Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Harjoituspäiväkirjalla järkeä harjoitteluun

Sannan urheilumuisteluiden II-osaa odotellessa... :)

Tyttäreni syntymän jälkeen olen päässyt hyvin takaisin treenailemaan. Vaikean elämäntilanteen ja haastavan raskauden vuoksi pidin (osin pakostakin) treenitaukoa koko viimeisen raskauskolmanneksen. Onneksi palautuminen on käynyt nopeasti ja pohjakunto ei pettänyt. Olen päättänyt, että treenaaminen ei tapahdu enää yhtä spontaanisti tai toisinaan jopa pakonomaisesti kuin aikaisemmin. Olen oppinut, että urheileminen on hyvä jättää välistä silloin, kun tuntee olevansa väsynyt. Pöhköön päähän on mahtunut joskus monenlaista ajatusta siitä, että on pakko tehdä treeni, ettei vain koko kunto romahda juuri sillä samaisella sekunnilla. :) Siperia opettaa sillä ylirasitustilan muistot ovat liian karvaana mielessäni. "Tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu", mutta vanhempikin puudeli oppii uusia temppuja! :)

Hommahan meni näin:

Elettiin loppukesää 2010. Takana oli AC24 seikkailukisa Jerisjärvellä. Kisan jälkeen pidin viikon mittaisen levon ja lähdin kokeilemaan, kuinka tossu kuljettaa minua. Kroppa tuntui väsyneeltä, mutta olihan se ymmärrettävää em. koitoksen jäljiltä. Syksy teki tuloaan, mutta edelleen jokainen lenkki oli väsynyttä taaperrusta. Syke nousi helposti ja tunsin itseni kilpikonnaksi kumisaappaissa. Mielessä ahdistavat kysymykset siitä, miten nyt yhtäkkiä voi olla niin tahmaiset tassut. Kaikkihan oli mennyt hienosti tähän asti. Olin aikaisemmin sairastanut anemian ja kävin uudelleen verikokeissa. Hemoglobiiini-arvoni olivat minuksi hyvällä tasolla, joten hengenahdistukseen ja väsymykseen ei löytynyt järkisyytä raudan puutoksesta. Ruskamaraton Levillä samaisena syksynä päätyi kolmen kilometrin kohdalla keskeytykseen. Isä, appivanhemmat ja lapsukaiset kannustivat reitin varrella. Minä päädyin itkemään isän halaukseen. Nyt ei kulje, enkä saa henkeä!

Anna-Kaisa, Sanna ja Marjo
Juttua Pohjolan Sanomissa 2010

Mikä siis vialla?

Sitten tutkittiin astmaa puhalluskokeiden avulla, jotta hengenahdistukselle olisi saatu selitys. Mykoplasma oli lopullinen diagnoosi, joka 2011 oli ilmesesti "trenditauti". Aika moni sairasti sen. Koska olo ei kuitenkaan ratkaisevasti parantunut, ei sekään yksin voinut olla selitys kurjalle ololle. Pikku hiljaa totuus valkeni. Olin ajanut itseni ylirasitustilaan. Siitä alkoi kivinen ja tuskaisa palautumisen polku. Hidastin vauhtia, vähensin treeniä ja toisinaan jopa pakotin itseni lepäämään. Pedanttina ihmisenä jatkuvien tavoitteiden asettaminen itselleni oli tuonut salakavalasti mukanaan yliannostuksen stressiä. Opiskelin työni ohella. Poikani mennessä nukkumaan avasin tenttikirjat tai työsähköpostin. Siinä sivussa järjestin aikaa urheilulle ja pyrin olemaan läsnäoleva äiti. Toivuin edelleen myös rakkaan äitini menetyksestä ja viiden vuoden jaksosta, jolloin äidin vakava sairaus heitti vaikeuksien varjot sekä menettämisen pelon arkeemme. Kaikki harjoitteet menivät helposti tehotreenin puolella, koska purin lenkeillä pahaa oloani...yritin juosta sitä pakoon! Aikaa oli aina liian vähän ja syke jo lähtöä tehdessä korkealla. Treenaamaan piti kuitenkin päästä purkamaan korvien väliä, kaikki tapahtui oman "terveyden" kustannuksella - näin jälkikäteen filosofoiden. Se oli lähes ainoa kanava ladata akkuja kohtaamaan itselle kasaamiani haasteita sekä tehdä surutyötä. Homma oli varsinaista noidankehää ja jarrupoljin oli yhdessä järjen kanssa umpijäässä! 


Valoa tunnelissa!

2011 keväällä alkoi valoa näkyä tunnelissa. Geopark 2011 kisaan ehdin palautua sellaiseen kuntoon, että uskalsin lähteä yli vuorokauden mittaiseen koitokseen. Tiesin, että jaksaisin kyllä vääntää, jos ei maksimitehoilla tarvitsisi puristaa. Kisa meni hyvin, eikä olo menoa hidastanut. Jatkoin palauttelevaa treenausta. 






