NUTS Karhunkierros 2016

Kolmas kerta toden sanoo... ja niin edelleen. Kolmas kerta NUTS KARHUNKIERROS kisassa ja jokainen tapahtuma on ollut toinen toistaan mielettömämpiä ja mieleenpainuvampia kokemuksia. Tänä vuonna tavoitteena oli juosta 80km viime vuoden tapaan. Viime vuosi oli minulle ensimmäinen noin pitkä juoksumatka, joten silloin menin hyvinkin maltillisesti lähinnä hakien kokemusta. Tänä vuonna olin monella tapaa viisaampi asian suhteen.

Olen aina ollut treenailun fiiliksen mukaan ja tehnyt lähinnä sitä mitä milloinkin on tuntunut mukavalta. Tänä syksynä ja talvena olin kuitenkin pyrkinyt järkeistämään harjoitteluani. Sainkin treenailtua talvella hyvin. Hiihdin paljon enemmän kuin koskaan aiemmin, tein lihaskuntoa ja juoksukin säilyi koko vuoden ohjelmassa. Ainoa notkahdus tapahtui kevättalvella eli juuri silloin, kun olisi pitänyt kaivella esiin juoksukuntoa,. Minä hyppäsin huomattavasti useammin tellu- tai randosuksien päälle kuin juoksutossuille. Tein neljä laskureissua Ruåttiin ja Norjaan. Tokihan sain paljon pk-treeniä skinnailessa vuoria ylös, mutta eihän se valmista jalkoja juoksun rasitukseen. Pitkiä juoksulenkkejä kertyi aivan liian vähän, mikä vähän kauhistutti. Mutta se oli oma valinta ja näillä oli mentävä.

Kisaviikolla  oli vähän epävarmoin ajatuksin juoksun suhteen. Laskukauden jälkeen yhtäkkiä lisätyt juoksukilometrit oli saanut pohkeisiin hyvät jumit aikaiseksi. Niitä yritettiin hieroa auki vielä kisa viikon maanantaina. Kylmällä lievitin kipua ja toisaalta toivoa, että paikat kestää juoksun.

Kisa aamuna olin kuitenkin yllättävän rauhallinen. Ei mitään perinteistä seikkailukisoistakin tuttua vessassa ravaamista ja panikointia. Olin sopinut lähteväni viime vuoden tapaan kaverini Ansku kans yhdessä juoksemaan. Pikkuisen hirvitti sillä tiesin, että Ansku oli juossut talven aikana paljon....siis oikeasti paljon, verrattuna omiin kilometreihin. Toisaalta tiesin, että aina voin jättäytyä etenemään omaa vauhtiani. Vihdoin kello tuli pykälään pääsimme lähtemään metsään. Olisin itse lähtenyt ehkä aavistuksen hitaampaa vauhtia liikkeelle. Tiedän että olen dieseli ja lämpeneminen kestää. Yleensä  siihen menee 40 minuuttia, kun moottorini hurahtaa käyntiin. Nyt kuitenkin juoksu tuntui alusta asti mukavalta ja vaikka sykkeet oli aavistuksen liian korkeat niin vauhti tuntui hyvältä. Annoin Anskun jatkaa samaa vauhtia ja juoksentelin perässä.
Vaikka edellinen vuosi menikin mukavasti oli minulla silloinkin heikot hetket matkalla. Muistan että edellisenä vuotena yksi tuskallinen hetki oli ennen Oulangan huoltoon pääsyä. Tänä vuonna odottelin että tuleeko nyt sitä samaa tunnetta. Mutta ei tullut. Matka välillä Hautajärvi-Oulanka meni mukavan rauhallisesti juosten. Tällä pätkällä polku on helppoa juostavaa ja sitä on ilo edetä. Lähestyessä Oulunkaa tosin kyselin Anskulta että onko meidän vauhti hidastunut, kun porukkaa pukkaa ohi vai onko muut kirinyt alun tahtia. Jatkettiin kuitenkin omaa tahtiamme. Anskulle lämmin sää teki etenemisen vähän epämukavaksi, joten ei ollut mitään järkeä nostaa vauhtia.

Oulangan huoltoon saavutiin  reilu viis minuttia nopeampaa kuin edellisenä vuotena. Sen olin itselleni tehnyt selväksi että tänä vuonna en jää huoltoihin asumaan vaan koitan jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti. Taisinkin huollossa vähän hoputtaa Anskua. Kiire poluille oli kova. Aika pian huollon jälkeen joku mies juoksentelin meidän ohi. Mulla tossu oli syönnillään, joten jäin suusta kiinni miehen kanssa. Yhtäkkiä huomasin Anskun jääneen taakse. Pysähdyin odottelemaan Anskua kunnes kuulin Anskun huutavan, että mene vain. Tai ainakin niin kuvittelin. Käännyin ja juoksin kaverin kiinni ja annoin mennä. Edellisenä kesänä Tromssa skyrace- kisassa annoin saman käskyn Anskulle. Silloin minulla ei kulkenut. Tiesin, että  jojon nokassa oleminen tekee muutenkin raskaasta menosta vielä raskaamman.

Annoin mennä omaa tahtiani. Juoksu tuntui hyvältä. Yleensä minulla on vähän hankala laittaa itseni menomoodille tauon jälkeen. Viime vuonnakin juoksu Oulangan jälkeen oli pitkään nihkeää tuntuista. Nyt ei ollut mitään sen kaltaisia ongelmia. Ilokseni huomasin viihtyväni omissa oloissa juoksun aikana enkä jaksanut olla kovinkaan sosiaalinen kohtaamieni kanssa juoksijoiden kanssa. Kait se oli joku flow-tila sitten. Ennen Kitkajoen varteen saapumista kohtasin oudon näyn.  Nimittäin Laten, jonka kuvittelin kavereineen menevän pitkällä edessäni. Pojilla oli noussut jalat tosi kepeästi, kun he alkumatkasta ohittivat meidät. Late kertoi, että hänellä oli ollut vähän kramppaus ongelmaa, mikä onneksi oli saatu magnesiumilla asettumaan. Se oli minulle hyvä muistutus, että lämpimästä säästä johtuen suola pitää syödä. Samaan tien nakkasinkin suolatabletin ja diasporalin suuhuni ja jatkoin näiden syömistä loppuun saakka. Suolatabletit olin tällä kertaa pilkkonut puoliksi, joten pystyin syömään niitä säännöllisesti. Kramppien suhteen selvisinkin melko vähällä. Yksi isompi sisäreiden krampin sain aikaseksi, kun kumarruin Kitkajoen varteen pesemään kasvoni ja käteni.

Matka eteni mukavasti vaikka jaloissa alkoikin väsy tuntua. Mitä lähemmäs Juumaa tulin sitä enemmän ohitin myös muiden matkojen juoksijoita. Oli kiva nähdä tuttuja 53km taivaltajia. Huollon lähestyessä ihmettelin miten hyvältä meno tuntuu. Muistelin ekaa Karhunkierros juoksua, jolloin saavuin huoltoon aivan raatona. Silloin olin aloittanut aivan liian kovaa ja koittanut pysyä Sannan perässä liian pitkään. Vuosi 2014 oli ihan klassikkokisa lumen määrästä johtuen. Oulanka-Juuma oli ainut jollakin tavoin juostavaa pätkä ja mehän oltiin päätetty se juosta ihan hyvää haipakka. Onneksi silloin en tajunnut millainen taival vielä olisi edessä.... loputon lumessa taivallus.

Tällä kertaa Juuman huollossa oli hemmetin moinen härdelli menossa. Oli kaikkien matkojen juoksijoita. Olin päättänyt tälläkin kertaa hoitaa huollon mahdollisimman nopeasti, joten kyllä ketutti jäädä jonon jatkoksi odottamaan, että saan täytettyä pullot. Selvisin siitä onneksi melko nopeasti, kun huomasin, että toisella puolella pöytääkin on täyttöpaikkoja, mitä muut ei huomannut. Lisäsin juomarakkoon vettä ja pehmopulloihin urkkajuomaa, banaania käteen ja menoksi. Huollosta lähtiessä huomasin suureksi ihmeekseni, että tuttuni Mikko kavereineen oli myös tekemässä lähtöä huollosta. Miten ihmeessä olin saavuttanut heidät? Aamupala pöydässä olin ihaillut poikien insinöörin tarkkuudella tekemään etenemis- ja syöntisuunnitelmaa. Minun taiteilijaluonne ei ikinä taivu moiseen. Pakko oli kuittailla, että edetäänkö vielä suunnitelmassa...kuulemma oltiin ihan aikataulussa :)

Juuma-Konttainen välillä olen kahtena edellisenä vuotena kironnut, kävellyt ja miettinyt  mitä v.ttua teen täällä? Väli on tuntunut todella tylsältä ja matka Konttaiselle loputtomalta. Tällä kertaa oli ihan eri fiilis mennä. Oli kiva kun poluilla oli porukkaa. Vuonna 2014 kahlasin lumessa kuusi tuntia ylhäisessä...tai enemminkin epätoivoisessa yksinäisyydessä. Nyt fiilistelin matkalla sitä, miten erilaiset olosuhteet reissuilla on ollut.  Viime vuonna oli hemmetin märkää. Silloin j,uurakot ja pitkokset oli tosi liukkaita. Nyt maasto oli kuiva ja todella hyvin juostavassa kunnossa. Pitkospuilla juostessa muistelin, miten epätoivoiselta taival Konttaiselle oli tuntunut kahlatessa suolla. Eihän silloin mitään pitkospuita ollut näkyvissä. Nivusiin asti ulottuvan lumen alla oli jäätävän kylmää vettä. Varpaat oli umpijäässä. Tällä kertaa sain pelätä sitä kuinka pahasti palan auringon paahteessa. Polkujuoksun suola on kyllä sekin, että maasto ja olosuhteet ovat aina erilaiset ja tekevät tapahtumista täysin erilaiset vaikka reitti olisi ihan sama.

Lähes jokainen jonka tiedän on kironnut lopun 10km ylös/alas taipaleen. Täytää myöntää, että minulle se on yksi reitin lemppariosuuksista. Konttaisen portaille päästyä tiedän, että tästä nyt vain taistellaan mäet ylös ja alas ja sitten saa juosta maaliin. Konttaisen jälkeisellä huollolla täytin pikaisesti pullot. Otin banaanin ja jatkoin matkaa. Oli ihan super kivaa, kun huollossa näin ystäväni, jotka olivat taivaltamassa 31km matkaa. Olin niin ylpeä heistä. Tytöt ovat lähteneet melko nollasta liikkeelle juoksun suhteen ja nyt he olivat jo toista kertaa saapumassa Karhunkierroksen maaliin. Saan melkein paremmat kiksit, siitä kun saan jonkun innostumaan ja ylittämään itsensä kuin omista suorituksista.

Mutta palataan vielä loppuosuuteen. En tiedä onko talven skinnailuista ollut hyötyä, mutta ylämäet kulki mukavasti. Innoissani sovelsin polkujuoksu idoliltani Kaukolan Tommilta oppimaa ylämäkien tamppaustekniikkaa. Jalat ei myöskään ollut niin paskana, että ne olisi rajoittanut alamäkien juoksua. Valtavaaralta oli suorastaan nautinto hilipattaa alas viimeisille portaille. Maaliin juoksin onnellisena ja hyvä voimaisena. Ai että nautin päivästä.


Juoma ja eväspolitiikka:
Oulangalle saakka Ansku piti totutusti huolen meidän säännöllisesti juomisesta ja syömisestä. Söimme 45 minuutin välein jotain. Oulangan jälkeen minun piti yrittää selvitä yksin. Yllätys, yllätys....sen jälkeen syöminen ei ihan noin säännöllistä ollutkaan.  Pyrin kuitenkin siihen, että söin suht. säännöllisesti. Lämpimästä kelistä johtuen syöminen ei oikein maittanut ja toisaalta en hirveästi uskaltanutkaan syödä.

Vettä kannoin ehkä vähän liikaa mukanani, mutta huomattavasti parempi niin. Usealla kanssa kilpailijalla loppui juomat huoltojen välissä ja se jos mikä kyllä syö miestä. Minulla oli n.1,5 litraa repussa juomapussissa ja sen lisäksi 2x 0,5 l pehmopulloissa urheilujuomaa,

Jokaisella huollolla söin banaania ja sipsiä. Matkalla söin muutaman geelin sekä Power barin shottikarkkeja pari pussia....ne on ihan lemppareitani. Lisäksi söin lakupatukan ja puolikkaan Twixin. Edellisenä vuonna kannoin aivan liikaa evästä mukanani, joten nyt uskalsin vähentää määrää.

Aikani oli 12h 16 minuuttia. Meno tuntui loppuun asti sen verran mukavalta, että jossittelun varaakin jäi ja parannettavaa myös.

Tapahtuman jälkeen:
Saman tien kun maaliin pääsi niin kyllähän ne lihakset jumahti tönköksi.... mutta onneksi ei  vielä reitillä. Varpaan kynnet nyt lähtee kahta lukuunoottamatta, mutta se nyt on minun tapauksessa ihan normaalia. Ajatuksenahan se tuntuu kauhealta tunkea neula kynnen alle ja tyhjentää nesteet sieltä, mutta se kyllä helpottaa ihan hulluna painetta kynnen alla. Eilen siis lauantaina pystyin jo hyvin vetämään 10 cm korkkarit jalkaan :)

Ihan vähän olen herkutellut mielessäni ajatusta NUTSin Ylläs-Pallas-Hetta juoksusta , mutta ne 134km ja nousumetrien määrä on vielä pitänyt minut järjissäni. Se ehkä on kuitenkin liikaa. Toisaalta Karhunkierroksella juuri ylämäet tuntui helpolta... silloin kun saa hyvällä omalla tunnolla kävellä.

Lopuksi taas iso kiitos kisajärjestäjillä. Taas kerran teitte uskomattoman tapahtuman, jossa porukka selkeästi viihtyi.



-Tytti

Maastojuoksua parhaimmillaan (pahimmillaan)

On tainut tulla pari kertaa aiemminkin täällä todettua, ettei "taajama-/asfalttijuoksu" oikein nappaa. Pururadoilla tai varvikossa juokseminen vain yksinkertaisesti tuntuu paljon helpommalta vaikka jalkaa hieman korkeammalle täytyykin nostella. Ja ennen kaikkea, mieli ilakoi ja polvetkin tykkää. Mikä mieletön hauskuus piileekään siinä, että voi juoksun lomassa tehdä varsahyppyjä (hyppiä kaatuneiden puunrunkojen yli), uintiliikkeitä (sukeltaa tiheässä ryteikössä) ja leikkiä balettitanssijaa (hyppiä nilkat suorana isojen ojien yli)! Asfaltilla toki täytyy välillä käydä muka vähän vetoja juoksemassa ja vauhtia hakemassa (onko pakko??), mutta auta armias jos pyörätieltä erkanee kiva pikku polku tai pyörätietä reunustaa sopivan harva nätti metsä…siinä on naisessa pitelemistä, että tulee minuutintarkat ja suunniteltuja sykerajoja noudattavat vedot pyörätiellä tehtyä. Kuinka monta kertaa olenkaan löytänyt itseni "pyhälenkkarit" jalassa p….akasan päältä ihmettelemässä, että tässä sitä taas ollaan nätillä "taajamalenkillä".

Mutta että onko soiden ja vaarojen ylittäminen haaruksia myöten lumisohjossa myös hauskaa? Voi se olla! Silloin kun on taivaltajalla oikeanlainen asenne (hieman huumoria mukana), et ole haasteen kanssa yksin, varusteet on kohdillaan ja luotat omaan kuntoosi ja….tiedät paljukylvyn ja skumpan odottavan sinua maalissa!

NUTS  (Northern Ultra Trail Service) Karhunkierros Trail Ultra, Kuusamo Ruka, 17.5.2014

Taisi olla loppuvuotta 2013 kun Tytti mainitsi eräällä "Markon prässin" palauttelulenkillä, että harkitsee ensi kertaa osallistuvansa maastojuoksutapahtumaan, NUTS:ien järjestämään Karhunkierrosultraan toukokuussa. Mielessä Karhunkierroksen huikeat maisemat ja neulaiset polut nyökyttelin, että vau sehän on hienoa! Mahtuisinkohan minäkin mukaan?? Ja sitä rataa…Onneksi NUTS:ien keulamies, Eppu, oli viisas ja varmisteli vielä alkuvuodesta, että oliko se nyt 53km vai 80km, mihin tytöt aikoo…Oltiin nimittäin (tietysti!) ilmottauduttu 80k -matkalle ajattelematta sen kummemmin asiaa. No, tultiin järkiimme ja lyhennettiin matkaa hieman. Eipähän tule lenkistä "niin pitkää" eikä tuhlata aikaa pitkään palautumiseen kun vastassa on vielä seikkailukisa jos toinenkin.

Toukokuun puoliväli koitti ja molemmat hokivat: "En oo kyllä nyt ihan kauheasti talvella juossu...", "Kestääköhän kintut?", "Ai, onko siellä lunta!?" Luotto itseenä oli siis hieman koetuksella. Lumi sinänsä ei pelottanut, vaan aiheutti lähinnä varusteluspekulointia. Jännitystä aiheutti pääasiassa ajatus 53km:n yhtäjaksoisesta "juoksusta" haastavassa maastossa. Seikkailukisoissa saattaa tossupätkän pituus ajallisesti olla kahdeksankin tuntia ja maasto vähintäänkin haastavaa, mutta siinä suoritus aina välillä seisahtuu rastien kohdalla tai muuttaa muotoaan (uipastaan nyt tuosta tuon pikku ojan poikki), jolloin se ei ole yhtä armotonta touhua. 

Mitkä fiilikset?

Matkaan lähdettiin erittäin hyvillä mielin ja perjantai-iltana Rukahoviin kantoi laukkunsa kaksi iloista ensikertalaista. 

Kannustettiin klo 21 aikaan 160km:n matkalle aikovat, meidän silmissä hurjaakin hurjemmat, "oikeat" ultraajat.  Nukkumaan mennessä ennen puolta yötä meinas karkit mennä väärään kurkkuun kun erehdyttiin gps -seurannasta kurkkaamaan pitkänmatkalaisten sijainti. "Siis tässä on nyt pakko olla joku häikkä!". "Jätkät on edenny alle 10km kolmen tunnin aikana…" "Minkähän verran sitä lunta oikein on….???!!" Aamulla päälle puettavaan vaatekasaan nakattiin t-paidan kaveriksi merinovillaiset irtohinat sekä hanskat arvaten, että konttaamaan ehkä päästään. Lenkkarivalinnaksi oli illan aikana varmistunut molemmille kevyet, talvimallin nastalliset Ice Bugit ja kaveriksi ilman muuta Gaiterit nilkkoja lämmittämään. Pitkien kesätrikoiden alle kompressisäärystimet. Onpahan ainakin sääret ja nilkat hyvin suojattu. Suorituksen jälkeen saimme todeta, että ollaan me seikkailuista sentäs jotain opittu, koska varustelu ja eväsasiat menivät aika lailla kohdilleen. 

Eväänä repussa painoi Powerbarin shotteja ja berry plast -patukoita. Niin ja tietysti pari sulkaapatukkaa ja riittävästi suolatabletteja. Nestettä lähtiessä molemmilla 2,5 litraa. Laskettiin, että sillä päästään ekat 31 km ennen ensimmäistä huoltoa.

Lauantaiaamuna 53 km:n ryhmä kuskattiin bussilla hotelli Rukahovista Oulangan luontokeskukselle auringon paistassa yllättävän lämpimästi. Perillä oli reilu tunti aikaa ravata vessassa, vähän venytellä ja nauttia riskillä jopa munkkikahvit. 

Järjestäjä varoitteli hienovaraisesti, että viimeiset 15km on sitten "aika mielenkiintoista" pätkää ja suositteli joukkovoiman hyödyntämistä loppuosuudella. Mitä kummaa se nyt tarkoittaa…Myöhemmin, taivaltaessani tuon nimenomaisen 15km pääasiassa yksin, tajusin, mistä oli kyse.

Oli "trailrunninkia"….

Lähdössä asemoiduttiin Tytin kanssa ryhmän puoliväliin ja juosta hilputimme ensimmäiset 20km n. 8 hengen porukassa hyvää tasaista vauhtia. Maisemat olivat kerrassaan hienot ja alusta pääosin juostavissa. Kenkä piti "nilkkasohjossa" mainiosti ja välillä saimme pistellä ihan kuivaakin polkua! Paksumpaakin lumikerrosta löytyi, mutta vain lyhyinä pätkinä. Tytin viikko ennen tapahtumaa hankkimansa rakot tajusivat olla ilmoittelematta itsestään – mikä onni! Jaloissa tuntui olevan hyvin vääntöä ja tunsin, että kovempaakin niillä pääsisi. Silti epäröin vauhdin nostamisen kanssa, sillä edessä odottava "tosinaisen pätkä" hieman jänskätti. Napsin energiaa vajaan tunnin välein ja 3h kohdalla imeskelin ekan suolatabletin. Neste riitti hyvin eikä energiataso päässyt missään kohti laskemaan alle sallitun. Varpaat hieman kipulivat kylmyyden vuoksi, mutta tyytyivät parin tunnin kohdalla kohtaloonsa. Muutaman kerran reittimerkit olivat hakusessa ja pieniä koukkuja tuli. Mieli oli kuitenkin iloinen ja kevyt eivätkä pienet vastoinkäymiset lannistaneet. Pari kertaa Tytti vihjaili, että hän pärjää kyllä pari askeltaa taaempanakin jos haluan hieman nostaa vauhtia. Eksymistä ja lopun haasteita peläten halusin kuitenkin pysyä huutoetäisyydellä :) 

25km:n kohdalla tein sitten päätöksen ja huikkasin hyvää vauhtia perässä askeltavalle Tytille, että "Mie nyt kokkeilen mennä vähän kovempaa!". Sovittiin, että viimeistään maalissa taas tavataan :) Sitten ei muuta kuin aikomuksesta vaarin ja vauhtia alle. Napsin juoksuhurmiossa ja hienoista maisemista voimaa ammentaen muutamia juoksijoita kiinni, kunnes saavutin naisissa lopulta kakkoseksi tulleen Asta Heikkalan. Huoltopisteen lähestymisestä kertovat Shelbyn nauhat loivat uskoa siihen, että pian saa luvan kanssa pysähtyä repun täytön ajaksi :) 31km taittui ajassa 4:27. Huollossa en turhia viipynyt vaan jatkoin matkaa samantien täytettyäni reppuun 2,5l polttoainetta. Jokke tsemppasi "loppukiriin" :D Nautiskelin eväitä rauhallisessa vauhdissa ja samaan aikaan jopa selvittelin solmuksi sotkeentunutta lettiä… Koitin myös askarrella katkennutta Gaiterin nauhaa solmuntapaiselle, jottei nilkka pääse paleltumaan. Hidastelu ja haaveilu kostautui aika pian ja Asta saavutti. Siinä kohti se alkoi!. Kahlaaminen nimittäin! Matkaa oli taittunut siinä vaiheessa n. 35km ja tajusin, että nyt tais tulla juoksemiselle loppu. Asta harppoi syvissä jäljissä tehokkaan näköisesti ja huomasin aika nopsaan, ettei minun kannata yrittää roikkua perässä vaan keskityn siihen, että pidän yllä tasaisen vauhdin ja keskityn selviämään maaliin saakka.

Ja oli "extremerunninkia"

Astan kadottua metsän siimekseen alkoi henkisesti taipaleen raskain pätkä. Monta tuntia ilman pienintäkään havaintoa muista kisailijoista kahlasin, kahlasin ja kahlasin. Kylmää valkoista massaa oli pahimmillaan nivusiin asti. Heti jos lunta oli "vain" 10-20 cm koitin juosta. Keskityin sietämään jalkojen palelua ja hamusin happea lihaksiin hengittämällä isosti. Periksi en antanut milliäkään. Tiesin, että jaksan. Jalka oli nilkasta alaspäin hyisessä sulamisvedessä ja kiittelin Gaiterien olemassaoloa. Kiittelin myös sitä, ettei jaloillani ole tapana kramppailla tai akilleksilla vihoitella. Suolatapletteja napsin reissun aikana yhteensä neljä. Välillä lumen alla tuntui pitkoksia, risuja ja ties mitä. Käsillä yritin tarttua oksiin tasapainon säilyttääkseni. En muista koskaan katsoneeni kellosta siihenastista matkaa yhtä tiheään kuin tuolloin. 42km 400m, 42km 500m, 42km 600m….tämä ei lopu IKINÄ!!! Tiesin energian ja nesteen riittävän toiseen huoltoon oli vauhti kuinka hidas tahansa, joten sen puolesta ei tarvinnut hermoilla. Kaikenmaailman karhujutut sen sijaan puskivat päähän :) Mikä huima lisäsinni ja turvan tunne tulikaan sen tiedostamisesta, että kotipuolessa ainakin muutama silmäpari välillä kurkki gps -palloni liikkeitä kartalla. Toinen huolto häämötti Konttaisessa 6,5km ennen maalia ja sinne saavuin ajassa 7:35. Vaaran laella ennen huoltoa meni harhailuksi, mutta jäljistä päätellen en tainut olla ainoa. Huollossa jälleen vastassa kannustava meininki ja talkoolaisten iloiset ilmeet. Pari litraa nestettä reppuun ja muutama suolatikku ja keksi nyrkkiin. Naureskelin mielessäni, että eka huoltopisteellä en ollut edes tajunnut, että tarjolla oli juoman lisäksi myös syötävää.

Kelloa katsoessani päätin, että minähän ehdin maaliin ennen alkuperäistä 10h cut offia (hieman ennen kisan alkua tuo 10h cut off siirrettiin Konttaisen huoltopisteelle). Vastassa oli monen monta nousua ja laskua milloin paksussa pehmeässä lumessa milloin märässä kivikossa. Kilometrit kellossa lisääntyivät matovauhtia. Jaloissa alkoi happo nipistelemään, mutta jostain sitä voimaa kumma kyllä riitti. Vaarat kohosivat edessä korkeina ja portaista tuskin kaiteita näkyi. Miesten 80k hopeamitalisti Antti Itkonen saavutti minut hetkellä kun jälleen kerran hieman harhailin reitillä. Pari kertaa kävin rannassa laavulla hakemassa reittiä vaaran laelle palatakseni aina takaisin. Yhteistuumin löysimme oikeat jäljet. Nostin vauhtia kuin huomaamatta toisen kisaajan nähtyäni, mutta Antin vauhti oli kuitenkin himpun verran liian kova, joten ihan kannassa en pysynyt. Kauaa ei mennyt kun miesten 80k kolmanneksi sijoittunut Marko Mattila tupsahti selän taakse. Markon vauhti oli juurikin sopivan kannustava, joten hänen kanssaan tsemppasimme viimeiset nousut peräkanaa. Valtavaaran haasteet tulen muistamaan aina. Rukatunturin loputtomilta tuntuvissa portaissa oli mahtava huomata, että todella raskaasta matkasta huolimatta jaloissa oli vielä paukkuja. Marko herramiesmäisesti antoi minun juosta maaliin ensin ja niinhän minä tein! Shelbyn nauhat ja maalista kuuluvat torven törähdykset saivat melkein ilosta itkemään. Olipahan reissu! Maaliviiva ylittyi ajassa 9:19:40 ja sillä irtosi naisten 53k 3. Sija. Asta oli taituroinut maaliin 17 minuuttia aiemmin. Naisten 53k voittaja, Nina Heiskanen, urakoi reitin huikealla 8:06:30 tuloksella. Onnittelut molemmille HTRC:n naisille!!

Ei mennyt kuin puolisen tuntia ja Tyttikin viiletti maaliin ajassa 9:46:40 päästen hienosti sijalle 5. 

Mahtavaa Passion Adventure, me tehtiin se!

Skumppapullolle poks ja paljuun lämmittelemään. Voiko maaliintulolta enää enempää toivoa…

Paras oli kuitenkin vielä edessä. Nimittäin monta päivää naamalla pysyvä hymy ja lennokas huumauttava fiilis. Tämä on nimenomaan se syy ja jutun juuri, miksi näihin lähdetään mukaan!

Vielä vähän lukuja...

Laskeskelin juoneeni matkan aikana laimeaa urkkajuomaa n. 6 litraa, syöneeni 2 pussia Powerbarin shotteja, 2 urheilupatukkaa, 2 sulkaapatukkaa, yhden leivän sekä toisessa huollossa ne parit keksit. Niin ja suolaa tietysti. Energiaa kului n. 6000 kcal keskisykkeen ollessa n. 80% maksimista.