Paluu pyöräsuunnistuksen pariin

Viime vuonna Lost in Kajaanin jälkeen en vielä tiennyt, mitä kolmas kerta toden sanoo tarkoittaa tässä kisassa.  Se tarkoitti sitä, että kolmen peräkkäisen voiton jälkeen neljäs peräkkäinen Kainuun seikkailu jäisi väliin.

Jo viime vuonna haikailin vanhan päälajini, pyöräsuunnistuksen pariin. Jostain syystä SM-kisat ovat vuosi toisensa perään sattuneet yhtä aikaa Lost in Kajaanin kanssa, joten paluu on jäänyt.  Kaikki lajin kansalliset kisatkin ovat pääsääntöisesti etelässä. Päällekkäisyys syksyn parhaan seikkailukisan kanssa on minusta todella harmillista, sillä useammalla seikkailijalla on jonkin sortin pyöräsuunnistustausta.

Keskikesällä päätin tehdä määrittelemättömän pituisen lajinvaihdon. Kalenteri on täyttynyt mtb-treeneistä toisensa perään. Maantiellä ajaminenkin on jäänyt vähemmälle, vaikka toki palauttavana lenkkinä on ohjelmaani kuulunutkin. Siinä missä aiemmin tein kovat treenit heikoimmalla seikkailulajillani, juosten, olen nyt pystynyt tekemään nekin pyörällä.

Kesä toi enemmän treenitunteja kuin parhaat juoniorivuodet. Suurimpana  "syyllisenä" on ehkä ollut se, että en ole käynyt pitkiä kisoja, jotka olisivat vaatineet pitkän palautumisen ja lepoa ennen starttia. 

Kotona Kempeleessä reenailun lisäksi tein heinäkuussa viikon pituisen "korkean paikan" leirin Ylitorniolle. Päivisin käytiin maauimalassa tai joessa lapsukaisten kanssa pulikoimassa, mutta siinä sivussa sain silti tehtyä laadukkaita mäki- ja tekniikkaharjoituksia maastopyörällä. Karttaakin pyrin lueskelemaan mahdollisimman monella lenkillä.

Ainovaaran SM-hiihtojen 2017 latupohjaa

Ylitorniolla järjestetään ensi keväänä hiihdon SM-kisat ja sen vuoksi Ainiovaaran kallioisille rinteille on ajettu mursketta latujen teon helpottamiseksi. Reiteillä, mihin aiemmin ei ole pyörällä päässyt, pystyi nyt ajamaan sekä ylös- että alaspäin. Tännehän saisi nyt hyvät pyöräsuunnistuskisatkin, ajattelin.

Uskaliaasti ilmoittauduin myös Rokua mtb:n 50 km kilpasarjaan. Sitä ennen ohjelmassa oli Köykkyri xc, noin 1,5h tunnin pituinen kisa kotikukkulalla. Merkitsin kalenteriini myös neljä pyöräsuunnistuskisaa viikonlopun aikana Seinäjoki-Kankaanpää –akselilla. Pääkisani olisi sitten Lost in Kajaanin kanssa yhtä aikaa käytävä pyöräsuunnistuksen SM-sprintti ja pitkä matka.

Köykkyri XC meni hyvin. Sain ajeltua oman rennon suorituksen raparallikelissä. Voittaja meni ylivoimaisena menojaan ja takana tulleista en saanut ajokaveria, joten oma taso jäi lopulta arvoitukseksi. Kisasta jäi kuitenkin hyvä fiilis. Köykkyrin kipuaminen ei tuottanut ongelmia. Kun treenitunteja on kesältä enemmän kuin aikaisemmilta, sain huomata myös, että palautuminen sujui nopeasti.

Köykkyri XC ja laskettelurinnettä päälle. Kuvan otti Lasse Seppänen.

Rokua mtb:n korvilla olo alkoi tuntua siltä, että flunssa on hiipimässä kylään. Kisa-aamuna olo ei kuitenkaan huonommaksi mennyt, joten lähdin kisaamaan. Meno oli kohtuullisen helppoa ja hapotonta ja siitä palkintona tuli viides sija 50 km kilpasarjassa. Ero samaan kärkinaiseen kuin kolme vuotta aiemmin jäi liki puolta pienemmäksi, vaikka matka oli nyt pitempi. Olin tyytyväinen.

Rokuan jälkeen seuraavana viikonloppuna oli edessä paluu vanhan rakkaan lajin pariin. Naapurin Hannan kanssa kävimme mtb-lomalla Seinäjoki-Kankaanpää akselilla. Voin sanoa "lopettaneeni" sen lajin seitsemän vuotta sitten, mutta nyt kutitti päästä takaisin karkeloihin. 

Mitä on tapahtunut seitsemässä vuodessa? Minä olen kuskina ehkä arempi, sen totesin tutussa Hyllykallion kalliokossa. Suunnistus meni yllättävänkin hyvin, vain sunnuntain toisessa kisassa sorruin yhteen isohkoon parin minuutin virheeseen, mutta suunnistus on toki haparoivampaa kuin tuolloin. Ajokuntoni ei ole yhtään huonompi. Neljä kisaa kahdessa päivässä ja sain tuntuman takaisin ainakin melkein. Toisen päivän kisat jo osoittivat sen, että pääsarjan kovat nuoret naiset eivät ole kaukana, hyvänä päivänä osa heistä on jopa voitettavissa.

Syyskuun alussa pyöräkuume kävi mahdottomaksi, ja meille muutti uusi pyörä. Trek superfly on huippu. Enempää ylisanoja en keksi. Kuinka paljon annoin Rokuan ja Kankaanpään hiekkamaastoissa tasoitusta painavalla täysjoustollani? Voi olla, että pyörä ei vaikuta fyysisesti yhtään, mutta ainakin henkisesti auttaa. ;) Tai kuinka paljon tykimpi uusi trekki on vaikkapa seikkailukisojen hiekkatiepätkillä? Se nähdään tulevissa skaboissa!

Kyllä uusi pyörä saa hymyn huulille.

Vaikka uusi pyörä ehti majailla minulla vain pari yötä ja kaksi lenkkiä ennen SM-kisoja, ei minun tarvinnut kahta kertaa miettiä, millä pyörällä lähtisin kisaamaan. Lauantaina oli ohjelmassa sprintti ja sunnuntaina pitkä matka. Vähäinen kartan kanssa ajaminen tai ylipäänsä harvat suunnistustreenit näkyvät toki kartanluvussa. Sprintti meni kohtuullisesti, vaikkakin kaksi väärälle uralle kääntymistä jäi harmittamaan, ja ne veivät mitalin. Tuliaisena oli nelossija. 

Pitkällä matkalla lähdin todella varovasti liikkeelle. Ykkönen löytyi hyvin. Kakkoselle tein reitinvalintavirheen sekä olin jo kääntynyt kerran väärälle uralle, mutta hoksasin nopeasti kääntyä takaisin. Olin tässä vaiheessa kolmantena ja eroa oli jo minuutti. Kolmoselle oli pitkä väli ja siinä tein porukasta parhaan reitinvalinnan. Poljin sen minkä kintuista pääsin, kävin vähän väärällä urallakin, mutta olin silti kovempi kuin kukaan muu. Matkalla neloselle pysähdyin kääntymään uralle, joka tuntui puuttuvan kartasta. Vaan oli kartalla parina pisteenä, mutta ei semmoisia vauhdissa näe. Kääntyminen väärälle uralle, pysähdys, kartan vilkaisu ja heti tulee puoli minuuttia takkiin! Vitonen, kutonen, seiska ja kasi menivät hyvin ja kulta oli silloin noin minuutin karussa. Kasille lähtiessä kääntelin ja vääntelin karttaa pysähdyksissä aivan liian kauan, lisäksi reitinvalinta ei ollut aivan paras mahdollinen ja irronnut pullotelinekin pyöritti juomapulloa kuin kellon viisaria. Jäin minuutin kärkeen tällä välillä. Ysi, kymppi ja viimeinen rasti löytyivät mallikkaasti. Fyysisesti en joutunut koville, sillä joudun menemään hieman jarru päällä, jotta pysyn kartalla. Pitkä matka toi SM-hopeaa. Seikkailu-urheilun harrastajat kahmivat varsinkin ikäsarjoissa roppakaupalla mitaleja.

Ensimmäinen henkilökohtainen mitali pyöräsuunnistuksesta.

Nyt lähden hyvillä mielin kohti talvea. Seikkailullisesti sattui huonoa tuuria, mutta kaikilta muilta osin jäi todella hyvä mieli. Erilainen kesä teki tosi hyvää.

NutsPallas 55 kilometriä ylä- ja alamäkeä

Tarinahan alkaa siitä, että viime syksynä jouduin perumaan Nuts Köykkyriin eli mäkiraasto pikkujouluihin osallistumiseni. Nuts-Joken kanssa sovittiin, että siirretään osallistuminen ensi kesälle vaikka NutsPallas tapahtumaan. Karhunkierrokselle olin jo ehtinyt ilmoittautua. Kovasti minua yritettiin houkutella 134km, mutta siinä kohdin pimeää syksyä juokseminen ei todellakaan kiinnostanut. Sain suustani sanottua, että minua ei kiinnosta juosta eikä varsinkaan kiinnosta treenata juoksua ja 134 km matkalle täytyy juosta ja täytyy treenata…täytyy treenata systemaattisesti. Pallakselta Hettaan voisin juosta. Sen olin kavereiden kanssa käynyt lenkkeilemässä aiemmin. Se on upea polkujuoksumatka. Syksyn angstit kuitenkin väistyivät, kun päästiin talveen ja kaikkiin talven mahtaviin riemuihin. Siinä sivussa sitä juoksuakin tuli tehtyä ja ennen kaikkea tuli tehtyä lihaskuntoa, minkä ansiosta Karhunkierroksella juoksu kulki mukavasti.

Karhunkierroksen jälkeisessä endorfiinihöyryssä moneen kertaan mietin, että upgreidaanko Pallaksen matkan tai ainakin menen tuplahäsään. Onneksi en tehnyt niin. Kesäkuussa tein taas sellaisen järjettömän combon, että suoraan New Yorkin reissulta menin Jukolaan. Siellä tietenkin tuplasin eli menin Venlat ja Jukolan. Seuraavan viikon kärsin sellaista väsymystä, että oksat pois. Niin kun mun oppilaat olis sanonut; ei kine! Ja silloin ei todellakaan kine - ei mikään kisailu tai tapahtuma. No pari viikkoa siitä oli Iin seikkailukisa ja sehän oli niin mukavaa taas. Sen jälkeen ehdin olla muutaman päivä kotona ja sitten lähdettiin kohti Norjan Lofootteja. Tiedostin kyllä, että tässä taidetaan toistaa kesäkuun alun Jukola-virhettä eli huonosti valmistautuneena kisaan ajatuksella kyllä se menee. Lofoottien reissu oli mahtava (toivottavasti saan aikaiseksi kirjoittaa siitä myös jonkin blogipostauksen). Lofooteilta ajelimme Kiirunan kautta Ylläkselle, josta olin varannut meille majoituksen. Ylläksellä oltiin perjantaina sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme katsomaan 134km lähdön. Siellä oli mieletön tunnelma ja vähitellen aloin ymmärtämään, että huomenna minunkin pitäisi juosta.

Lodgella pakkailin kamat juoksua varten ja viimeistään tässä vaiheessa huomasin mitä olin unohtanut kotiin. Ainakin luottokamoista säärystimet ja suolatabletit puuttuivat. Nyt mentäisiin ilman niitä. 55 km lähtö oli vasta klo 12 Pallakselta. Aamu oli siis mukavan rauhallinen ja olimme hyvissä ajoin Pallaksella. Siellä viimeistään tajusin millaiset olosuhteet ovat tulossa. Lofoottien reissulla meillä oli sen verran epäonnea, että hajotimme kummankin kännykät, joten olimme olleet jo tovin melkoisessa katveessa maailman menosta. Mitään käsitystä ei myöskään ollut sääennusteista. No tutut järjestäjät kävivät vihjaamassa, että olosuhteet avotunturissa on haastavat. Siellä sataa, tuulee ja näkyvyys on huono, että varaudu niin kuin olisit oikeasti lähdössä avotunturiin. Kun Eppu kisanjohtaja, ja melko kokenut kaveri, sanoo, että siellä on vaikeat olosuhteet niin siinä vaiheessa minäkin pakkasin kamaa enempi mukaan. Otin lisäenergiaa ja lisävaatetta. Osa kilpailijoista oli lähdössä todella vähissä kamppeissa. Ajattelin turvallisuutta, vaikken itse noita tarvitse niin onpahan auttaa muita jos tarvetta on. Minulla ei ollut tarkoitus eikä rahkeitakaan tehdä mitään kisajuoksua, joten muutama lisäkilo ei minun juoksua tulisi kaatamaan.

Lähdin siis ohuissa kuorivaatteissa liikkeelle. Lähdössä vettä vihmoi vaakatasossa, mutta tiesin, että minun varusteilla pärjään. Ensimmäinen nousu meni letkassa tampatessa, alamäkeen jo löytyi enempi tilaa juosta. Alamäessä vähitellen alkoi lämmöt nousemaan ja oli pakko riisua kuorihousut pois. Niitäpä en sitten loppureissusta enää tarvinnutkaan. Pallas-Hetta reitti kulkee tunturijonon päällä, jossa pitkät ylä- ja alamäet vuorottelevat, tasaista pätkää ei juurikaan ole. Aika pian oli selvää, että tästä päivästä tulee pitkä ja v.mainen. Kaukana oli Karhunkierroksella koettu juoksuflow. Lumikerolta alas juostessa matkaa oli taitettu 15 km ja mulla oikean jalan etureisi ja pakara huusi hoosiannaa. No eihän siitä ole kuin enää 40 km Hettaan. Kiva, kiva. Magnesiumia ja hotellin aamupalalta otettua suolaa suuhun. Jo pitkään vaivannut pakara on ollut vähän huonommassa kunnossa tässä viime aikoina, eikä se nyt ainakaan helpottanut, että oltiin oltu viikko Norjassa ja topitettu aika monta huippua. No sinnillä eka huoltoon Hannukuruun. Siellä en uskaltanut juurikaan pysähtyä. Olin aivan varma, että jos siinä yhtään pidemmäksi hetkeksi pysähdyn, en saa jalkoja liikkeelle uudestaan. Vauhdissa banaania ja sipsiä mukaan ja niitä sitten mussutin kävelessäni. Juomaa olin taas kerran ottanut aivan liikaa mukaan, joten eipä tarvinnut pulloja täytellä huollossa. Siitä jatkui loputtomalta tuntuvaa taivallus. Ajatukseni oli Sioskurussa, josta olisi enää nousu Pyhäkerolle, laskualas ja lopun tiepätkä. Koitin pitää jalat juoksunomaisessa askelluksessa aina tasaisella ja alamäessä… ja kait se ihan juoksua olikin aina paikoin. Onhan ne nyt kivoja ne pitkät loikotukset mäkeä alas vaikka sitten reidet olisin tulessa. Pitkään olin sinnitellyt kahden tytön perässä ja Hannukurussa ohitinkin heidät, kun en uskaltanut siinä enempi jäädä itseäni huoltamaan. No jossakin Tappurin kohdalla ensin toinen meni niin lentävällä askeleella ohi ja pian tuli toinenkin. Toisen perään sentään yritin lähteä, mutta sekin loppui lyhyeen, kun mun täyspakkauksesta tippui kuoritakki matkalle (se kun ei enää reppuun mahtunut). Ei kait se auttanut kuin palata poimimaan se ja yrittää survoa se niin, että se pysyy loppumatkan mukana. Siinä kohdin mietin, että onko tässä nyt mitään järkeä kantaa niin paljon kampetta mukana. Syöminenkin oli ollut koko matkan vähän tuskaista, joten energiaakin oli reppu täynnä.

Vihdoin näkyi Sioskuru. Tosin siinä säässä sai olla jo ihan mökin vieressä, että sen näki. Siitä sitten lähdettiin nousemaan kohti Pyhäkeroa. Välillä hölkkäsin tasaisempia pätkiä, mutta pääosin tallustin ylämäkeä eteenpäin. Ketään ei näkynyt, ei edessä eikä takana. Sää huononi mitä ylemmäs menin. Reittimerkit näkyivät vasta, kun oli sen kohdalla. Vauhti hiipui hiipumista. Huipulla vihdoin jotkut pojat tuli takaa ohitse. Olisi tehnyt mieli huutaa, että älkää jättäkö mua yksin tänne. Epätoivoisesti koitin hetken pysyä perässä, mutta totta kai ne meni menojaan. Juoksu alas Pyhäkerolta ei ollut niin paha kuin olin pelännyt. Toki jalat olivat kipeät, mutta sentään pystyin juoksemaan mikä oli kivaa vaihtelua pitkän ylämäki tallustelun jälkeen. Kerran meinasin alamäessä kaatua potkaistessani kiveä. Siinä oli hetken aikaa oli sellainen tunne, että just nyt kramppaa kummatkin pohkeet ja toinen etureisi. No sain tasapainon säilytettyä ja jalatkin liikkeellä. Viimeisen huollon ohitin melko nopeasti. Vähän lisää energiajuomaa toiseen pulloon ja sipsiä käteen ja kävellen eteenpäin samalla sipsiä syöden. Lopun miltein 10 kilometrin sora- ja asfalttitiepätkä oli paha. Sen jo tiesin lähtiessäkin, että se tulee olemaan mun heikkous, kun en minä mikään juoksija ole. Päätin että kävelyaskeleita en ota vaan juoksuaskeleella mennään, on se sitten miten hidasta vaan. Senhän tietää, että naisia laukkasi ohi ainakin neljä, jos ei viiskin. Viimeisen kohdalla sentään yritin kiriä tahtia ja hetken aikaa juoksinkin ihan kunnon vauhtia. Asfaltille tullessa kuitenkin tajusin etten enää neljää kilometriä pysty pitämään tätä vauhtia, joten viimeinenkin pääsi ohi. Eikä siinä enää ollut muutama mielessä kuin, että loppuis jo tämä paska…ehkä muutaman kerran tuli se ääneenkin sanottua. Siinä 500 m ennen maalia Jokke iloisena huutelee, että enää viis sataa metriä maaliin. Ajattelin vain, että onhan se jo aikakin. 500metriä ja noin kolme minuuttia oli aikaa kerätä itsensä ja nostaa juoksuaskel juoksuaskeleen näköiseksi ja hymy huulille. Maaliin pääsin ajassa 7h38min. Moni oli juossut melko paljon nopeampaa, mutta suurempi osa meni vielä melko paljon hitaampaa.

kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen

Se oli semmoinen reissu se. Valmistautuminen olisi saanut olla kyllä parempaa. Tosin itsepä olin hyvinkin tietoisena tehnyt valinnan lähteä lomareissulle just kisaa ennen. Kun vihdoinkin sain mieheni houkuteltua Lofooteille, niin todellakin halusin ottaa ilon irti niistä maisemista. Seikkailijana olisin hyötynyt siitä jos sää olisi ollut vielä huonompi. Minä kyllä selviän tuulessa ja tuiskussa ja ihan hevillä en luovuta. Nyt olisin selvinnyt vähemmälläkin varustuksella ja energialla. Kisassa minulla meni 1 pss geelikarkkeja, 4 geeliä, huollon sipsit ja banaanit sekä 1,5 l vettä ja 2x 0,5l urheilujuomaa. Enkä viitsi edes kertoa mitä kaikkea syötävää reppuun jäi.

Kiitos taas järjestäjille. Kaikki toimi ja te mahdollistitte minulle taas tämän "hienon" elämyksen.

Niin ja Ylläkselle lähtiessä otimme kyytiin jonkun juoksijanaisen. Siinä vaiheessa kun kyselin, minkä matkan hän oli juossut ja miten oli mennyt, hän kertoi juosseensa 55km aikaan 5.18. Kyytiläinenhän oli Jaana Leivo, joka oli juossut hienon naisten reittiennätyksen noissa olosuhteissa. Aika hienoa.

Ii challenge prespekuleissön

1.-2.7. käydään Kärkkäinen challengen osakilpailu Ii challenge. Kisa on PA:n naisille kesän ensimmäinen seikkailukisa. Tämä 12 tunnin kisa käydään yöllä. Passion Adventurelta on mukana neljä naista. Marjo, Sanna ja Niina eli parin vuoden takainen kokoonpano ovat toisessa ja Tytti kahden lainanaisen kanssa toisessa tiimissä. 

Tämän vuoden kisaan on ilmoittautunut kuusi naisjoukkuetta ja odotettavissa on tiukka kisa. Voittosaumoja on useammalla tiimillä. On paikallistuntemusta, kovia melojia, suunnistajia ja pyöränaisia.

Oman joukkueeni vahvuus on ehdottomastl se, että tunnemme toisemme hyvin, myös vahvuudet ja heikkoudet. Yhteisiä kisoja ja treenitunteja on lukuisia. Roolijako on selvä ja valmistautuminen tehdään huolella. Kroppa on kovassa treenissä lujilla, joten jotain jännitettävää on tälläkin kertaa kisan alla.

Melonta tulee tänä vuonna olemaan isossa ja kenties ratkaisevassa osassa, sillä melontaa on peräti 40 km ja joukkueet melovat omalla tai vuokraamallaan kalustolla. Tätä on testattu ja spekuloitu ja sen verran kerrottakoon, että sillä mennään, mikä on meidän tiimille nopeimmaksi peliksi todettu. 

Melonnan lisäksi kisassa on 60 km maastopyöräilyä, 10 km juoksua, 10 km rullaluistelua ja 0,5 km uintia. Tapani mukaan olen suunnitellut reitin valmiiksi. Harvemmin sitä onnistuu ratamestaria ennustamaan, mutta joskus on mennyt lähellekin ja spekulointi on älyttömän hauskaa. 

Seikkailu-urheilu on joukkulaji ja vauhdin määrää porukan heikoin lenkki. Reitin varrella joukkueen jäsenten välinen etäisyys saa tässä kisassa olla maksimissaan 100 metriä ja rastilla 8 metriä, joten kaveria ei auta jättää oksaan nojailemaan vaan koko ajan liikutaan yhdessä. 

Kisasta on luvassa gps-seuranta pe klo 22 alkaen. Pitäkää peukkuja!

niina

NUTS Karhunkierros 2016

Kolmas kerta toden sanoo... ja niin edelleen. Kolmas kerta NUTS KARHUNKIERROS kisassa ja jokainen tapahtuma on ollut toinen toistaan mielettömämpiä ja mieleenpainuvampia kokemuksia. Tänä vuonna tavoitteena oli juosta 80km viime vuoden tapaan. Viime vuosi oli minulle ensimmäinen noin pitkä juoksumatka, joten silloin menin hyvinkin maltillisesti lähinnä hakien kokemusta. Tänä vuonna olin monella tapaa viisaampi asian suhteen.

Olen aina ollut treenailun fiiliksen mukaan ja tehnyt lähinnä sitä mitä milloinkin on tuntunut mukavalta. Tänä syksynä ja talvena olin kuitenkin pyrkinyt järkeistämään harjoitteluani. Sainkin treenailtua talvella hyvin. Hiihdin paljon enemmän kuin koskaan aiemmin, tein lihaskuntoa ja juoksukin säilyi koko vuoden ohjelmassa. Ainoa notkahdus tapahtui kevättalvella eli juuri silloin, kun olisi pitänyt kaivella esiin juoksukuntoa,. Minä hyppäsin huomattavasti useammin tellu- tai randosuksien päälle kuin juoksutossuille. Tein neljä laskureissua Ruåttiin ja Norjaan. Tokihan sain paljon pk-treeniä skinnailessa vuoria ylös, mutta eihän se valmista jalkoja juoksun rasitukseen. Pitkiä juoksulenkkejä kertyi aivan liian vähän, mikä vähän kauhistutti. Mutta se oli oma valinta ja näillä oli mentävä.

Kisaviikolla  oli vähän epävarmoin ajatuksin juoksun suhteen. Laskukauden jälkeen yhtäkkiä lisätyt juoksukilometrit oli saanut pohkeisiin hyvät jumit aikaiseksi. Niitä yritettiin hieroa auki vielä kisa viikon maanantaina. Kylmällä lievitin kipua ja toisaalta toivoa, että paikat kestää juoksun.

Kisa aamuna olin kuitenkin yllättävän rauhallinen. Ei mitään perinteistä seikkailukisoistakin tuttua vessassa ravaamista ja panikointia. Olin sopinut lähteväni viime vuoden tapaan kaverini Ansku kans yhdessä juoksemaan. Pikkuisen hirvitti sillä tiesin, että Ansku oli juossut talven aikana paljon....siis oikeasti paljon, verrattuna omiin kilometreihin. Toisaalta tiesin, että aina voin jättäytyä etenemään omaa vauhtiani. Vihdoin kello tuli pykälään pääsimme lähtemään metsään. Olisin itse lähtenyt ehkä aavistuksen hitaampaa vauhtia liikkeelle. Tiedän että olen dieseli ja lämpeneminen kestää. Yleensä  siihen menee 40 minuuttia, kun moottorini hurahtaa käyntiin. Nyt kuitenkin juoksu tuntui alusta asti mukavalta ja vaikka sykkeet oli aavistuksen liian korkeat niin vauhti tuntui hyvältä. Annoin Anskun jatkaa samaa vauhtia ja juoksentelin perässä.
Vaikka edellinen vuosi menikin mukavasti oli minulla silloinkin heikot hetket matkalla. Muistan että edellisenä vuotena yksi tuskallinen hetki oli ennen Oulangan huoltoon pääsyä. Tänä vuonna odottelin että tuleeko nyt sitä samaa tunnetta. Mutta ei tullut. Matka välillä Hautajärvi-Oulanka meni mukavan rauhallisesti juosten. Tällä pätkällä polku on helppoa juostavaa ja sitä on ilo edetä. Lähestyessä Oulunkaa tosin kyselin Anskulta että onko meidän vauhti hidastunut, kun porukkaa pukkaa ohi vai onko muut kirinyt alun tahtia. Jatkettiin kuitenkin omaa tahtiamme. Anskulle lämmin sää teki etenemisen vähän epämukavaksi, joten ei ollut mitään järkeä nostaa vauhtia.

Oulangan huoltoon saavutiin  reilu viis minuttia nopeampaa kuin edellisenä vuotena. Sen olin itselleni tehnyt selväksi että tänä vuonna en jää huoltoihin asumaan vaan koitan jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti. Taisinkin huollossa vähän hoputtaa Anskua. Kiire poluille oli kova. Aika pian huollon jälkeen joku mies juoksentelin meidän ohi. Mulla tossu oli syönnillään, joten jäin suusta kiinni miehen kanssa. Yhtäkkiä huomasin Anskun jääneen taakse. Pysähdyin odottelemaan Anskua kunnes kuulin Anskun huutavan, että mene vain. Tai ainakin niin kuvittelin. Käännyin ja juoksin kaverin kiinni ja annoin mennä. Edellisenä kesänä Tromssa skyrace- kisassa annoin saman käskyn Anskulle. Silloin minulla ei kulkenut. Tiesin, että  jojon nokassa oleminen tekee muutenkin raskaasta menosta vielä raskaamman.

Annoin mennä omaa tahtiani. Juoksu tuntui hyvältä. Yleensä minulla on vähän hankala laittaa itseni menomoodille tauon jälkeen. Viime vuonnakin juoksu Oulangan jälkeen oli pitkään nihkeää tuntuista. Nyt ei ollut mitään sen kaltaisia ongelmia. Ilokseni huomasin viihtyväni omissa oloissa juoksun aikana enkä jaksanut olla kovinkaan sosiaalinen kohtaamieni kanssa juoksijoiden kanssa. Kait se oli joku flow-tila sitten. Ennen Kitkajoen varteen saapumista kohtasin oudon näyn.  Nimittäin Laten, jonka kuvittelin kavereineen menevän pitkällä edessäni. Pojilla oli noussut jalat tosi kepeästi, kun he alkumatkasta ohittivat meidät. Late kertoi, että hänellä oli ollut vähän kramppaus ongelmaa, mikä onneksi oli saatu magnesiumilla asettumaan. Se oli minulle hyvä muistutus, että lämpimästä säästä johtuen suola pitää syödä. Samaan tien nakkasinkin suolatabletin ja diasporalin suuhuni ja jatkoin näiden syömistä loppuun saakka. Suolatabletit olin tällä kertaa pilkkonut puoliksi, joten pystyin syömään niitä säännöllisesti. Kramppien suhteen selvisinkin melko vähällä. Yksi isompi sisäreiden krampin sain aikaseksi, kun kumarruin Kitkajoen varteen pesemään kasvoni ja käteni.

Matka eteni mukavasti vaikka jaloissa alkoikin väsy tuntua. Mitä lähemmäs Juumaa tulin sitä enemmän ohitin myös muiden matkojen juoksijoita. Oli kiva nähdä tuttuja 53km taivaltajia. Huollon lähestyessä ihmettelin miten hyvältä meno tuntuu. Muistelin ekaa Karhunkierros juoksua, jolloin saavuin huoltoon aivan raatona. Silloin olin aloittanut aivan liian kovaa ja koittanut pysyä Sannan perässä liian pitkään. Vuosi 2014 oli ihan klassikkokisa lumen määrästä johtuen. Oulanka-Juuma oli ainut jollakin tavoin juostavaa pätkä ja mehän oltiin päätetty se juosta ihan hyvää haipakka. Onneksi silloin en tajunnut millainen taival vielä olisi edessä.... loputon lumessa taivallus.

Tällä kertaa Juuman huollossa oli hemmetin moinen härdelli menossa. Oli kaikkien matkojen juoksijoita. Olin päättänyt tälläkin kertaa hoitaa huollon mahdollisimman nopeasti, joten kyllä ketutti jäädä jonon jatkoksi odottamaan, että saan täytettyä pullot. Selvisin siitä onneksi melko nopeasti, kun huomasin, että toisella puolella pöytääkin on täyttöpaikkoja, mitä muut ei huomannut. Lisäsin juomarakkoon vettä ja pehmopulloihin urkkajuomaa, banaania käteen ja menoksi. Huollosta lähtiessä huomasin suureksi ihmeekseni, että tuttuni Mikko kavereineen oli myös tekemässä lähtöä huollosta. Miten ihmeessä olin saavuttanut heidät? Aamupala pöydässä olin ihaillut poikien insinöörin tarkkuudella tekemään etenemis- ja syöntisuunnitelmaa. Minun taiteilijaluonne ei ikinä taivu moiseen. Pakko oli kuittailla, että edetäänkö vielä suunnitelmassa...kuulemma oltiin ihan aikataulussa :)

Juuma-Konttainen välillä olen kahtena edellisenä vuotena kironnut, kävellyt ja miettinyt  mitä v.ttua teen täällä? Väli on tuntunut todella tylsältä ja matka Konttaiselle loputtomalta. Tällä kertaa oli ihan eri fiilis mennä. Oli kiva kun poluilla oli porukkaa. Vuonna 2014 kahlasin lumessa kuusi tuntia ylhäisessä...tai enemminkin epätoivoisessa yksinäisyydessä. Nyt fiilistelin matkalla sitä, miten erilaiset olosuhteet reissuilla on ollut.  Viime vuonna oli hemmetin märkää. Silloin j,uurakot ja pitkokset oli tosi liukkaita. Nyt maasto oli kuiva ja todella hyvin juostavassa kunnossa. Pitkospuilla juostessa muistelin, miten epätoivoiselta taival Konttaiselle oli tuntunut kahlatessa suolla. Eihän silloin mitään pitkospuita ollut näkyvissä. Nivusiin asti ulottuvan lumen alla oli jäätävän kylmää vettä. Varpaat oli umpijäässä. Tällä kertaa sain pelätä sitä kuinka pahasti palan auringon paahteessa. Polkujuoksun suola on kyllä sekin, että maasto ja olosuhteet ovat aina erilaiset ja tekevät tapahtumista täysin erilaiset vaikka reitti olisi ihan sama.

Lähes jokainen jonka tiedän on kironnut lopun 10km ylös/alas taipaleen. Täytää myöntää, että minulle se on yksi reitin lemppariosuuksista. Konttaisen portaille päästyä tiedän, että tästä nyt vain taistellaan mäet ylös ja alas ja sitten saa juosta maaliin. Konttaisen jälkeisellä huollolla täytin pikaisesti pullot. Otin banaanin ja jatkoin matkaa. Oli ihan super kivaa, kun huollossa näin ystäväni, jotka olivat taivaltamassa 31km matkaa. Olin niin ylpeä heistä. Tytöt ovat lähteneet melko nollasta liikkeelle juoksun suhteen ja nyt he olivat jo toista kertaa saapumassa Karhunkierroksen maaliin. Saan melkein paremmat kiksit, siitä kun saan jonkun innostumaan ja ylittämään itsensä kuin omista suorituksista.

Mutta palataan vielä loppuosuuteen. En tiedä onko talven skinnailuista ollut hyötyä, mutta ylämäet kulki mukavasti. Innoissani sovelsin polkujuoksu idoliltani Kaukolan Tommilta oppimaa ylämäkien tamppaustekniikkaa. Jalat ei myöskään ollut niin paskana, että ne olisi rajoittanut alamäkien juoksua. Valtavaaralta oli suorastaan nautinto hilipattaa alas viimeisille portaille. Maaliin juoksin onnellisena ja hyvä voimaisena. Ai että nautin päivästä.


Juoma ja eväspolitiikka:
Oulangalle saakka Ansku piti totutusti huolen meidän säännöllisesti juomisesta ja syömisestä. Söimme 45 minuutin välein jotain. Oulangan jälkeen minun piti yrittää selvitä yksin. Yllätys, yllätys....sen jälkeen syöminen ei ihan noin säännöllistä ollutkaan.  Pyrin kuitenkin siihen, että söin suht. säännöllisesti. Lämpimästä kelistä johtuen syöminen ei oikein maittanut ja toisaalta en hirveästi uskaltanutkaan syödä.

Vettä kannoin ehkä vähän liikaa mukanani, mutta huomattavasti parempi niin. Usealla kanssa kilpailijalla loppui juomat huoltojen välissä ja se jos mikä kyllä syö miestä. Minulla oli n.1,5 litraa repussa juomapussissa ja sen lisäksi 2x 0,5 l pehmopulloissa urheilujuomaa,

Jokaisella huollolla söin banaania ja sipsiä. Matkalla söin muutaman geelin sekä Power barin shottikarkkeja pari pussia....ne on ihan lemppareitani. Lisäksi söin lakupatukan ja puolikkaan Twixin. Edellisenä vuonna kannoin aivan liikaa evästä mukanani, joten nyt uskalsin vähentää määrää.

Aikani oli 12h 16 minuuttia. Meno tuntui loppuun asti sen verran mukavalta, että jossittelun varaakin jäi ja parannettavaa myös.

Tapahtuman jälkeen:
Saman tien kun maaliin pääsi niin kyllähän ne lihakset jumahti tönköksi.... mutta onneksi ei  vielä reitillä. Varpaan kynnet nyt lähtee kahta lukuunoottamatta, mutta se nyt on minun tapauksessa ihan normaalia. Ajatuksenahan se tuntuu kauhealta tunkea neula kynnen alle ja tyhjentää nesteet sieltä, mutta se kyllä helpottaa ihan hulluna painetta kynnen alla. Eilen siis lauantaina pystyin jo hyvin vetämään 10 cm korkkarit jalkaan :)

Ihan vähän olen herkutellut mielessäni ajatusta NUTSin Ylläs-Pallas-Hetta juoksusta , mutta ne 134km ja nousumetrien määrä on vielä pitänyt minut järjissäni. Se ehkä on kuitenkin liikaa. Toisaalta Karhunkierroksella juuri ylämäet tuntui helpolta... silloin kun saa hyvällä omalla tunnolla kävellä.

Lopuksi taas iso kiitos kisajärjestäjillä. Taas kerran teitte uskomattoman tapahtuman, jossa porukka selkeästi viihtyi.



-Tytti

Kesää kohti kartta kourassa

Mikä on se laji, missä ideaalinainen lykkii ylämäet  tasuria kelkkauralla kuin Johaug ja pujottelee alamäet kuin Poutiainen? Suunnistamiseenkin pitäisi löytyä jonkin sortin flow, jotta kaikki natsaisi. Samaisessa lajissa varsinkin ikäsarjojen osallistujalistoilta löytää kymmeniä seikkailu-urheilijoita. Kyseessä on hiihtosuunnistus. Aivan huippu ja koukuttava laji ja hyvä keino harjoitella suunnistusta kovassa vauhdissa myös talvella. Ensimmäisestä hiihtosuunnistuskisastani on liki  25 vuotta ja eihän tästä tunnu erikseen pääsevän.

Hiihtosuunnistuskauteni meni oikein hyvin, vaikkakin SM-kisojen sijoitukset laskivat loppua kohden kuin lehmän häntä. SM-kisasijoitukseni 35-sarjassa olivat 2., 3., 4. ja 5. Kausi oli ehjä, en sairastellut, enkä eksynyt tai tehnyt suuremmin edes virheitä. Vauhtia hain muutamista sileän kisoista. Ainoastaan erikoispitkällä tuli yksi megaluokan reitinvalintavirhe, joka eittämättä vei mitalin. Ensi vuoden erikoispitkä jääkin väliin, sillä todennäköisimmin Ainiovaarassa toimin ratamestareiden apulaisena.

Suunnistamisesta jäi kokonaisuutena hyvä mieli ja ajatuksena on pitää suunnistus nyt kevään tullen ohjelmassa mahdollisimman usein. Kahdet iltarastit on jo tappisesti juostu. Raskasta on, mutta ehkä aavistuksen vauhdikkaampaa kuin viime vuonna. Kesällä aion uskaltaa myös pyöräsuunnistuskisoihin ja eiköhän Passion Adventure saa viivalle myös iskukykyisiä joukkueita seikkailukisoihin. 

Muutamat geelikarkit ennen erikoispitkän starttia. 

Podiumilla patsastelua. kuva: Esko Härkönen

Randohiihto- ylämäkien riemua, itsensä haastamista ja luonnosta nauttimista

Lyngen

Laskettelu on kuulunut elämääni lähestulkoon aina. Penskana kolusin sukset jalassa Syötteen metsiä pohjattomalla innolla. Noihin aikoihin osuu myös laskettelu-urani tähtihetki, kun pääsin näyttämään Mikko Alatalon hiihtokoulussa, missä se taikanappi on josta sukset kääntyy. Se taitaakin olla ainoa kerta, kun olen päässyt valtakunnalliseen tv-lähetykseen. Teinivuodet meni paipin reunalla kuolaamassa lökäpöksyisten lautajannujen perään. Opiskeluvuodet pysyin pois rinteistä, kun Helsingistä oli sen verran matkaa rinteisiin. Kun sitten lämmittelin uudelleen laskuharrastusta, laitoin telemark-sukset jalkoihin ja niistä en ole sen jälkeen luopunut.

Tässä viime vuosina olen huomannut, että kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt alamäkien laskusta ylämäkien nautiskeluun. Aiemmin hiihdin ylös vuorille, jotta pääsisin laskemaan koskematonta lunta. Mutta mitä enemmän olen päässyt sitä tekemään, sitä merkityksellisemmäksi minulle on tullut matka ylös. Mikä toisaalta on ihan hyväkin, sillä useimmiten noilla reissuilla 80% ajasta menee ylös menemiseen ja 20% itse laskemiseen. Vaikka lasku olisi ihan paskakin, olen päässyt tekemään jotain fyysistä, nauttimaan luonnosta ja hyvästä seurasta…eväitä unohtamatta.

Tromssa kuva: Tuomas Väisälä

kuva: Tuomas Väisälä

Ihan yksin en ole tämän kiinnostukseni kanssa. Maailmalla, mistä oikeita vuoria löytyy, löytyy myös paljon harrastajia. Kyse on Randonnée-hiihdosta eli suomalaisittain randoilusta tai hiihtoalpinismista, skinnauksesta tai skimosta…rakkaalla lapsella monta nimeä. Se on tapa liikkua vuorilla ilman hissejä suksien pohjaan kiinnitettävien nousukarvojen avulla. Toki Suomessa, varsinkin täällä Pohjanmaalla, missä vuorista ei ole tietoakaan, harrastajien määrä on vähäisempi. Olen kuitenkin huomannut, että kokoajan enemmän kuulen muidenkin puhuvan aiheesta. En tiedä onko se niin, että kun itse innostuu jostain, tuntuu että yhtäkkiä muutkin ympärilläkin puhuvat asiasta. Vai hakeutuuko silloin vain samanhenkiseen seuraan? Ehkä kuitenkin uskaltaisin väittää, että hissiavusteisesta vapaalaskusta ja offarihiihdosta on yhä enemmän siirrytty randoiluun. Ja kertoo kai sekin jotain, että Ystävällisen Kaunohiihtoseuran järjestämässä lumiturvallisuuskoulutuksessa oli Oulun kaupunginkirjaston sali täynnä kuulijoita.

