Ote Nuuskakairan Jotos 2013 kuntosarjan reissuvihkosta

Nuuskakairan Jotoksen kuntosarjan kahden päivän kisaan osallistuivat tänä syyskesänä Passionattarista Marjo, Sanna ja Tytti. Sanna oli hoitanut meille mökkivarauksen ja perjantaina ennen klo 15 strategiakeskuksemme täyttyi kaikenkarvasesta seikkailukamasta. Suoritimme tottuneesti säätöä, joka on pyritty karsimaan minimiin, mutta joka kuuluu ollennaisena osana seikkailukisoja. Mitä reppuun ja minkä verran, mitä päälle ja minkä väristä…mitä suuhun (ja minkä verran sieltä pois) :) karttatelinettä, kompassia, juomapulloja, energiaa, juomapussia ja vaseliinia viime hetkellä sinne, missä kulutuksen arvellaan olevan kovinta!

Sanna valmiina lähtöön (Kuva: Simo Rousu)

Materiaalin jaon yhteydessä moikataan seikkailijoita ja todetaan, että kotikontujen kisat ovat todellakin rennon fiiliksen ja aurinkoisen hymyn kisoja, ollaanhan aurinkovaaroilla nyt! 2/3 joukkueemme jäsenistä on kotoisin Ylitorniolta, joten pakko vetää rankasti kotiin päin tässä kohtaa. Maailman parhaat maisemat ja maailman ihanimmat ihmiset - odotettavissa siis hieno kisa!!

Reitti piirtyy helposti kartalle ja muutamia vaihtoehtoja punnitaan, kartassa on paljon moottorikelkan jälkeä, joka aiheuttaa eniten pohdintaa siitä, löytyykö maastosta oikeasti edes hitustakaan urasta vai mennäänkö ihan metsikössä kuvitellen, miten kivaa olisi kaasutella lumista baanaa kevättalvella. Todellisuudessa kun rämmitään miehenkorkuisessa pöpelikössä tossu kurassa vähintäänkin nilkkoja myöten. 

Linja-autossa on tunnelmaa, puhalletaan kohti järvikyliä, josta lähtö tapahtuu. Purkaudutaan Lohijärven urheilukentälle ja naureskellaan Sannan kanssa, että täälläkin korvessa on nuoruudessamme discoiltu. Tyttiä huvittaa landepimujen teini-jutut! :) Disco…missä? Täällä metikossako? Joku parka huomaa jättäneensä kartan bussiin - kyselee kaverilta reittiä - aikoo muistaa sen koko ensimmäisen kartan verran. Mutta eihän tämä niin vakavaa ole. Joukkue saa toisen kartan järjestäjiltä. Tunnen niin suurta sympatiaa tapahtuneesta, se olisin voinut olla helposti minä - minulla kun on taipumusta sähläykseen!! 

Bussilla järvikyliin (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Met! (Kuva: Jarkko Piirto)

Päivä 1: PROLOGI - JUOKSU - MELONTA - SUUNNISTUS - MTB

Ensimmäisen rasti paikannetaan juoksemalla hakemaan kartat urheilukentän maalin ylärimasta. Demokraattisesti päätämme :) että Sanna kroolaa rastille hakemaan lisäohjeita. Olemme nimenneet Sannan yksimielisesti tiimimme uimamaisteriksi. Me lämmittelemme Tytin kanssa kannustaen ja komentaen Sannaa rannalta. Toteamme, että on erittäin pätevää jakaa neuvoja tyypille, joka kauhoo parhaansa mukaan kohti rastia, kun me muka kuvittelemme tietävämme rannalta paremmin kuinka homma pitäisi hoitaa. Siihen, että Sanna-kapumme on äänestetty yksimielisesti uimavastaavaksi on syynsä. Aloitteleva triatlonistilupaus on antanut myrskyvaroituksen ja kauhoo monia ukkojakin nopeammin. Minä tarvisin pienen perämoottorin ja ponttoonit katolle pysyäkseni tahdissa, joten koitan hillitä kaikkitietäväistä kieltäni uintikulmasta rastille tai siitä, miten sieltä tulee kauhoa takaisin pullon kanssa, johon seuraava kartta on varastoitu. Tyylejä oli monia, mutta Sanna pukkasi pullon povariin eikä se hidastanut menoa. Toiminta oli pitkälle sama discoissakin! ;)

Sievästi jonossa (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Kartta rastille nro 1 on hyppysissä ja lähdemme tassuttamaan sitä kohti. Syke vetelee hyvästikin maksimejaan koko porukalla, vaikka vauhti on sopiva ja jutellakin pystyy. Alussa siis mennään koko kisan kovinta sykettä! Jännitys ja adrenaliini takovat reippaat 20 lyöntiä lisätahtia. Syke tasoittuu hetken matkan päästä. Tytti suunnistaa hienosti. Melonta alkaa rastilta nro 2. Vähä Lohijärveltä. Saavumme kanooteille yhdessä 1Lifen ja LRR:n poikien kanssa.

Reput kiinni ja pelastusliivit niskaan (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Melonta sujuu kokonaisuutena hyvin. Välillä matkavauhti tipahtaa mukavuusalueelle ja lipsutellaan menemään maisemia ihaillen. Kyllä Tengeliönjokisuisto on huomattavasti mieluisampaa katseltavaa, kuin Muhosjoki. Aaaw!! niitä karvaita muistoja, että en tiedä miten ne saisi haihtumaan. Olemme saaneet lisätehtäväksi bongata kolme karttaan merkitsemätöntä rastia ennen rastille nro 6 saapumista. Tähyilemme rantoja, laskeva aurinko heijastaa joen pinnasta välillä niin, että olemme epävarmoja näkisimmekö jokaista rastia. Lopulta kolmesta rastista yhtä kukaan kisaan osallistuvista tiimeistä ei reissullansa nähnyt, josta aikasakko 5 min. Käymme jalottelemassa rastin nro. 4 Törmäsvaaran päältä edelleen aikalailla samaa matkaa 1Lifen ja LRR:n kanssa. Tästä polkaistaankin samalla käyntiin molempien päivien teema: juokse/polje/rämmi tai kömmi joka ikisen vaaran päälle, joka matkan varrelle sattuu!!" :) 

"VetoVetoVeto..." (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Matkaa elävöittävät muutamat kosket matkan varrella. Kosket ovat ajettavissa ja laskuväylät luettavissa. Jokainen meistä on päättänyt lujasti, että pohjakosketuksia tai simpukan sukelluksia emme tällä kertaa harrasta. Saimme lähdössä kuittia koskenlaskutaidoistamme, mutta olemmepa ainakin harjoitelleet kaatumista. Kosket otetaan siis tiukalla komennolla. Tytin kanssa huudamme duossa "vetovetoveto", joka kuohupaikan kohdalla. Melat pitää pitää vedessä. Sanna perämiehenä saa ohjeita Marjolta, joka koittaa edestä tähytä parasta baanaa. Hienosti mennään - hyvä me!! 

Portimojärvelle päästessämme emme ole ihan varmoja olemmeko pellolla, jossa on vettä vai järvessä, jossa kasvaa tuhottomasi heinää. Valitsemme rantareitin ja melomme kohti lintutornia, josta suunnistuspätkän on määrä alkaa. Yllättäen Marjoa tietenkin palelee eniten, kun lämpötila tippuu kilpaa auringon laskiessa. Lintutornilla meitä odottaa ensin quest, jossa pääsemme (lue: joudumme :)) tunnistamaan seitsemää siivekästä. Lintutornilla Sannan isä kannustaa kovasti, huitoo jo rannalla meitä vastassa. Ihana iskä!! :) Saamme väliaikaraporttia ja tsemppejä jatkoa varten. 

Portimojärvi on vihreä (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Henkilökohtainen osaaminen lintujen tunnistamisen suhteen voidaan todeta olevan suhteellisen mitätön. Tajuan kyllä, että taululle on printattu lokin ja joutsenen kuva, mutta aika nopeasti huomaan, että alalajikkeita on ornitologisen rikkauden takaamisesti lintukunnassamme ihan liian monta. Mitään variksia ja punatulkkuja ei ole tarjolla vaan hemaisevampia nokkaeläimiä, joita tuskin koskaan olen tavannut. Biologian tuntikin on tainnut keskittymisen osalta kohdentua ihan muualle!! Hampaat lyövät koko naisporukalla loukkua kylmyydestä, kun aloitamme arvausleikin. Tytti, tiimin partiolainen ja opettaja, omaa onneksi tiimissä sellaista yleistietämystä siivekkäistä, että emme lannistu.. Otan tehtäväkseni kavuta lintutorniin tavaamaan lintulajilistaa, joista huutelen Sannalle ja Tytille alas vaihtoehtoja, joista tytöt arpovat seitsemän lintua oikeaksi. Aika nopeasti taululle tärähtää 4/7 oikein, mutta sitten arvausgeneraattori pyörii tiukasti. "Ööö, tavi eikun telkkä…no kyllä minä nyt kuovin tunnistan, ei varmasti ole…ollaan niillä leveysasteilla, että joku on takuulla Lapintiira…miksei voi olla angry birdejä…tunnistaisin ne kaikki". Marjon juoksennellessa ylösalas, Sanna pitää kirjaa siitä, että suttupaperista ottaa vielä jotakin selvää, mikä vaihtoehdoista on takuulla oikein ja mikä ehkä väärin, koska sitä ei tietystikään kerrota. Ei voi ostaa vokaalia, ei voi lahjoa järjestäjiä, ei googlata eikä kilauttaa kaverille. Homma jää enää 6/7 päähän, mutta mikä vastauksista on väärin. Lokki lajikkeita on tarjolla neljä, nyt me kaikki tiedämme mikä on Kalalokki, jota ei pidä mennä sotkemaan harmaalokkiin, eikä pikkulokkiin eikä naurulokkiin eikä...

Sen seitsemän sortin siivekkäitä (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

1Life on saapunut lintuleikkiin 7 min meidän jäljessä ja LRR 9 min jäljessä. Questilla meillä tuhraantuu 21 min, jonka jälkeen lähdemme nostamaan lämpöjä ja juoksemaan kohti Portimojärven takana kohoavia vaaroja. Valitsemme tietysti sen suohon poljetun moottorikelkkajäljen, joka katoaa altamme alta aika yksikön. Siinä sitten ihmetellään mentiinkö jossakin vähän vikaan, onko aivot yhtä kohmeessa kuin koko kroppa. Jänkkä alla on pehmeää mutavelliä, pimeä laskee ja miehen mittaista pöpelikköä kasvaa joka puolella. Tuhlaamme siinä jupinassa aikaa, ennen kuin Tytti vain määrätietoisesti lähtee vetämään suunnalla eteenpäin. Myöhempi GPS:n kiemura osoittaa, että olimme näkymättömällä jäljellä ja olisi vain pitänyt painaa menemään etsimättä olematonta uraa tai moottoritietä jalkojen alle, jota ei olisi löytynyt kuin vasta jouluksi. Tällä välin 1Life, joka lähti linturastilta 4 min peräämme, vetää tietysti parempaa reittiä oikealta ohi, joka ratkaisee lopulta päivän heidän edukseen. 1Life kisaa sekajoukkueena tällä kertaa ja heidän etenemisensä on meille hyvä kimmoke ja tsemppari vauhdin pitoon. 1Lifen "kartturi" on legendaarinen naisseikkailija, joka osaa edetä pummittomasti ja valitsee lähes poikkeuksetta parhaan reittivalinnan ja jonka suorituksen veroinen jokainen meistä passionattarista tahtoisi olla!! :)

Otsalamppukiilat halkovat pimeyttä ja vauhti on mukava. Rastit löytyvät ja täytyy todeta, että meillä on kaikinpuolin mukavaa. Evästä riittää, lämminkin on ja matka taittuu. Lukuunottamatta sankoimpia risukkoja matkavauhti on keskimäärin 5:30min/km, joka on ihan jees maastossa…mikäs tässä on perjantaita viettää kellon lähetessä puolta yötä. Tytin ja Marjon parisuunnistuskonsultaatio toimii. Rastit ovat kahdella kartalla, joten varmistus pelaa hienosti. Viimeisen rastin nro. 10 juoksemme pimeydessä ihan vierestä vahingossa ohi, mutta virhe ei ole kovin fataali. Polku ei muutukaan tieksi ihan heti ja se sekoittaa vähän. Palaamme takaisin ja valitsemme eksoottisemman reitin takaisin pyörille. Pellon laitaa hölkätessä lähellä lintutornia, josta on takoitus napata pyörät mukaamme, näemme 1Lifen polkaisevan pyörillä kohti viimeistä rastia ja sitä kautta ensimmäisen päivän maalia. Vaihto olisi voinut olla meillä säpäkämpi. Välppäykseen menee 10 min, vaikka emme jää kaivamaan garderoopia ja valitsemaan sävysävyyn vaatetusta. Reppukin menee kiinni eikä pullota saumoistaan kuten Geoparkissa. Emme kanna tällä kertaa varakalsareiden varakalsareita täyspakkauksessa. Onnistumme koko reissulla optimaalisesti repun sisällön suhteen. Ei mitään ylimääräistä…keltainen ja punainen sopivat hyvin yhteen…eikä ole pakko vaihtaa minuutiksi toppatakkia ylle vain siitä ilosta, että se pitää kohta riisua pois!! :D

Joku aina pukee ja riisuu...:) (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Lähdemme pyörillä vaihdosta 1Lifea 11min perään. Vauhti pyörällä on hyvä, vuorovetoa mennään usvan läpi Aavasaksan vaaran laidalle ja siitä hiekkatietä vaaran päälle. Lämmin sauna huutaa kutsuvana, kun viimeinen tiukka nousu nipistelee lihaksissa. 1Life tulee vastaan, me valitsemme vaaran päälle eri reitin ja saamme kurottua vähän heidän etumatkaansa, ollen maalissa 6 min heidän jälkeensä.

Tytin mies on lämmittänyt saunan ja Marjon mies kannustaa maalissa. Märät vaatteet pois, ruokaa napaan ja lämmitellään saunassa. Uni ei meinaa tulla ja kellon tärähtäessä 7:15 soimaan ei olo ole ehkä ihan hehkein…mutta kone käynnistyy kyllä suhteellisen sutjakasti.

Maalissa (Kuva: Jarkko Piirto)

Ensimmäinen etappi takana! :) (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Ensimmäisen etapin saldo = 8h (+5min sakko) & 61 km

Juoksu 22,7 km

Melonta 24,6 km

MTB 13,7 km

Päivä 2: MTB - SUUNNISTUS - MTB - COASTEERING

Aamupalaa ja kahvia, ah kahvia!! :) Viimeistellään päivän reitti ja selviydytään varustesälppäyksestä ilman turhia kiemuroita. Tiimiasut niskaan. Hiilihyrdaatit ovat tehneet tehtävänsä, kun trikoot kiristävät jokaista peppua! :)

Virkeänä uuteen seikkailuun (Kuva: Simo Rousu)

Kuntosarja ja HyväFiilis valmiina kisaan (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Tavataan HyväFiilis sarjan passionattaret ja potristellaan tiimikuvassa. Sitten onkin lähtökäskyn aika. Ampaisemme Keisarin Majalla mutkan…puuhläähjahengästys…tiukkaa nousua. Saa juoda santsikupin, kun nieleskelee aamupaloja uusiksi. Alas tullaankin sitten vajaan 60km/h nopeudella. Tangosta pitää pitää kiinni, ei passaa täristä käsi. Lähdemme polkemaan kohti Kivirovan ja Kaumavaaran välissä olevaa pientä lampea. Marjo suunnistaa ensin ja Tytin on määrä jatkaa rastilta nro 15 eteenpäin. Poljemme yhtämatkaa supistuneen 1lifen joukkueen kanssa, yhden jäsenen sairastuessa harmillisesti. Ennen rastia nro 16 Sanna jättää pumppunsa 1Lifen joukkueelle, heidän joutuessa korjaamaan pyörää. Lähetämme yhteen ääneen pyyntöjä korkeuksiin, ettemme kohtaisi itse matkalla rengasongelmia. Olemme yksimielisisä siitä, että kavereita pitää auttaa…ei koskaan tiedä, milloin on itse apua tarvitsevan roolissa. Jos rengas menisi rikki niin ehkäpä joku auttaisi perästä tullessaan meitä.

Hela gängi koossa!! <3 (Kuva:Simo Rousu)

Kipuamme vaaran päälle, toisen päälle, kolmannen ja sitä rataa… ensin nousua ja sitten laskua. Teknistä pätkää kivikkoineen ja vaihtelevuutta koko pitkän mtb osuuden läpi. Maalissa olisi tarkoitus olla klo 16 ja aika nopeasti meille kirkastuu epäilyksemme siitä, että koko reittiä emme ehtisi kiertää. Pummamme harmillisesti rastia nro 19 noin 15 min. Nuotiorannalla Marjon kotikonnun läheltä puhalletaan Rajan avovankilan ohi Sannan isän kannustaessa autollaan meitä. Eholammella vaihdetaan suunnistukseen, mutta sitä ennen saamme kaksi questia tehtäväksemme. Ensin pähkäillään miten 5L ja 3L kanistereilla saadaan haalituksi 4L vettä toiseen kanistereista. Yhteistyö pelittää ja looginen päättely toimii paremmin kuin raaka arvaus lintujahdissa. Eholammesta pitää sukeltaa rajatulta alueelta kolme rastia. Kukas muu pääsee pulahtamaan kuin Sanna!! :) Questit ja vaihto sujuvat hyvin, 14 minuutissa!

Huomatkaa kuinka nopea on evästoimitus taustalla! :) (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

KatoppaKo kaaja tuonne ja sitten tuosta pois ja ... (Kuva: Olavi Vanhapiha, Jari Vanhapiha, Sanna Vanhapiha)

Sannan isä toimittaa meille evästä rastille sekä Arja-äidin itsetekemää marjamehua ja rusinoita…NAM!! Lähdemme etenemään viimeiselle suunnistuspätkälle. Järjestäjät vinkkaavat meidän olevan viimeinen tiimi joka suunistaa…etumatka seuraaviin on reilu! :) Ruisleipäkinkkujuusto tökkii kurkussa…reissari-hissi henkitorvessa ei suostu menemään kellariin asti, eikä tossuun saa vauhtia, jos ei voi hengittää. Ensimmäiselle rastille mennään varmasi kuviorajaa, rastille päästyämme olemme evästäneetkin. Toista rastia pummaamme harmillisesti. Marjo suunnistaa ja tipahtaa taas omaan sudenkuoppaansa. Ei luota itseensä, jälkiviisaana olisi pitänyt osata ja rastin vierestä mentiin ohi. Oppia tämäkin taas - pummia tulee 15min. Loput rasteista menevät hienosti. Emme pidä kovin kiirusta, emme ennen kuin 1Lifen duo pölähtää toiseksi viimeiselle rastille toisesta suunnasta. Mitä…mitä?? Olemmeko tosiaankin helvata menneet näin hitaasti. Miten kummassa he saivat meidät vielä kiinni. Viimeinen väli tullaan taas juosten. Pyörille pästyämme kuulemme, että 1Lifen suunistusta lyhennettiin, eivätkä he käyneet koko rataa. 

Coastaleeraamaan emme valitettavasti ehdi enää, polkaisemme hyvä voimaisina maaliin. Viimeinen nousu Aavasaksan päälle tuottaa jupinaa koko porukassa, vielä pitäisi vinguttaa pepa-lihaksia. Marjo hokee mantraa mielessään: "Alva - Vissyä - Lucas - Vissyä - Alva - Vissyä…" koska tietää, että vaaran päällä odottavat lapset halauksineen ja VISSYÄ!! :D Hyvin nousee, edessä polkee sekajoukkue HMJ-Adventure. Heidän joukkueen naisvahvistus on saanut kehuja ja hiljaista kunnioitusta osakseen koko reissun ajan. Vaikuttaa olevan pelkästä sisusta ja pippursta tehty pakkaus, ilman lukkopolkimia urakoinut hienosti miesten tahdissa!!

Maalissa palkitaan halauksilla ja vissyäkin saa!! :) Reissu oli todella hieno ja tiimimme ennen kaikkea puhalsi yhteen hiileen. Jokainen täytti omalla vahvuudellaan tiimin kokoonpanoa ja joukkuehenki oli loistava alusta loppuun asti! Muutamat suunnistuskukkaset kun saadaan karsittua, niin hyvin suoriudumme, koska vauhtia ja jaksamista piisaa. Korvien välin puolesta olemme kaikki tyytyväisiä suoritukseemme. Toimimme hienosti tiiminä, eikä kukaan jossittele. Meillä oli mukavaa yhdessä. Kiitos tytöt, olette parhaita!! <3

Palkintojen jaossa hymyä riittää!! (Kuva: Jarkko Piirto)

Toisen etapin saldo 6h 46min & 84km

MTB 71 km

Juoksu 13 km

Coasteering 0km :(

Terveisin, Marjo

Aavasaksan Jotos, Hyvä fiilis (Niina, Kirsi ja Anu)

Alkukesästä ajatuksena oli lähteä Ylitorniolle kahdella joukkueella pitkään kisaan, jonka kesto olisi kahtena päivänä 6 tuntia (yht. 12 h). Rokuan kisan jälkeen kuitenkin kävi selväksi, että Kirsin polvella ei yötauon jälkeen pystyisi juoksemaan, joten tuosta tavoitteesta oli luovuttava. Päätimme lähteä 6 tuntia kestävään Hyvä fiilis -sarjaan. Tiimimme kolmanneksi jäseneksi saimme Anun, joka debytoi Passion Adventuren riveissä. Anun blogi löytyy osoitteesta: mammaliikkuu.blogspot.fi.

Ylitornion treenileiristä jo palautuneena Niina hakee perjantai-iltana kisamateriaalin Vanhanpihan Jarilta Aavasaksan päältä. Jari tuumaa, että Niina on sitten kolunnut jo kaikki reitit etukäteen. No ei aivan, mutta melkein. ;)

Kirsi ja Anu saapuvat perjantai-iltana Niinan vanhempien luo. Ilta sujuu leppoisasti grilliruuasta ja viinistä nautiskellen, saunoen sekä kilpasarjan gepsejä seuraten. Suuret kiitokset vielä Niinan vanhemmille! Ratojen suunnitteluun, karttojen päällystykseen ja varustevälppäykseen ei aikaa juuri mene. Sovimme vielä kisan rooleista: Niina toimii itseoikeutetusti suunnistajana, Kirsi vastaa reittikirjasta ja leimaamisen muistuttamisesta sekä Anu emitistä ja rastien leimaamisesta.

Kisa lähtee liikkeelle lauantaiaamuna prologilla, jossa on kaksi etukäteen tuntematonta rastia. Karttojen hakuun spurtataan auton töötistä. Aurinkomajojen parkkipaikalta sännätään aluksi laskettelurinnettä melkein alas asti. Ylös tyydymme kävelemään reippaasti. Sykkeet saa mukavasti kyllä nousemaan. Vaihdamme pyörät alle ja toka rasti onkin sitten Keisarinmajan näköalatornin kupeessa ylhäällä vaaranpäällä. Mukavat nousumetrit heti kisan alkuun!

Prologi on ohi ja loppukisa mennään edellisiltana piirretyillä ja suunnitelluilla reiteillä. Ylhäältä vaaran päältä lasketellaan pyörällä hirmuvauhtia Aavasaksan länsipuolella olevalle hiekkatielle, missä Niina on joskus sielläkin sauvojen kans treenaillut. Anun pyörä poukkoilee kuoppaisessa alamäessä niin hurjasti, että Kirsi arvioi parhaaksi jättää pienen turvavälin. Rengaspaineista ennen starttia aloitettu keskustelu jatkuu vielä matkan varrella, kunnes myöhemmin tyhjennetään Anun renkaista ilmaa vähemmäksi. Kolmosrastilta matka jatkuu kohti Pohjois-Portimoa ja Portimojärven lintutornia.

Lintutornin alla meillä on tehtävänä tunnistaa seitsemän lintua. Apuva! Sen verran helpotusta on, että lintutornin päällä on oikeat vastaukset, mutta lintulajeja on 30 eli pitää vielä veikata ne oikeat. Keksimme hyvät taktiikat ja tunnistamme linnut suht näppärään (kalalokki, kaakkuri, taivaanvuohi, kyhmyjoutsen jne.) Pääsemme melomaan noin kymmenessä minuutissa. Vaihtoehtoisesti olisi voinut ottaa 20 min sakkoa, jos lintutunnistus ei olisi onnistunut. 

Meillä on vähän sisäpiirintietoa Portimojärven melontaolosuhteista. Säännöstelty järvi on kovin matala ja joka kaislikkoon ei kanootilla meloen pääse. Tiedossamme on kuitenkin, että järven pohjoisrannalla menee melottava "kanava". Kanava löytyy kuin löytyykin ja sitä pitkin melotaan kohti Tengeliönjokea. Kaksimiehinen Rigor mortis -joukkue  hoksaa saman reitin ja lähtee peesiin. Tässä kohtaa olemme kisan kakkosena, mutta ykköspaikkaa pitävä kolmen miehen joukkue SAKU ei ole vielä suorittanut lintutornitehtävää, jonka sai halutessaan tehdä vasta melonnan jälkeen.

Ensimmäinen melontarasti on Tengeliöjoen ja Portimojärveen johtavan ojan suulla. Siitä jatkamme matkaa paikkaan nimeltä Väärä joki. Niina oli melkein unohtanut, että on käynyt täällä pilkillä mummon ja serkkupojan kanssa.

Jatkamme matkaamme Tengeliöjokea vastavirtaan. Kolmas ja viimeinen melontarasti on hieman Kallivaaran jälkeen. Siellä käännymme yhtäaikaa Rigor mortiksen kanssa ja palaamme samaa reittiä lintutornille. Miehet jättävät meitä hieman, vaikka heitä on vain kaksi. Melonta sujuu meillä silti ihan hyvin, vaikka ehdimme tällä kokoonpanolla vain kerran ennen kisaa kamalassa tuulessa ja aallokossa kokeilla melontaa.

Lintutornilta nappaamme pyörät ja jatkamme matkaamme suorinta reittiä kohti Etelä-Portimoa. Samalla ohitamme joukkueen SAKU, joka pähkäilee vielä lintujen parissa. Seuraava rasti on Kivivaarassa, Porokämpän takana olevassa Pappilanlammessa. Etenemme pyörällä vuorovedoin. Kivivaaraan johtaa tiukkaakin tiukempi hiekkatienousua, joka kysyy reisivoimaa. Anu käy kahlaamassa rastin ja samalla Niina tyhjentää ilmoja Anun pyörän kumeista. 

Sitten onkin vuorossa lyhyt pätkä vaellusreittiä, jonka jälkeen luukutetaan hiekkatietä Eholammelle. Porot säntäilevät tien yli peloissaan. Eholammella on vuorossa kaksi questia. Ensimmäisessä Niina sukeltaa kolme numerokoodia Eholammen pohjasta. Mukavasti virkistyy ja vesi on muuten lämmintä. Koodit löytyvät nopeasti. Kirsi ja Anu ehtivät hädin tuskin kääntää Niinan vaatteet oikein päin sillä välin.

Toinen tehtävä ei blondeilta onnistukaan (ennen kuin saunan lauteilla kisan jälkeen). Miten saada viiden ja kolmen litran kanisteria käyttäen neljä litraa vettä viiden litran kanisteriin? Onneksi sakko ei ole pitkä, vain 10 min. Hetken pohdittuamme päätämme käyttää loppuajan levähtämiseen ja tankkaamiseen. Viimeiset minuutit tuntuvat ikuisuudelta ennenkuin saamme lähtöluvan.

Sakkorangastuksen jälkeen vuorossa on oikeaa suunnistusta Viisavaaran kartalla. Niina ei kylläkään ole tällä kartalla suunnistanut kuin kerran aiemmin. Rastit ovat helppoja ja löytyvät hyvin. Viimeiseltä suunnistusrastilta tulee hieman takkiin, kun Niina ei hoksaa rastin jälkeen lähtevää polkua. Enemmän aikaa kuitenkin tuhraantuu siihen, kun Niinan suunnistajansolmut pettävät. Aikaa umpisolmun selvittämiseen kuluu muutama minuutti.

Viisavaarassa olimme hetken piikkipaikalla, kun Rigor mortiksen pojat pummasivat. Juoksulla ja pyörällä he kiisivät sitten kuitenkin taas ohitse. PowerAdventuren miehet tulevat vastaan.

Solmun jälkeen matka jatkuu taas pyörällä kohti vanhaa kaatopaikkaa. Jatkamme vanhaa tietä Aavasaksalle päin ja Kemppaisen mutkan jälkeen käännymme vasemmalle hiekkatielle. Ihan uutta seutua Niinalle! Sieltä Anu käy taas rämpimässä rastin ja jatkamme kohti Ruotsin tullia. Tullin rantaan jäävät pyörät ja alkaa coastaleeringpätkä Ruotsin puolella.

Uintia on loppupeleissä vähän, sillä joen yli pääsee melkein koko matkan kahlaamalla kainaloita myöten. Rastit löytyvät hyvin. Hetken aikaa ihmetellään leimasimen puuttumista yhdeltä rastilta. Viimeinen coastaleeringrasti on puuduttavan kaukana. Kärkipaikkaa pitävä miesjoukkue tulee vastaan ja kellotamme tappiota hieman ennen paluuta pyörille n. 15 min. Sijoituksemme on selvä, joten kilpailufiilis alkaa vaihtua sitkaaseen etenemiseen.

Sitten vielä nappaamme pyörät ja poljemme takaisin vaaran päälle. Aavasaksan vaara kiskoo loppumetreillä viimeisetkin voimat reisilihaksista, kun pienimmällä vaihteella yritämme pitää kammet pyörimässä. Niinan treenileiri näissä maisemissa näyttää tuottaneen tulosta, sillä hänen pyöränsä kulkee ylämäkeen selvästi keveiten. Viimeinkin nousu loppuu ja maali odottaa. Sijoitus on toinen, noin 19 min kärkimiehille perässä. Koko joukkue teki hyvän suorituksen ja vauhti oli tasaisen hyvä. Hieno ja mukava reitti. Suuri kiitos järjestäjille!

Reissu numeroina:

6h 19 min, 66,2 km, keskisyke Niinalla 151 lyöntiä minuutissa, maksimisyke 179, kulutetut kalorit 4818 kcal, keskivauhti 5 min 42s/km. Ja tässä vielä Polarin gps.

Kirsi ja Niina

Ylitornion treenileiriä vol2

Miehen suunnatessa loman jälkeen töihin, päätin jäädä tyttöjen kanssa vielä viikoksi Ylitorniolle lomailemaan. Viikon lopuksihan olisi vielä ohjelmassa Jotos seikkailukisa, johon osallistuisin Anun ja Kirsin kanssa tavoittelemaan hyvää fiilistä lyhyessä 6h kisassa.

Sitä ennen oli kuitenkin tarkoitus lomailla ja nautiskella paikallisista maastoista. Perjantaina ajelin 1,5  h pituisen hiekkatielenkin maasturilla. Reittinä oli Tolpinmäki-Reväsvaara-Simovaara-Ehovaara ja kaatopaikan kautta takaisin Tolpinmäkeen. Mukava kevyt lenkki edellisiltaisen hierotuksen jälkeen.

Lauantaina ohjelmassa olikin Aavasaksan sauvarinne.  Se on mukava jokavuotinen kunnon testauksen paikka, joka viime vuonna jäi väliin. Rinteellä on pituutta 430 m, joten kyllä siinä sykkeen saa nousemaan niin kävelemällä kuin juoksemallakin. Olen varmaan vähän hullu, sillä minusta sauvarinne on mukava treeni. Perhoset kutkuttelee vatsassa, sillä aina siinä kroppa joutuu koville ja jänskättää, mihin aikaan nyt pääsee. Oma enkka parani kolmen vuoden takaisesta, vaikka syke oli reilusti matalampi ja tuntemus ei ollenkaan oksettava mäen päällä. Mutta sen verran heikko laji tuo mäkijuoksu on meikäläiselle etten lähde aikoja kertomaan. 

Sauvarinteen päätteeksi lähdettiin sitten koko perhe lilluttelemaan Matarengin maauimalaan. Kerrassaan upea paikka lapsiperheelle. Vesi on 30 asteista säällä kuin säällä. Loppujen lupuksi tehtiin tytön kanssa kolme reissua viikon sisään tänne, sillä sen verran mieluinen tuo vesiliukumäki oli. Peurungan, Katinkullan ja Rokuan kylpylät jäi tytön ranginlistalla Ekobadetille kakkoseksi!

Sunnuntaina ajattelin taas hypätä fillarin selkään nyt vähän teknisemmän reitin puitteissa. Teknistä ja mäkistä se tosiaan oli, sillä kahden tunnin aikana sain hinkutettua vaivaiset 20 kilometriä. GPS-reittejä en ole saanut purettua, mutta reitti meni kutakuinkin näin: Tolpinmäki-kilpavitonen-Karemajat-näköalapaikan kautta alas-Laatas-pyöräreittiä Reväsvaaraan ja sieltä Palovaaran parhaiden polkujen kautta poijes. Pyörälenkin päätteeksi lähdimme sitten vielä valion hiekoille. Jokivesi on kuulemma yhtä lämmintä kuin Mourunkijärvessä.

Maanantaina yritimme tytön kanssa salille Kuntotalolle, mutta se oli harmiksemme kiinni. Ajattelin tehdä kuntopiiriä, mutta luovutin hypättyäni turhan monta kertaa lasten perään.

Tiistaina oli vuorossa yksi vuoden odotetuin treeni, iltarastit. Ja ne sattuivat vielä olemaan Portimossa. Mulla on kutina, että viikonlopun kilpasarja ainakin käy täällä. En tiedä, ehtiikö hyvä fiilis sinne asti.. Saapi nähdä pitääkö aavistus paikkaansa. Kivivaara tarjosi taas parastaan. Kiveä toki kuten nimikin kertoo, mutta myös nautinnollista kalliota ja pienipiirteistä suunnistusta. NAUTIN. Pummia ei isommin tullut, tosin vauhtikin oli semmosta reipasta kivaa, ei täpöä. Pyöräilin metsäreittejä iltarastipaikalle tunnin suuntaansa, joten lopputuloksena oli tehokas kolmen tunnin yhdistelmäharjoitus. 

Kävin muuten heinäkuussa MM-rastiviikolla parin osakilpailun verran eksyilemässä. Silloin totesin, että kyllä sitä on ouluscheissessakin vuosien saatossa oppinut suunnistamaan ja rastit löytyy myös täällä kotopuolessa, mutta auta armias, jos mennään vähän oudompaan maastoon, niin kyllä sitä taas saa pummata. Pummia tuli Vuokatinvaaralla ihan liikaa. 

Keskiviikkona kävin vielä hötkyttelemässä jalkoja puolitoistatuntisella sauvakävelyllä Ainiovaarassa ja nyt voi sitten hyvällä omalla tunnolla levätä pari päivää ennen kuuden tunnin kuntoilua lauantaina. 

Triathlonamatööri ensimmäisellä puolimatkallaan

Lähes jokaisella passionattarella on seikkailun kyljessä myös jokin oma rakas yksilölaji. On hiihtoa, hiihtosuunnistusta, pyöräsuunnistusta, suunnistusta ylipäätään ja on myös triathlonia. 

Ajatus triathlonista lähti kiehtomaan minua loppuvuodesta 2007. Polvet vihoittelivat ainaisesta asfalttijuoksemisesta, eivätkä juoksutapahtumat aikaansaaneet enää kovin ihmeellisiä tunteenpurkauksia. Pala palalta lähdin viemään itseäni syvemmälle triathlonin koukuttavaan maailmaan. Olen aina tykännyt pyöräilystä ja niinpä hybridi-Tunturini sai pian tuttavalta ostetun aika-ajotangon otsaansa ja työmatkat Oulusta Iihin taittuivat epäergonomisen vauhdikkaasti. Nälkä kasvoi syödessä. Pian mieheni kotitalon vintiltä kaivettiin parikymmentä vuotta vanha kilpuri, Rossin, josta alettiin leipomaan minulle taas astetta "hienompaa" ajopeliä. Uudet kiekot alle, tuoreet gripit ja remmien tilalle lukkopolkimet. Vaihteet ja jarrut olivat kunnossa.

Eihän se sopivan kokoinen minulle ollut, mutta nopea pyörä kuitenkin!

Varustelussa oli oltava kärsivällinen, sillä tuohon aikaan oli myös seikkailukärpänen puraissut, mikä söi vastikään äitiyslomalta palanneen lompakon aika laihaksi. Jollain ihmeen konstilla sain hankittua triathlonstaran, Merja Kivirannan, vanhan märkäpuvun itselleni, joka sopi hienosti! Sillä uin edelleen. Oulu Triathlon & Cycling -seurasta löytyi turvasatama ja se on ollut oivallinen paikka kehittyä. Olen saanut seurata oikeiden urheilijoiden harjoittelua, kuulla arvokkaita treeni- ja varustevinkkejä sekä mikä tärkeintä, saada treeniseuraa.

Johtuen ehkä osin jännittämisestäni, osin itseluottamuksenpuutteesta, mutta isolta osin ihan vain ajanpuutteesta on kilpaileminen triathlonin parissa ollut todella vähäistä. Vuosina 2008 & 2009 osallistuin Kuopiossa pikamatkalle kuntosarjassa ja jälkimmäisellä kerralla vanha kunnon Rossin siivitti minut korkeimmalle palkintopallille. Tajusin sijoitukseni vasta juuri ennen maalia (edes viimeisellä juoksukiekalla edessä pyörällä polkeva keltaliivinen setä ei saanut kelloja päässäni soimaan), kun ihmettelin, että miksi maali on suljettu nauhalla. Jokin ääni päässäni kuitenkin hihkaisi viime metreillä, että juokse vaan Sanna se nauha poikki, niin telkkarissakin voittaja tekee :) Paria Oulussa järjestettyä harjoituskisaa lukuunottamatta seuraava triathlonstarttini oli vasta 21.7.2013 Joroisten Finntriathlon -tapahtumassa  ja matkana puolimatka. Tuossa välissä olin ehtinyt viettää toisenkin äitiys"loman" sekä kokea monta hienoa seikkailukisaa. Niin ja taisi se pyöräkin vähän päivittyä...:)

Tiesin jo talvella ilmoittautuessani, että Joroisten Finntriathlon kahlataan läpi vain 2 vkon kuluttua pitkästä seikkailukisasta (Rokua Geopark Challenge), joten tavoitteeksi asetin vaatimattomasti maaliinpääsyn. Pitkällä kokemuksella uskomattoman hienosti järjestetty tapahtuma on kokemisen arvoinen ihan jo vain  organisointinsa puolesta ja halusin päästä maistamaan hienoa kisatunnelmaa vähän kankeasta lähtötilanteesta huolimatta. Melkoinen oli suhina pienessä pitäjässä kisaa edeltävänä päivänä. Vie vaihtokassi T1 sinne klo se ja se ja kassi T2 tänne klo se ja se ja katsastuta pyörä siellä siihen ja siihen kellonaikaan mennessä jne. Toistatuhatta kilpailijaa huoltojoukkoineen suhaa sinne ja tänne, mutta  kaikilla iloinen ilme kasvoilla. Iltaa kohti alkoi jännitys saada otettaan....

Arvokas lasti odotti kisailijoita Valvatus -järven rannalla

Asuntovaunu tarjosi suojaa yölliseltä sateelta ja yövyimme Valvatus -järven rannalla leirintäalueella. Aamulla oli näppärä hilpasta muutaman sadan metrin päähän starttipaikalle laittamaan pyörä kuntoon ja viemään loput kamat. Siellä odotti pyörä poikineen!










Sääukko yllätti positiivisesti ja antoi auringon mollottaa uimalakkisten niskaan. Ihanaa! Kuten ylläolevasta kuvastakin näkee tuuli oli navakkaa. Mutta, säähän on kaikille sama! Mitä lähemmäs kymmentä kello kiipi, sitä tiuhempaan kävivät bajamajojen ovet...Märkkärin hihat uskalsin vetää päälle vasta hiukan ennen h-hetkeä :)

Lähtöhalaukset.

Team Donna Agilen naisia valmiina pulahtamaan. Kuva: Toni Pisano

Kuva: Lasse Seppänen

Startti tapahtui porrastetusti klo 10-10.30 välisenä aikana. Me vihreälakkiset (ehkä n. 200 naista) juoksimme aaltoihin klo 10.24. Oi sitä pärskettä ja loisketta! Jättäydyin lähdössä noin porukan puoleen väliin ja hoin itselleni koko ajan, että ota rauhallisesti. Aallot löivät naamaan jo heti lähdössä ja arvasin, että "ulapalla" keinutaan jo melkoisesti. Pysyin suunnitelmassani ja uin rauhallisin vedoin koko matkan ja yritin hakea mahdollisimman väljää kohtaa. Kaksi kertaa hengitin aaltoihin nähden väärästä suunnasta ja jouduin pysähtymään yskimään, mutta muutoin meni hyvin. Syke pysyi maltillisena ja olo oli rauhallinen. Talven uintiharjoitukset eivät olleet menneet hukkaan!



Aikaa meni 1900m:lle 40:54. Eihän se mikään fanfaarien arvoinen aika ollut, mutta aallokkoon tottumattomalle ihan hyvä. Naiset 30-34 - ryhmän nopein ui matkan aikaan 35min.

Kuva: Lasse Seppänen

Siihen, että oli kumipuku pakattu pussiin, pyörävarusteet niskassa ja nainen ja pyörä maantien laidassa kului aikaa 4:46. Vertailun vuoksi mainittakoon, että nopein vaihtoaika sarjassani oli huikea 2:42. Iloisten kannustusten vauhdittamana pääsin viilettämään pyörällä kohti seuraavaa koettelemusta.


90km ei pyöräilymatkana tunnu ajatuksena missään nimessä pahalta, mutta sen ajaminen mahdollisimman nopeasti jättäen jalkoihin kuitenkin puolimaratonin verran paukkuja oli hyppy tuntemattomaan. Olin kuluneiden kahden viikon aikana tehnyt useita lyhyitä lenkkejä sekä pyörällä että juosten tunnustellen tilannetta. Kevyet lenkit olivat tuntuneet mukavilta, mutta pieniä spurtteja ottaessani oli tunne ollut kuin liisterissä yrittäisi edetä. Jaloista ei kerta kaikkiaan ollut pitkän seikkailukisan jälkeen irronnut muuta kuin kynsiä. Tähän nähden pyörä kulki ihmeen hyvin! Parisataa ajajaa tuli matkan aikana selkä edellä vastaan :) Mikä on sinänsä huvittavaa, niin suurin osa keskittymisestä meni siihen, etten vain vahingossa peesaile ketään. Ajajia oli niin paljon, että minimivälimatka, 10m, oli joskus haasteellista pitää. Ohitukset piti tehdä vauhdilla. Kerran yksi "pelätyistä" moottoripyörävahdeista kehotti minua pidentämään välimatkaa edelläajavaan, mutta muutoin säästyin nuhteilta ja sakoilta.

Keskeneräinen palautuminen edellisestä rääkistä alkoi näyttäytyä pyöräpätkän puolivälin jälkeen siten, että eväitä piti rapistella tiuhempaan tahtiin. 45min välein oli mentävä energiaa koneeseen jos mieli vauhdin säilyvän. Tuuli teki tepposia monelle ja sai menon tuntumaan karvaalta. Selvisin matkalla olleista muutamista ylämäistä ja vastatuulesta mielestäni hyvin eikä väsymys tuntunut kunhan muisti tankata. Toivoin mielessäni, että kunhan saan ajaa oman ajon ja ilman rengasrikkoja niin olen tyytyväinen. Sisureita ei tarvinnut alkaa vaihtamaan, mutta kyllä omaa ajovauhtia oli vaikea pitää jatkuvien ohitustilanteiden vuoksi. Kiihdytä (edessä oleva ajaa liian hiljaa, on päästävä ohi), aja, hiljennä (takaa tulee joku ohi, mutta vain vähän lujempaa, joten välimatka jää liian pieneksi) ja näin vieteriefekti on valmis. Sykkeet pysytteli ihmeellisen alhaalla. Kai taas yksi merkki keskeneräisestä palautumisesta. Triathlonkisa käynnissä ja sykkeet pk:n ylärajoilla - tosi outoa. Toteutunut keskinopeus 32.5km/h ei näytä paperilla kummoiselta, mutta olosuhteet huomioonottaen olin ihan tyytyväinen. Ikäsarjani voittaja viiletti keskivauhdilla 35.3km/h. Aikaa tähän pätkään minulta kului siis 2:46:29.

Tässä ajetaan hienoilla pyörillä kovaa. Kuva: Lasse Seppänen

Sanoin alusta asti, että juoksu tulee olemaan paha. Jännitin sitä ylivoimaisesti eniten ja varoittelin kotiväkeäkin, että meno voi sitten olla raahustamista juoksun sijaan. Pelkäsin, ettei seikkailussa uuvutetuista kintuista saa lentävää askelta aikaiseksi vaikka kuinka irvistäisi. Sen verran nihkeältä oli meno tuntunut kuluneella viikolla. Vaan kuinkas kävikään!

Kahvistelin taas vaihdossa 4:41 (sukkelin vaihtaja omassa sarjassani juoksutti pyörän telineeseen sekä vaihtoi kimpsut ja kampsut ajassa 3:22), mutta enhän minä voinut lähteä liikkeelle, ennen kuin taskut oli täytetty eväsgeeleillä ja -patukoilla. Ounastelin nimittäin, että jo pyöräilyssä ilmennyt tiheä energiantarve ei ainakaan helpota juoksupätkällä.