Ruskamaraton syyskuussa 2011 muistutti kuitenkin totuudesta. Juoksin puolikkaan läpi synnyinlahjaksi saamallani sisulla. Syke oli koko juoksun maitohappojen puolella, mutta jääräpäisenä pidin 5min/km vauhdin. Kovemman tavoitteeni jouduin hyvästelemään jo alkukilometreillä. Seuraavan yön oksensin. Sekin vauhti oli vaatinut veronsa tai sitten maitopohjainen palautusjuoma ei sopinut laktoosia sietämättömälle vatsalleni. Yö oli sellainen, että kyseistä palautusjuomaa en kokeile toistamiseen! 

Lopulta raskaus antoi elimistölle aikalisän kunnon palautumisjaksolle. Hiihtelin ja harrastelin PK sykkeillä sen jälkeen kun lannistavalta alkupahoinvoinnilta kykenin. Ylirasitustilasta palautuminen on ollut pitkä prosessi. Kroppa antoi äänekästä vastalausetta vauhtiin ja sykkeen nostoon lähes kahden vuoden ajan. Teho ja rentous olivat viime kesään 2012 asti treeneistä kokonaan poissa. 


Geopark 2011, kuva: Tapani Launonen
Entäs nyt?

Tästä kaikesta viisastuneena kävin lokakuussa 2012 ODL:n liikuntaklinikalla testeissä. Sykerajojen lisäksi sain inbody-analyysin perusteella tietoa kroppani koostumuksesta. Sain samalla arvokkaita ohjeita treenisuunnitteluun kokeneelta valmentajalta, jolle seikkailu-urheilu on tuttu laji. Olen saanut vielä jälkikäteenkin hyviä ohjeita ja vinkkejä. Minulla on ollut treenipäiväkirja viimeksi kilpahiihtoaikoina, josta nyt on jokunen vuosi vierähtänyt. Iso kiitos kuuluu myös Niinalle ja Anulle. Molemmat naiset ovat antaneet omien kokemustensa perusteella neuvoja ja auttaneet uuteen alkuun. :) 

Siis…kahta kehittävää viikkoa seuraa aina palauttava viikko, jolloin harjoitusten määrä on selvästi pienempi kuin kehittävillä viikoilla. Neuvoista viisastuneena pidän kaksi lepopäivää viikossa. Harjoituskalenterista löytyy nyt huoltavat "höntsäilylenkit", jolloin syke pidetään määrätietoisesti PK rajan alapuolella. Mukana on myös tehotreenejä, jolloin vetojen tavoitteena on vauhti- sekä maksimikestävyyden kehittäminen. Syke nousee anaerobisen rasituksen kynnykselle siten, että tuntuu vielä hyvältä ja meno on letkeää. :) Lepo on sitten lepoa, ei siis edes mitään pikku sievää jumppaa. :) Olen teemoitellet suunnitelmani varioiden määrällä, teholla ja levolla. Keväälle pitäisi vielä viilata harjoituskalenteria kilpailuja silmälläpitäen.  

Joka viikon alussa tuunaan suunnitelmaa perheen menojen mukaan. Vaikeinta on määräviikoilla saada voluumia treenaamiseen. Yli 10 tunnin treeniviikko vaatii mieheni tukea ja meidän keskinäisten urheilumenojen limittämistä - ettei mene ihan läpsyvaihdoiksi! :) Vastapainona lepoviikoilla ja -päivinä aikaa jää enemmän. Uskon, että urheilun määrä ei ihan kamalasti ole kasvanut aikaisemmasta. Pyrin myös tekemään kuntopiiriä kotona tyttäreni kummastellessa äidin huidontaa!! :) Testien perusteella ja saamieni ohjeiden perusteella voin keskittyä pääsääntöisesti lajinomaisiin harjotteisiin, eikä sinne punttisalille OLE PAKKO MENNÄ - jes!! Onneksi äitiyslomalla ei tarvitse potea kuuluisaa äitien tautia; huonoa omaatuntoa siitä, että on urheillessa poissa kotoa. Nyt lapset voivat osaksi olla mukana ja kotonakin ehtii olla! :) Uintia olen suunnitellut lisääväni mukaan kevään myötä eikä venyttelykään hoidu pelkästään maton tuijottelulla kotisohvalta!! Vauvauinti alkaa tänään, vauhtia siis sieltä!! :)
Intoa ja motivaatiota on kovasti! Kroppa ottaa taas ilolla vastaan erilaisia ärsykkeitä ja tossu sietää jo vauhdikastakin menoa! Polarin RCX5 sykemittari ja GPS sensori ovat tuoneet treeneihin lisää intoa. On mukava seurata ja analysoida rasituksia sekä tehojen heijastuksia elimistössä. Seuraan tällä hetkellä sykerajojani aika orjallisesti. Olen silti huomannut, että aika hyvä itsetuntemus on vuosien myötä kehittynyt ilman mittariakin. Elimistö kyllä kertoo tärkeitä viestejä kaikesta, jos vain pysähtyy kuuntelemaan ja toimii järkevästi sen mukaan! Väsyneenä on turha lähteä pyristelemään yhtään mihinkään! Edelleenkin urheilu toimii parhaana terapeuttina, mutta piiskaan itseäni hieman armollisemmin!! ;) Suunnitelman avulla voin oppia ja myöhemmin katsoa, mihin tästä mammasta vielä on! :) Omaksi iloksi teen asioita, joista saan valtavan endorfiinilatauksen! Rakkaus urheiluun on ikuista, pahatkin karikot se kestää!      

Terguin, Marjo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti