vaihdoimme vielä toisen ja siinä onneksi ilma pysyi, sillä enempää sen kokoisia varakumeja ei repussa ollut. Aikaa vierähti helpostikin lähes puoli tuntia.

Naamasta näkee, että ei mene ihan putkeen! Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Laskeutuminen. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Suunnistimme Tytin kanssa vähän vuorotellen. Hommasta oli enin hohto kadonnut, kun selkä edellä tuli vastaan porukkaa hyvin harvakseltaan ja hekin pääasiassa varmasti olivat paljon pummanneita tai huomattavasti meitä hidasvauhtisempia. Meidän ajomme oli hyvää ja vauhti pysyi tasaisen varmana varsinkin teknisesti helpoilla pätkillä. Yksi iso pummi tehtiin, kun raahattiin minun johdattamana pyörät Matovaaran päälle. Mutta näköjään 1life on gepsikäyrän mukaan raahannut pyöränsä saman tömpyrän päälle. Lohdutti hiukan.

Vuokatissa kivuttiin kutakuinkin kaikki vaarat, mitä voisi keksiä. Mäkeä oli paljon. Vuokatinvaaralta tultiin pyörillä alas suoraan hissikuilua. Urheiluopistolla käytiin vähän suppailemassa ja uimassa. Tuttuja maisemia ja maastoja hiihtosuunnistusleireiltä. Jatkoimme melomaan Sotkamon keskustaan. Saimme koko ajan pitää kiirettä, sillä nippanappa ehdimme urheiluopistolle ja Sotkamoon ennen cut offeja. Hassua, sillä yleensä olemme tulleet kärkiporukoissa, miehet mukaanlukien maaliin.

Valoisalla lähdettiin melomaan, mutta pian tuli pimeä. Hienoja maisemia, kuten kuvasta näkee. Melonnan loppu oli siitä syystä erittäin haastava. Tytti juoksi ja minä meloin Anun kanssa. Välillä treffattiin Tyttiä ja annettiin tai otettiin emit. Taktisesti melonta oli tänä vuonna loistava. Rastit sai kiertää vapaassa järjestyksessä, mutta emittejä oli vain yksi ja osa rasteista oli maalla. PImeyden tulosta johtuen melontamme oli hieman kärkijoukkueita lyhyempi.

Melonta oli hieno! Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Päästiin kuin päästiinkin maaliin Naapurivaaran kupeeseen leirintäalueelle noin 11 tunnin hörhöilyn jälkeen. Maalissa selvisi ettei muita naisia ollut, joten seuraavan päivän punainen lanka, oli 'ehjänä maaliin'. Tänä vuonna ei olisi enää yösuunnistus napannut. Viime vuonna se oli huikean hieno. Nyt ehti juuri pesulle, kapteenin kokoukseen ja syömään. Kello oli makuupussiin kompiessä 00.30 ja kello oli soimassa 04.30. Unta tuli palloon ehkä tunnin verran, vaikka sykemittari meinasi, että enempikin on yhdessäkohti maannut.

Telttakylä aamu-usvassa. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Aamulla prologissa juoksimme Naapurivaaran päälle ja siellä selvisi, että pitäisi tulla vielä alas, jotta voi vielä kavuta ylös. Mahtavat maisemat oli Napikselta muutenkin ja pilvet hienosti matalalla.

Maisemia Naapurivaaralta. Kuvat: Vaarojen valokuvaajat

Noin tunnin kestäneen prologin jälkeen hyppäsimme pyörän selkään ja yöllä tehty typerä reitinvalinta odotti toteutustaan. Paukautettiin pian pyörillä lammen rantaan, missä piti olla pienen joen ylitys. Kärkimiehet ja sekasarja tulivat vastaan. "Siellä ei mitään siltaa ole." Vaikka kartta väittikin muuta. Selvisi miksi sitä jätesäkkiäkin on rahaattu mukana. Ja jes, päästään siis tämä homma tekemään kahdesti, kun pyörät jäävät rannalle. Eli ei muuta kuin mahdollisimman vähälle vaatetukselle, reppu ja vaatteet jätesäkkiin ja kainaloita/kaulaa myöten kahloen yli lällypohjaisen joen yli. Pikku kierto tehtiin vielä seuraavalle hienolle quest-rastille, missä päästiin rotkoja ylittämään köysillä. Oli hirveän kylmä, siis aivan järkyttävän kylmä. Kohta pitäisi taas uida. Sitten pakattiinkin vaatetta päälle niin että eipä palellut enää.

Tämä oli huippu questi, vaikka paleli järkyttävän paljon. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Ajelimme hissutellen radan läpi. Poristiin ja juoruttiin. Joutenlammen mtb-o pätkä oli hieno. Siitä pointsit ratamestarille. Viime metreillä oli vielä uinti jäätävässä Hoikanlammessa. Tupisimme rumia sanoja. Sitten heti perään oli vuorossa apinarata kasarmilla. Taas vähän tupistiin. Ja vielä viimeinen suunnistus, joka oli turhan pitkä ja varmasti myös monille todella haastava.  Kiersimme kuitenkin koko setin. Otimme loppukirin ja maaliin pääsimme 15 sekuntia ennen kuin maali sulkeutui. "Missä te olette oikein olleet?" Oli ensimmäinen kysymys. "Me on seikkailtu." :D

Jälkeenpäin analysoitiin, että helpommalla olisi ehkä päässyt, jos olisi ajellut vähän reippaampaa. 23 tuntia on pitkä aika takapuolelle, mutta jo viikko kisan jälkeen tuntui, että hissuttelusta oli kyllä palautunut nopeampaa kuin tinni tiskissä ajelusta. Joukkue toimi hyvin, mutta jokaisella meistä on parantamisen varaa joko tekniikassa, fysiikassa tai valmistautumisessa. Kisa oli tänä vuonna ehkä käymistäni fyysisin. Maisemat olivat hienoimmat tähänastisista. Questit olivat kaikki mukavia ja ei ollut pelletehtäviä. Varmasti Passion adventure nähdään viivalla Lost in Kajaani winter kisassa ensi keväänä. Ensi vuonna syksyn kisa kuulemma jollain tapaa uudistuu. Itse toivoisin pitkää kisaa ilman yötaukoa. Koko setti samana päivänä, semmoinen 15-20h.

Mutta missä muut naisjoukkueet nyt olivat???

Kaikki kuvat on otettu Lost in Kajaani nettisivuilta. Kuvat on ottanut Vaarojen valokuvaajat.