Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

tiistai 22. tammikuuta 2013

Takaisin treeninmakuun ja hiihtosuunnistamaan

Uusiakin juttuja jo pukkaa tänne blogiin, joten ennen niitä lähetänpäs minäkin pitkästä aikaa omat pikaiset kuulumiseni.

Edellisen kerran kirjoittelin raskausajan harjoittelusta. Nyt sitten se odotusaika on onnellisesti ohitse, sillä uudenvuoden aattona perheeseemme syntyi ihana pieni tyttö. Esikoistyttäreni täyttää tänä vuonna kolme vuotta.

Kaikki meni hyvin ja nopeasti ja en edes uskalla kertoa, kuinka pian kotiin palattuani kaivoin sukset naftaliinista ja lähdin ladulle nautiskelemaan. Naama virneessä mentiin, sykkeitä kuitenkin vilkuillen. Kunto ei tietysti ole huima, mutta ei se surkeakaan ole, kun on jotain pystynyt raskausaikanakin tekemään. Viimeiset pari kuukautta liikkuminen oli tosin lähinnä punttisalia ja kahvakuulaa ja lyhyitä, hitaita kävelylenkkejä.

Huippusuunnistaja tekee vuodessa 50-200 suunnistusharjoitusta. Se on paljon. Kartan kanssa pitäisi päästä tekemisiin siis vähintään kerran viikossa, jos haluaisi, että "ammattimainen" tatsi hommaan säilyisi. Koska edellisestä karttatreenistä oli aikaa monta kuukautta, päätin ilmoittautua Sankivaarassa vain 15 min ajomatkan päässä kotoa järjestettäviin hiihtosuunnistuskilpailuihin. Kartan kanssa ei nimittäin turhan usein tule oltua tekemisissä ja tänä talvena ei lähellä kisoja juurikaan ole. Näiden lisäksi olen suunnitellut käyväni vain oman seurani eli Länsi-Rajan rastin aluemestaruuskisat helmikuussa sekä lumirastit pääsiäisenä.

Kun lähtee mukaan oikealla asenteella ja tietää lähtökohdat, voi suunnistamisesta nauttia, vaikka vauhti ei kärkisijoihin tai edes lähelle sitä riitäkään. Siinä piileekin yksi suunnistuksen ihanuus. Harrastaa voi, vaikka ei huipulla olisikaan. Lajin heikkous on se,  että pitää olla lisenssi ja laittaa numerolappu rintaan jotta pääsisi talvella kartan kanssa tekemisiin.

Kisat könysin läpi ja mukavaahan se oli, vaikka ei ole tottunutkaan siihen, että porukka suhahtelee ohitse. Kun pisti pyllyn maahan alamäessä jarruttaakseen, oli aika haastavaa päästä takaisin ylös, sillä vatsalihakset ei vielä ole ihan huippuvireessä. Tarkoitus oli ottaa kuvakin todistusaineistoksi, mutta se unohtui. Marjo ja Kirsi lähtivät treenailemaan kartoillani ja lupasivat laittaa myös kuvat kartoista kera blogikirjoituksen.

Nousukuntoisin terveisin Niina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti