NutsPallas 55 kilometriä ylä- ja alamäkeä

Tarinahan alkaa siitä, että viime syksynä jouduin perumaan Nuts Köykkyriin eli mäkiraasto pikkujouluihin osallistumiseni. Nuts-Joken kanssa sovittiin, että siirretään osallistuminen ensi kesälle vaikka NutsPallas tapahtumaan. Karhunkierrokselle olin jo ehtinyt ilmoittautua. Kovasti minua yritettiin houkutella 134km, mutta siinä kohdin pimeää syksyä juokseminen ei todellakaan kiinnostanut. Sain suustani sanottua, että minua ei kiinnosta juosta eikä varsinkaan kiinnosta treenata juoksua ja 134 km matkalle täytyy juosta ja täytyy treenata…täytyy treenata systemaattisesti. Pallakselta Hettaan voisin juosta. Sen olin kavereiden kanssa käynyt lenkkeilemässä aiemmin. Se on upea polkujuoksumatka. Syksyn angstit kuitenkin väistyivät, kun päästiin talveen ja kaikkiin talven mahtaviin riemuihin. Siinä sivussa sitä juoksuakin tuli tehtyä ja ennen kaikkea tuli tehtyä lihaskuntoa, minkä ansiosta Karhunkierroksella juoksu kulki mukavasti.

Karhunkierroksen jälkeisessä endorfiinihöyryssä moneen kertaan mietin, että upgreidaanko Pallaksen matkan tai ainakin menen tuplahäsään. Onneksi en tehnyt niin. Kesäkuussa tein taas sellaisen järjettömän combon, että suoraan New Yorkin reissulta menin Jukolaan. Siellä tietenkin tuplasin eli menin Venlat ja Jukolan. Seuraavan viikon kärsin sellaista väsymystä, että oksat pois. Niin kun mun oppilaat olis sanonut; ei kine! Ja silloin ei todellakaan kine - ei mikään kisailu tai tapahtuma. No pari viikkoa siitä oli Iin seikkailukisa ja sehän oli niin mukavaa taas. Sen jälkeen ehdin olla muutaman päivä kotona ja sitten lähdettiin kohti Norjan Lofootteja. Tiedostin kyllä, että tässä taidetaan toistaa kesäkuun alun Jukola-virhettä eli huonosti valmistautuneena kisaan ajatuksella kyllä se menee. Lofoottien reissu oli mahtava (toivottavasti saan aikaiseksi kirjoittaa siitä myös jonkin blogipostauksen). Lofooteilta ajelimme Kiirunan kautta Ylläkselle, josta olin varannut meille majoituksen. Ylläksellä oltiin perjantaina sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme katsomaan 134km lähdön. Siellä oli mieletön tunnelma ja vähitellen aloin ymmärtämään, että huomenna minunkin pitäisi juosta.

Lodgella pakkailin kamat juoksua varten ja viimeistään tässä vaiheessa huomasin mitä olin unohtanut kotiin. Ainakin luottokamoista säärystimet ja suolatabletit puuttuivat. Nyt mentäisiin ilman niitä. 55 km lähtö oli vasta klo 12 Pallakselta. Aamu oli siis mukavan rauhallinen ja olimme hyvissä ajoin Pallaksella. Siellä viimeistään tajusin millaiset olosuhteet ovat tulossa. Lofoottien reissulla meillä oli sen verran epäonnea, että hajotimme kummankin kännykät, joten olimme olleet jo tovin melkoisessa katveessa maailman menosta. Mitään käsitystä ei myöskään ollut sääennusteista. No tutut järjestäjät kävivät vihjaamassa, että olosuhteet avotunturissa on haastavat. Siellä sataa, tuulee ja näkyvyys on huono, että varaudu niin kuin olisit oikeasti lähdössä avotunturiin. Kun Eppu kisanjohtaja, ja melko kokenut kaveri, sanoo, että siellä on vaikeat olosuhteet niin siinä vaiheessa minäkin pakkasin kamaa enempi mukaan. Otin lisäenergiaa ja lisävaatetta. Osa kilpailijoista oli lähdössä todella vähissä kamppeissa. Ajattelin turvallisuutta, vaikken itse noita tarvitse niin onpahan auttaa muita jos tarvetta on. Minulla ei ollut tarkoitus eikä rahkeitakaan tehdä mitään kisajuoksua, joten muutama lisäkilo ei minun juoksua tulisi kaatamaan.

Lähdin siis ohuissa kuorivaatteissa liikkeelle. Lähdössä vettä vihmoi vaakatasossa, mutta tiesin, että minun varusteilla pärjään. Ensimmäinen nousu meni letkassa tampatessa, alamäkeen jo löytyi enempi tilaa juosta. Alamäessä vähitellen alkoi lämmöt nousemaan ja oli pakko riisua kuorihousut pois. Niitäpä en sitten loppureissusta enää tarvinnutkaan. Pallas-Hetta reitti kulkee tunturijonon päällä, jossa pitkät ylä- ja alamäet vuorottelevat, tasaista pätkää ei juurikaan ole. Aika pian oli selvää, että tästä päivästä tulee pitkä ja v.mainen. Kaukana oli Karhunkierroksella koettu juoksuflow. Lumikerolta alas juostessa matkaa oli taitettu 15 km ja mulla oikean jalan etureisi ja pakara huusi hoosiannaa. No eihän siitä ole kuin enää 40 km Hettaan. Kiva, kiva. Magnesiumia ja hotellin aamupalalta otettua suolaa suuhun. Jo pitkään vaivannut pakara on ollut vähän huonommassa kunnossa tässä viime aikoina, eikä se nyt ainakaan helpottanut, että oltiin oltu viikko Norjassa ja topitettu aika monta huippua. No sinnillä eka huoltoon Hannukuruun. Siellä en uskaltanut juurikaan pysähtyä. Olin aivan varma, että jos siinä yhtään pidemmäksi hetkeksi pysähdyn, en saa jalkoja liikkeelle uudestaan. Vauhdissa banaania ja sipsiä mukaan ja niitä sitten mussutin kävelessäni. Juomaa olin taas kerran ottanut aivan liikaa mukaan, joten eipä tarvinnut pulloja täytellä huollossa. Siitä jatkui loputtomalta tuntuvaa taivallus. Ajatukseni oli Sioskurussa, josta olisi enää nousu Pyhäkerolle, laskualas ja lopun tiepätkä. Koitin pitää jalat juoksunomaisessa askelluksessa aina tasaisella ja alamäessä… ja kait se ihan juoksua olikin aina paikoin. Onhan ne nyt kivoja ne pitkät loikotukset mäkeä alas vaikka sitten reidet olisin tulessa. Pitkään olin sinnitellyt kahden tytön perässä ja Hannukurussa ohitinkin heidät, kun en uskaltanut siinä enempi jäädä itseäni huoltamaan. No jossakin Tappurin kohdalla ensin toinen meni niin lentävällä askeleella ohi ja pian tuli toinenkin. Toisen perään sentään yritin lähteä, mutta sekin loppui lyhyeen, kun mun täyspakkauksesta tippui kuoritakki matkalle (se kun ei enää reppuun mahtunut). Ei kait se auttanut kuin palata poimimaan se ja yrittää survoa se niin, että se pysyy loppumatkan mukana. Siinä kohdin mietin, että onko tässä nyt mitään järkeä kantaa niin paljon kampetta mukana. Syöminenkin oli ollut koko matkan vähän tuskaista, joten energiaakin oli reppu täynnä.

Vihdoin näkyi Sioskuru. Tosin siinä säässä sai olla jo ihan mökin vieressä, että sen näki. Siitä sitten lähdettiin nousemaan kohti Pyhäkeroa. Välillä hölkkäsin tasaisempia pätkiä, mutta pääosin tallustin ylämäkeä eteenpäin. Ketään ei näkynyt, ei edessä eikä takana. Sää huononi mitä ylemmäs menin. Reittimerkit näkyivät vasta, kun oli sen kohdalla. Vauhti hiipui hiipumista. Huipulla vihdoin jotkut pojat tuli takaa ohitse. Olisi tehnyt mieli huutaa, että älkää jättäkö mua yksin tänne. Epätoivoisesti koitin hetken pysyä perässä, mutta totta kai ne meni menojaan. Juoksu alas Pyhäkerolta ei ollut niin paha kuin olin pelännyt. Toki jalat olivat kipeät, mutta sentään pystyin juoksemaan mikä oli kivaa vaihtelua pitkän ylämäki tallustelun jälkeen. Kerran meinasin alamäessä kaatua potkaistessani kiveä. Siinä oli hetken aikaa oli sellainen tunne, että just nyt kramppaa kummatkin pohkeet ja toinen etureisi. No sain tasapainon säilytettyä ja jalatkin liikkeellä. Viimeisen huollon ohitin melko nopeasti. Vähän lisää energiajuomaa toiseen pulloon ja sipsiä käteen ja kävellen eteenpäin samalla sipsiä syöden. Lopun miltein 10 kilometrin sora- ja asfalttitiepätkä oli paha. Sen jo tiesin lähtiessäkin, että se tulee olemaan mun heikkous, kun en minä mikään juoksija ole. Päätin että kävelyaskeleita en ota vaan juoksuaskeleella mennään, on se sitten miten hidasta vaan. Senhän tietää, että naisia laukkasi ohi ainakin neljä, jos ei viiskin. Viimeisen kohdalla sentään yritin kiriä tahtia ja hetken aikaa juoksinkin ihan kunnon vauhtia. Asfaltille tullessa kuitenkin tajusin etten enää neljää kilometriä pysty pitämään tätä vauhtia, joten viimeinenkin pääsi ohi. Eikä siinä enää ollut muutama mielessä kuin, että loppuis jo tämä paska…ehkä muutaman kerran tuli se ääneenkin sanottua. Siinä 500 m ennen maalia Jokke iloisena huutelee, että enää viis sataa metriä maaliin. Ajattelin vain, että onhan se jo aikakin. 500metriä ja noin kolme minuuttia oli aikaa kerätä itsensä ja nostaa juoksuaskel juoksuaskeleen näköiseksi ja hymy huulille. Maaliin pääsin ajassa 7h38min. Moni oli juossut melko paljon nopeampaa, mutta suurempi osa meni vielä melko paljon hitaampaa.

kuva: ONEVISION.fi Juha Saastamoinen

Se oli semmoinen reissu se. Valmistautuminen olisi saanut olla kyllä parempaa. Tosin itsepä olin hyvinkin tietoisena tehnyt valinnan lähteä lomareissulle just kisaa ennen. Kun vihdoinkin sain mieheni houkuteltua Lofooteille, niin todellakin halusin ottaa ilon irti niistä maisemista. Seikkailijana olisin hyötynyt siitä jos sää olisi ollut vielä huonompi. Minä kyllä selviän tuulessa ja tuiskussa ja ihan hevillä en luovuta. Nyt olisin selvinnyt vähemmälläkin varustuksella ja energialla. Kisassa minulla meni 1 pss geelikarkkeja, 4 geeliä, huollon sipsit ja banaanit sekä 1,5 l vettä ja 2x 0,5l urheilujuomaa. Enkä viitsi edes kertoa mitä kaikkea syötävää reppuun jäi.

Kiitos taas järjestäjille. Kaikki toimi ja te mahdollistitte minulle taas tämän "hienon" elämyksen.

Niin ja Ylläkselle lähtiessä otimme kyytiin jonkun juoksijanaisen. Siinä vaiheessa kun kyselin, minkä matkan hän oli juossut ja miten oli mennyt, hän kertoi juosseensa 55km aikaan 5.18. Kyytiläinenhän oli Jaana Leivo, joka oli juossut hienon naisten reittiennätyksen noissa olosuhteissa. Aika hienoa.