Muistan kun ensimmäisiä kertoja kävin alpeilla ja katselin, kun jotkut hullut tiukoissa trikoissa hiihtelivät ylös rinteitä hissien vieressä. Kieltämättä pidin heitä vähän hulluina tai ainakaan en pystynyt millään tavoin samaistumaan heihin. Vaan niin se mieli muuttuu. Voin vaan kuvitella kuinka pöljinä ne ihmiset muutama vuosi sitten pitivät minua (ja pitävät edelleen) kun kihnutin Syötteen rinteitä ylös. Sittemmin siitä on tullut ihan kiva tapa aloittaa kausi. Tottakai se menee aikalailla kuntoilusta, mutta tulee siinä myös hankittua rutiinia väline välppäykseen. Skinitkin menee sujuvammin paikoilleen ja suksista pois, kun niiden kanssa saa jossakin Rukankin rinteessä päivän aikana melko monta kertaa touhuta. Lou Dawson Wildsnow.com:sta ennusti vuoden vaihteessa tulevan kauden trendejä ja yksi nouseva juttu oli hiihtokeskuksissa tapahtuvat fitness touring. Eli ihan tässä ollaan ajanhermoilla. Joulun aikaan St. Antonissa hiihtelin rinteitä ylös kuin paraskin randoilija… syy vain oli se ettei lunta ollut muualla kuin lumetetuissa rinteissä.

Kohti Keimiötä, tammikuun sinisessä valossa

Ilman välineitä ei ole perusteita…vai mitenkä se nyt menikään

Se nyt on vaan niin, että hyvin monessa asiassa pätee sääntö: mitä mukavampaa sitä epämukavampaa ja päinvastoin. Näin se on myös näissä hiihtovälineissä. Kunnon puuterilankut tahtoo painaa, kun niihin on saatava laskuun vaadittavaa vakautta ja jäykkyyttä. Niillä ylöspäin hiihtely on vähän hikisempää puuhaa, mutta onhan niillä sitten mahtavaa painaa tellukyykkyä ja nautiskella. Touring vehkeillä taas kipaisee hymyssä suin alppikauriin kaltaisella keveällä askeleella ylös (tai ainakin jotkut kipaisee). Laskuominaisuuksissa pitää sitten vähän tehdä kompromisseja. Niillä kyllä laskee puuteria, mutta  ei  se samanlaista surffausta ole.  Sitä vastoin niillä myös laskee  tuulenpieksemää korppua ja kaikenlaisia lumiolosuhteita siltä väliltä. Tosiasiahan on se, että vaikka sitä puuteria toivoiskin pääsevänsä laskemaan, niin aika usein se on jotain muuta.
Noin yhtäkkiä vois kuvitella, että telemark-välineet olisi mitä parhaimmat tähän harrastukseen, kun kantapää on jo valmiiksi irti. Mutta sen verran marginaalilajista taitaa olla kyse, ettei esim. tellumonoja ole kehitetty samalla innolla kuin randomonoja. Keveiden randomonojen rinnalla tellumonot tuntuu melko raskailta. (joku tellunörtti tässä vaiheessa siellä manaa mielessänsä, että menis tyttö nahkamonoilla laskemaan. ) Ja tästäpä päästään siihen suuren uutiseen, että tämä vannoutunut telluilija on valmis harkitsemaan kantapään kiinnittämistä sukseen kiinni. Itseasiassa ei vain valmis harkitsemaan vaan välineet on jo hankittu  Vaan kysehän on kahdesta eri lajista. Kyllähän usealla maastopyöräilijällä löytyy varastosta jäykkäperä ja täpäri...ehkä myös fatbike, cyclo ja enduropyörä.

Vaikka kuinka puhun nousemisen ilosta, niin valehtelisin jos sanoisin, ettei alamäellä ole merkitystä. Onhan se nyt hemmetin siistiä pöllyttää lunta, silloin kun se on mahdollista. Ja hissi mahdollistaa sen toistojen määrän. Tämä viikko menee Riksgränsenissä hiihtolomasta nauttiessa. Viikon hissiliput on hankittu ja toivottavasti saan DPS:n leveät lankut alla kyykätä reidet puhki. Mutta aion myös vetää jalkaani uudet randovälineet ja hiihdellä ylös tunturiin. Katotaas miten siitä innostun.
Varustehifistelyä varten voin suositella italialaisen Skialper-lehden ostajanopasta, jonka voi myös netistä ladata. Siinä on testattu todella kattavasti varusteet, mutta vähän keskieurooppalaisella näkemyksellä  Jos tykkää enempi jenkkityylistä ja vähän leveämmistä suksista niin www.wildsnow.com nettisivusto on ehdottomasti seuraamisen arvoinen. Ja kyllä meiltä Oulustakin löytyy kampetta ja osaamista. Käykääpä vaikka Miikaa morjestamassa Lajikumppaneilla. Siellä saat sukset kuntoon ja päivitettyä välineistöä. Kestosuosikissani Shelbystä löytyy lumiturvallisuusvälineet, nousukarvat ja vaikka laskumonot. Ja jos ei jotain löydy Heikki takuulla tilaa ne.

BCM Pallaksella tammikuussa

Jos kiinnostaa kokeilla skimo-kisailu niin Suomessa järjestetään tälle keväällä ainakin seuraavat kisat:
19.3. Ylläs Rando. Siellä kisataan hiihtoalpinismin suomen-cuppia ja lisäksi löytyy toppahoususarja
9.4.2016 järjestetään Ylläksellä Seven Summits -tunturihiihtotapahtuma, jossa on 12 tuntia aikaa kiertää suksin mahdollisimman monta Ylläksen seitsemästä huipusta. Tapahtumassa liikutaan 2-3 -hengen joukkuein.

16.4. on Pyhä Randonee, jossa kisataan sekä kilpa- että elämyssarjassa

Pyhällä joulukuussa.

Hyvässä seurassa

Tässä vielä wildsnowsta (www.wildsnow.com) luetut ja omilla kokemuksilla höystetyt asiat, jotka aloittelijan on hyvä tietää ski touringista:

-Ski touring  on ylämäki kävelyä. (Se oikeasti on muistuttaa lumikengillä kävelyä) Jos et tykkää ylämäki kävelystä et nauti myöskään skinnauksesta.
-Tech-side on varmasti paras side tähän tarkoitukseen. Siis Dynafit malliset siteet, joissa on sellaiset pinnit, jotka tulee monon reikiin… toki pitää olla sitten dynafit  sopivat monot. Tämän tyyppinen side on kevyt ja suksi liikkuu vapaasti pinnien varassa, freepivot. Kaikkein kauheimpia takuulla on trekkerit, jotka tulee normaaleihin alppisiteisiin kiinni. Niitä en suosittele kellekään.
- sauvat: Lou Dawsonin mielestä ei tarvita säädettäviä sauvoja vaikka ne tosi yleisiä ovatkin. Minä taas käytän teleskooppisauvoja, koska onhan se nyt hemmetin paljon mukavampi hiihtää pitkillä sauvoilla. Tellua laskiessa taas sauvojen pitää olla vielä alppisauvoja lyhyemmät. Noissa teleskooppisauvoissa on se ongelma, että se mekanismi voi hajota vuorilla ja hiihdäppä siinä sitten ilman sauvaa. Nimim. kokemusta on  Onneksi oli myös ilmastointiteippiä.
-Piippari eli lumivyörylähetin pitää olla mukana ja sitä pitää osata käyttää. Merkillä ja mallilla ei niinkään ole väliä.
- Jos liikut  paljon lumivyöryalueilla lumivyöryreppu on hyvä henkivakuutus. Reppu maksaa maltaita, joten sitä ei ihan heti tule hankittua. Mutta tätä voi harrastaa myös ihan turvallisissa olosuhteissa jolloin vyöryreppuja ei tarvi. Minulla on Black Diamondin Jetforce. Se poikkeaa perinteisistä kaasupatruunalla täytettävistä repuista siinä, että se toimii akulla.
-Ylöspäin meneminen on hikistä puuhaa, joten vaatteita tarvitsee vähemmän kuin mitä käytät, kun laskettelet hiihtokeskuksissa. Merinovilla on ihan ehdoton tuote tähän…kuin kaikkeen muuhunkin urheiluun niin kesällä kuin talvella. Kerrospukeutuminen on avainsana, mutta siitä tekstiilityönopettajana saisin jo oman blogikirjoituksen tehtyä. Taukotakki on oltava repussa.
-Hanskoja kannattaa olla kahdet mukana: yhdet ylös menoon ja toiset alastuloon. Kädet hikoavat sen verran ylös mennessä
-Aluksi (ja itseasiassa aina) kannattaa lähteä kavereiden mukaan jotka ovat kokeneempia. Opit heiltä paljon uutta. Olen huomannut, että eri laskuporukoissa on erilaisia tapoja toimia ja niistä oppii aina jotain uutta.
-Monoista sen verran, että tähän hommaan on tehty omat monot, jotka antaa paljon enemmän liikkuvuutta jalalle ja ovat huomattavasti kevyemmät, joten ne tuntuu erillaiselta kuin perusalppimonot. Monoja löytyy ihan huippukeveistä skimo kisamonoista vapaalaskutyylisiin vähän jäykempiin monoihin.
 -Hanki lumiturvallisuusvälineet… tai lumipelastusvälineet. Kunnon lapio ja sondi.
- Välineitä kannatta ja voi testailla skinnailemalla hiihtokeskuksissa. Se on sitä fitness tourinkia… ja olet aivan muodin mukana.
- Kypärä kannattaa tietenkin olla mukana. Se kannattaa kantaa repun sisällä tai omassa verkossa reppua vasten. Jos sen laittaa vain roikkumaan repusta niin ylhäällä voi olla kiva yllätys, kun kypärä on täynnä lunta.
 - Ea-taidot on hyvä olla hallinnassa. Toki ne kannattaa olla aina ja kaikilla ajantasalla. Käy siis ea-kurssilla säännöllisesti  Reppuun tulee pakata myös avaruushuopa siltä varalta, että jotain tapahtuu. Kylmä tulee melko nopeasti.
- Käy lumiturvallisuuskursseilla tai ainakin perehdy aiheeseen.

Kun yksi portti sulkeutuu, toinen avautuu

Vuoden 2015 seikkailukesä loppui ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Kärkkäinen Challengen prologista nappaamamme sakkolenkin jälkeen vedettiin rullaluistimet jalkaan. Ensimmäinen rasti kahlattiin Nelostien ali menevästä ojarummusta. Päästiin taas rullilla täyteen vauhtiin suoralla, tasaisella pyörätiellä. Yhtäkkiä vasen rullaluistimeni hirtti kiinni. Komean ilmalennon päätteeksi liu´uin asfalttiin vasemmalle kyljelleni niin, että polvi, lonkka ja kyynärpää olivat mahtavasti ruhjeilla. Takaa tullut joukkue pysähtyi ystävällisesti kysymään tarvitsemmeko apua. Vasen käteni ei liikkunut olkapäästä juurikaan. Hetken ajatuksiani kasattua käskin Niinaa kiskomaan minut ylös. Paikkasimme pahimmin verta valuvat reiät. Jatketaan matkaa, ei tässä mitään hätää ole! Otin molemmat sauvat oikeaan käteen ja vasen käsi sai roikkua tyhjän panttina, kun ei kerran toiminut enää.

Iin paloasemalla seisoi palomiehiä rivissä kisaa katsomassa. Anun kiivetessä torniin leimaamaan kysäisin palomiehiltä neuvoa toimimattoman ja hiukkasen kipuilevan olkapään kanssa. Sain painokkaat neuvot keskeyttää kisa välittömästi. Jos olisi ambulanssi ollut paikalla, olisi minut kuulemma voitu toimittaa sillä suoraan päivystykseen. Kiitos neuvoista; jatkamme matkaa!

Luistellessa mietin edessä olevaa reilun kymmenen tunnin kisaa: juoksu vielä menisi, maastopyörän puskeminen pusikoissa yhdellä kädellä vaikuttaa jo tuskaiselta, melonta ei onnistuisi mitenkään vaikka pistäisi kaiken sisun peliin… Ei, en halua keskeyttää! Mutta kisan jatkaminen tässä tilanteessa olisi suorastaan typerää. Pakko se on luovuttaa. Anu ja Niina jakoivat matkaa kisan ulkopuolella kahdestaan. Palasin kyyneleet poskilla takaisin paloasemalle. Saisinko sittenkin kyydin kisakeskukseen? Harmitus oli valtava, etenkin kavereiden puolesta, jotka eivät voineet enää olla mukana varsinaisessa kisassa.

Tutkimusten, kuvausten ja paikkausten jälkeen sain Terveystalolla tietää, että olkaluun pää on murtunut. Kesän urheilut olivat siihen paketoitu. Mutta ei se mitään, urheilusta vapautui juuri sopivasti aikaa jollekin muulle tärkeälle: uudessa omakotitalossa ja lasten harrastusten parissa riitti puuhasteltavaa niin, ettei harmittelulle jäänyt sen enempää sijaa. Tosin yösärky olkapäässä oli raastavaa. Melkein kolme kuukautta kului, ennen kuin pystyin nukkumaan yön kunnolla.

Olkapää parani onneksi täysin. Jo syksyllä päätin vaihtaa edellisen talven reilut 2000 hiihtokilometriä hieman monipuolisempaan harjoitteluun. Luontoäitikin on hienosti edesauttanut tavoitteen toteutumista lumen puutteen, pakkasten ja räntäsateiden myötä. Kovasti olisi tehnyt mieli päästä tänään 20.2. olevaan Lost in Kajaani Winter Edition –kisaan, mutta sain harmikseni todeta kaikkien muiden Passionin naisten olevan estyneitä. Tämän portin sulkeutuessa vapautui kuitenkin tilaisuus istahtaa pitkästä aikaa rakkaan lajin, yleisurheilun kisakatsomoon. 

Toivotaan mukavia kokemuksia kisaajille Kajaanin seikkailuun! Kisaraportteja odotellessa.
- Kirsi