Maastojuoksua parhaimmillaan (pahimmillaan)

On tainut tulla pari kertaa aiemminkin täällä todettua, ettei "taajama-/asfalttijuoksu" oikein nappaa. Pururadoilla tai varvikossa juokseminen vain yksinkertaisesti tuntuu paljon helpommalta vaikka jalkaa hieman korkeammalle täytyykin nostella. Ja ennen kaikkea, mieli ilakoi ja polvetkin tykkää. Mikä mieletön hauskuus piileekään siinä, että voi juoksun lomassa tehdä varsahyppyjä (hyppiä kaatuneiden puunrunkojen yli), uintiliikkeitä (sukeltaa tiheässä ryteikössä) ja leikkiä balettitanssijaa (hyppiä nilkat suorana isojen ojien yli)! Asfaltilla toki täytyy välillä käydä muka vähän vetoja juoksemassa ja vauhtia hakemassa (onko pakko??), mutta auta armias jos pyörätieltä erkanee kiva pikku polku tai pyörätietä reunustaa sopivan harva nätti metsä…siinä on naisessa pitelemistä, että tulee minuutintarkat ja suunniteltuja sykerajoja noudattavat vedot pyörätiellä tehtyä. Kuinka monta kertaa olenkaan löytänyt itseni "pyhälenkkarit" jalassa p….akasan päältä ihmettelemässä, että tässä sitä taas ollaan nätillä "taajamalenkillä".

Mutta että onko soiden ja vaarojen ylittäminen haaruksia myöten lumisohjossa myös hauskaa? Voi se olla! Silloin kun on taivaltajalla oikeanlainen asenne (hieman huumoria mukana), et ole haasteen kanssa yksin, varusteet on kohdillaan ja luotat omaan kuntoosi ja….tiedät paljukylvyn ja skumpan odottavan sinua maalissa!

NUTS  (Northern Ultra Trail Service) Karhunkierros Trail Ultra, Kuusamo Ruka, 17.5.2014

Taisi olla loppuvuotta 2013 kun Tytti mainitsi eräällä "Markon prässin" palauttelulenkillä, että harkitsee ensi kertaa osallistuvansa maastojuoksutapahtumaan, NUTS:ien järjestämään Karhunkierrosultraan toukokuussa. Mielessä Karhunkierroksen huikeat maisemat ja neulaiset polut nyökyttelin, että vau sehän on hienoa! Mahtuisinkohan minäkin mukaan?? Ja sitä rataa…Onneksi NUTS:ien keulamies, Eppu, oli viisas ja varmisteli vielä alkuvuodesta, että oliko se nyt 53km vai 80km, mihin tytöt aikoo…Oltiin nimittäin (tietysti!) ilmottauduttu 80k -matkalle ajattelematta sen kummemmin asiaa. No, tultiin järkiimme ja lyhennettiin matkaa hieman. Eipähän tule lenkistä "niin pitkää" eikä tuhlata aikaa pitkään palautumiseen kun vastassa on vielä seikkailukisa jos toinenkin.

Toukokuun puoliväli koitti ja molemmat hokivat: "En oo kyllä nyt ihan kauheasti talvella juossu...", "Kestääköhän kintut?", "Ai, onko siellä lunta!?" Luotto itseenä oli siis hieman koetuksella. Lumi sinänsä ei pelottanut, vaan aiheutti lähinnä varusteluspekulointia. Jännitystä aiheutti pääasiassa ajatus 53km:n yhtäjaksoisesta "juoksusta" haastavassa maastossa. Seikkailukisoissa saattaa tossupätkän pituus ajallisesti olla kahdeksankin tuntia ja maasto vähintäänkin haastavaa, mutta siinä suoritus aina välillä seisahtuu rastien kohdalla tai muuttaa muotoaan (uipastaan nyt tuosta tuon pikku ojan poikki), jolloin se ei ole yhtä armotonta touhua. 

Mitkä fiilikset?

Matkaan lähdettiin erittäin hyvillä mielin ja perjantai-iltana Rukahoviin kantoi laukkunsa kaksi iloista ensikertalaista. 

Kannustettiin klo 21 aikaan 160km:n matkalle aikovat, meidän silmissä hurjaakin hurjemmat, "oikeat" ultraajat.  Nukkumaan mennessä ennen puolta yötä meinas karkit mennä väärään kurkkuun kun erehdyttiin gps -seurannasta kurkkaamaan pitkänmatkalaisten sijainti. "Siis tässä on nyt pakko olla joku häikkä!". "Jätkät on edenny alle 10km kolmen tunnin aikana…" "Minkähän verran sitä lunta oikein on….???!!" Aamulla päälle puettavaan vaatekasaan nakattiin t-paidan kaveriksi merinovillaiset irtohinat sekä hanskat arvaten, että konttaamaan ehkä päästään. Lenkkarivalinnaksi oli illan aikana varmistunut molemmille kevyet, talvimallin nastalliset Ice Bugit ja kaveriksi ilman muuta Gaiterit nilkkoja lämmittämään. Pitkien kesätrikoiden alle kompressisäärystimet. Onpahan ainakin sääret ja nilkat hyvin suojattu. Suorituksen jälkeen saimme todeta, että ollaan me seikkailuista sentäs jotain opittu, koska varustelu ja eväsasiat menivät aika lailla kohdilleen. 

Eväänä repussa painoi Powerbarin shotteja ja berry plast -patukoita. Niin ja tietysti pari sulkaapatukkaa ja riittävästi suolatabletteja. Nestettä lähtiessä molemmilla 2,5 litraa. Laskettiin, että sillä päästään ekat 31 km ennen ensimmäistä huoltoa.

Lauantaiaamuna 53 km:n ryhmä kuskattiin bussilla hotelli Rukahovista Oulangan luontokeskukselle auringon paistassa yllättävän lämpimästi. Perillä oli reilu tunti aikaa ravata vessassa, vähän venytellä ja nauttia riskillä jopa munkkikahvit. 

Järjestäjä varoitteli hienovaraisesti, että viimeiset 15km on sitten "aika mielenkiintoista" pätkää ja suositteli joukkovoiman hyödyntämistä loppuosuudella. Mitä kummaa se nyt tarkoittaa…Myöhemmin, taivaltaessani tuon nimenomaisen 15km pääasiassa yksin, tajusin, mistä oli kyse.

Oli "trailrunninkia"….

Lähdössä asemoiduttiin Tytin kanssa ryhmän puoliväliin ja juosta hilputimme ensimmäiset 20km n. 8 hengen porukassa hyvää tasaista vauhtia. Maisemat olivat kerrassaan hienot ja alusta pääosin juostavissa. Kenkä piti "nilkkasohjossa" mainiosti ja välillä saimme pistellä ihan kuivaakin polkua! Paksumpaakin lumikerrosta löytyi, mutta vain lyhyinä pätkinä. Tytin viikko ennen tapahtumaa hankkimansa rakot tajusivat olla ilmoittelematta itsestään – mikä onni! Jaloissa tuntui olevan hyvin vääntöä ja tunsin, että kovempaakin niillä pääsisi. Silti epäröin vauhdin nostamisen kanssa, sillä edessä odottava "tosinaisen pätkä" hieman jänskätti. Napsin energiaa vajaan tunnin välein ja 3h kohdalla imeskelin ekan suolatabletin. Neste riitti hyvin eikä energiataso päässyt missään kohti laskemaan alle sallitun. Varpaat hieman kipulivat kylmyyden vuoksi, mutta tyytyivät parin tunnin kohdalla kohtaloonsa. Muutaman kerran reittimerkit olivat hakusessa ja pieniä koukkuja tuli. Mieli oli kuitenkin iloinen ja kevyt eivätkä pienet vastoinkäymiset lannistaneet. Pari kertaa Tytti vihjaili, että hän pärjää kyllä pari askeltaa taaempanakin jos haluan hieman nostaa vauhtia. Eksymistä ja lopun haasteita peläten halusin kuitenkin pysyä huutoetäisyydellä :) 

25km:n kohdalla tein sitten päätöksen ja huikkasin hyvää vauhtia perässä askeltavalle Tytille, että "Mie nyt kokkeilen mennä vähän kovempaa!". Sovittiin, että viimeistään maalissa taas tavataan :) Sitten ei muuta kuin aikomuksesta vaarin ja vauhtia alle. Napsin juoksuhurmiossa ja hienoista maisemista voimaa ammentaen muutamia juoksijoita kiinni, kunnes saavutin naisissa lopulta kakkoseksi tulleen Asta Heikkalan. Huoltopisteen lähestymisestä kertovat Shelbyn nauhat loivat uskoa siihen, että pian saa luvan kanssa pysähtyä repun täytön ajaksi :) 31km taittui ajassa 4:27. Huollossa en turhia viipynyt vaan jatkoin matkaa samantien täytettyäni reppuun 2,5l polttoainetta. Jokke tsemppasi "loppukiriin" :D Nautiskelin eväitä rauhallisessa vauhdissa ja samaan aikaan jopa selvittelin solmuksi sotkeentunutta lettiä… Koitin myös askarrella katkennutta Gaiterin nauhaa solmuntapaiselle, jottei nilkka pääse paleltumaan. Hidastelu ja haaveilu kostautui aika pian ja Asta saavutti. Siinä kohti se alkoi!. Kahlaaminen nimittäin! Matkaa oli taittunut siinä vaiheessa n. 35km ja tajusin, että nyt tais tulla juoksemiselle loppu. Asta harppoi syvissä jäljissä tehokkaan näköisesti ja huomasin aika nopsaan, ettei minun kannata yrittää roikkua perässä vaan keskityn siihen, että pidän yllä tasaisen vauhdin ja keskityn selviämään maaliin saakka.

Ja oli "extremerunninkia"

Astan kadottua metsän siimekseen alkoi henkisesti taipaleen raskain pätkä. Monta tuntia ilman pienintäkään havaintoa muista kisailijoista kahlasin, kahlasin ja kahlasin. Kylmää valkoista massaa oli pahimmillaan nivusiin asti. Heti jos lunta oli "vain" 10-20 cm koitin juosta. Keskityin sietämään jalkojen palelua ja hamusin happea lihaksiin hengittämällä isosti. Periksi en antanut milliäkään. Tiesin, että jaksan. Jalka oli nilkasta alaspäin hyisessä sulamisvedessä ja kiittelin Gaiterien olemassaoloa. Kiittelin myös sitä, ettei jaloillani ole tapana kramppailla tai akilleksilla vihoitella. Suolatapletteja napsin reissun aikana yhteensä neljä. Välillä lumen alla tuntui pitkoksia, risuja ja ties mitä. Käsillä yritin tarttua oksiin tasapainon säilyttääkseni. En muista koskaan katsoneeni kellosta siihenastista matkaa yhtä tiheään kuin tuolloin. 42km 400m, 42km 500m, 42km 600m….tämä ei lopu IKINÄ!!! Tiesin energian ja nesteen riittävän toiseen huoltoon oli vauhti kuinka hidas tahansa, joten sen puolesta ei tarvinnut hermoilla. Kaikenmaailman karhujutut sen sijaan puskivat päähän :) Mikä huima lisäsinni ja turvan tunne tulikaan sen tiedostamisesta, että kotipuolessa ainakin muutama silmäpari välillä kurkki gps -palloni liikkeitä kartalla. Toinen huolto häämötti Konttaisessa 6,5km ennen maalia ja sinne saavuin ajassa 7:35. Vaaran laella ennen huoltoa meni harhailuksi, mutta jäljistä päätellen en tainut olla ainoa. Huollossa jälleen vastassa kannustava meininki ja talkoolaisten iloiset ilmeet. Pari litraa nestettä reppuun ja muutama suolatikku ja keksi nyrkkiin. Naureskelin mielessäni, että eka huoltopisteellä en ollut edes tajunnut, että tarjolla oli juoman lisäksi myös syötävää.

Kelloa katsoessani päätin, että minähän ehdin maaliin ennen alkuperäistä 10h cut offia (hieman ennen kisan alkua tuo 10h cut off siirrettiin Konttaisen huoltopisteelle). Vastassa oli monen monta nousua ja laskua milloin paksussa pehmeässä lumessa milloin märässä kivikossa. Kilometrit kellossa lisääntyivät matovauhtia. Jaloissa alkoi happo nipistelemään, mutta jostain sitä voimaa kumma kyllä riitti. Vaarat kohosivat edessä korkeina ja portaista tuskin kaiteita näkyi. Miesten 80k hopeamitalisti Antti Itkonen saavutti minut hetkellä kun jälleen kerran hieman harhailin reitillä. Pari kertaa kävin rannassa laavulla hakemassa reittiä vaaran laelle palatakseni aina takaisin. Yhteistuumin löysimme oikeat jäljet. Nostin vauhtia kuin huomaamatta toisen kisaajan nähtyäni, mutta Antin vauhti oli kuitenkin himpun verran liian kova, joten ihan kannassa en pysynyt. Kauaa ei mennyt kun miesten 80k kolmanneksi sijoittunut Marko Mattila tupsahti selän taakse. Markon vauhti oli juurikin sopivan kannustava, joten hänen kanssaan tsemppasimme viimeiset nousut peräkanaa. Valtavaaran haasteet tulen muistamaan aina. Rukatunturin loputtomilta tuntuvissa portaissa oli mahtava huomata, että todella raskaasta matkasta huolimatta jaloissa oli vielä paukkuja. Marko herramiesmäisesti antoi minun juosta maaliin ensin ja niinhän minä tein! Shelbyn nauhat ja maalista kuuluvat torven törähdykset saivat melkein ilosta itkemään. Olipahan reissu! Maaliviiva ylittyi ajassa 9:19:40 ja sillä irtosi naisten 53k 3. Sija. Asta oli taituroinut maaliin 17 minuuttia aiemmin. Naisten 53k voittaja, Nina Heiskanen, urakoi reitin huikealla 8:06:30 tuloksella. Onnittelut molemmille HTRC:n naisille!!

Ei mennyt kuin puolisen tuntia ja Tyttikin viiletti maaliin ajassa 9:46:40 päästen hienosti sijalle 5. 

Mahtavaa Passion Adventure, me tehtiin se!

Skumppapullolle poks ja paljuun lämmittelemään. Voiko maaliintulolta enää enempää toivoa…

Paras oli kuitenkin vielä edessä. Nimittäin monta päivää naamalla pysyvä hymy ja lennokas huumauttava fiilis. Tämä on nimenomaan se syy ja jutun juuri, miksi näihin lähdetään mukaan!

Vielä vähän lukuja...

Laskeskelin juoneeni matkan aikana laimeaa urkkajuomaa n. 6 litraa, syöneeni 2 pussia Powerbarin shotteja, 2 urheilupatukkaa, 2 sulkaapatukkaa, yhden leivän sekä toisessa huollossa ne parit keksit. Niin ja suolaa tietysti. Energiaa kului n. 6000 kcal keskisykkeen ollessa n. 80% maksimista.