Mitä! Jalkaa nouseekin! Ei hapotakkaan. Muutamissa sprinttikisoissa juoksun aloitus oli tuntunut paljon paljon pahemmalta kuin nyt tuntui. Vaikka olin kovasti iloinen siitä, etteivät jalat olleetkaan ihan pökkelöt, niin läksytin tietysti itseäni siitä, että liikaa säästelit pyöräpätkällä...kuinkas muuten! Henkinen valmistautuminen viimeiseen koitokseen alkoi. Neljä reilun viiden kilometrin mittaista kiekkaa oli juostava. Ensimmäinen meni hyvin. Reitti oli miellyttävä ja kannustajia riitti talojen pihoilla, teiden varsilla ja tietysti maalialueella, jossa käytiin näyttäytymässä joka kiekan jälkeen. Huoltopisteitä oli kiekalla kaksi. Urheilujuomaa, suolakurkkua/suolaa ja vettä oli menuni jokaisella pisteellä. Yhtään en uskaltanut jättää väliin. Ensimmäisellä kiekalla koitin juostessa evästää, mutta juomaa lentäessä enemmän silmiin kuin suuhun tyydyin ottamaan kävelyaskelia kulauttaessani kupista. Ensimmäinen kierros meni aikaan 26:30. Siitä eteenpäin kierrosaika lisääntyikin aina reilulla minuutilla loppua kohden.

Toisella kierroksella jatkuva energiantarve alkoi voimistua. Jouduin askartelemaan geelien ja patukoiden kanssa vartin välein, jottei olisi vintti pimennyt. Tunsin aina ihan selkeästi, miten päässä alkoi huimata, vaikka jalka kohtuudella nousikin. Huono olo ei ehtinyt koskaan tulla, mutta tunsin, että energiavarastot olivat kertakaikkisen tyhjät. Sykkeet edelleen alhaalla. Viimeiset kaksi kierrosta meni hampaat irvessä, sillä vanha akillesvamma alkoi yllättäen tuntua. Ei mitään, mitä ei olisi kestänyt, mutta kyllä askeleesta meni terä. Loppuaika juoksulle 1:54:33. Hienoissa fiiliksissä maaliin kokonaisajan ollessa 5:31:20 ja sijoitus omassa sarjassa 5/44. Sarjan voittajalle jäin 30:40. Totta kai jäi hampaankoloon! Jos joskus seikkailulta suinkin raaskisin olisi hienoa kokeilla panostaa enemmän triathloniin ja katsoa, mihin rahkeet riittää. Mutta, resurssien ollessa kovinkin rajalliset, on tehtävä valintoja.

Maali näkyy jo!!

Koskaan ei saa olla niin väsynyt etteikö jaksaisi pienimmäistä ottaa syliin.

Suorituksen aikana tuntui hyvältä, heti suorituksen jälkeen lähes taivaalliselta, mutta seuraavat kaksi vuorokautta kärsin elämäni pahimmasta urheilukrapulasta. Olin vähän hiljaista seuraa asuntovaunureissulla ja Power Parkissakin tarjosin paikkani hurjimmissa laitteissa suosiolla parempikuntoisille :) Nyt olenkin keskittynyt pääasiassa lepäilyyn ja herkutteluun, jotta sitten reilun viikon kuluttua taas jalka nousee Aavasaksalla, Jotos 2013 -seikkailukisassa.

Kaikesta huolimatta - voittajaolo!
(rakas tyttöni pyjamassa toivottaa auringolle hyvää yötä)

Extreme Geopark Taival

Niin makaat kuin petaat...

Ja niin koitti Rokua Geopark Challenge 2013 – kisaa edeltävä iltapäivä. Tytti, Marjo ja Sanna olivat saaneet vaivalla keräämänsä hiilarivarastot hukutettua viemäriverkostoon ja majoittivat vatsassaan kunnon perhosfarmia ajaessaan kohti kisakeskusta, Active camping Monttaa, josta reittikirja ja kartat luovutettaisiin seuraavan aamua starttia varten. Aurinko mollotti ja paikalla oli jo joukkue jos toinenkin. Tunnelma iloisen jännittynyt. Joukkuevalokuvaus, vastuuvapauden myötäminen kisajärjestäjälle sekä jumarointitesti oli suoritettava ennen kuin aarteet olivat käsissämme. Pikavilkaisu reittikirjaan kertoi, ettei pyöriä ja kanootteja tarvitse roudata mihinkään vaan saimme lähteä samantien hiomaan pettämätöntä suunnitelmaa...:)

Kuva: Tapani Launonen

Muhoksen ollessa vain ”yhden muumi-jakson” mittaisen matkan päässä Oulusta ei majoituksesta tarvinnut tällä kertaa huolehtia. Hautauduimme varusteinemme ja perhosinemme Tytin kotiin, jonne rakentui melkoinen varusteviidakko ja strategiahautomo. Karttojen äärellä juttu lensi ja karkkia kului. Kisa oli alkanut!!

Planningiä!

Kartta kaverukset!

Marjon ja Sannan luikahtaessa puoleltaöin kotiin nukkumaan, olo oli positiivisen yllättynyt. Reitit piirretty, kartat kelmuissa ja kamat repuissa eikä tullut edes kiire! Jospa me sentään jotain olemme oppineet. Ja hei, kerrankin on aikaa nukkua hyvät yöunet ennen starttia, hihkuttiin. Niin...toiset nukkuu toiset ei. Tässä vaiheessa todettakoon kuitenkin, että kyllä 60h valvomisen jälkeen joukkueemme huonoinkin nukkuja lopulta urvahti kuin pieni vauva. 

Aamukasilta Muhosta kohti. Matkalla Marjo ja Tytti pikakelasivat reitit vielä kertaalleen läpi ja Sanna teki takapenkillä korvatulpat korvissa ja silmälaput silmillä vielä viimeisen nukkumisyrityksen, turhaan. Väsy oli kuitenkin kaikilta tipotiessään kun kurvasimme Ponkilan pesäpallostadionin kupeeseen ja näimme varusteiden kimpussa suhaavia seikkailijoita. Tuttuja iloisia kasvoja! Harrastuksen parasta antia. Paljon samanhenkisiä ihmisiä lähdössä yhteiselle koitokselle. 

Lähtöä edeltävään tuntiin saa mahtumaan vielä ihan hemmetisti säätöä ja sähellystä, mutta ei me vaan voida sille mitään! Jotkut makaa kädet niskan takana uimapatjoillaan auringosta nauttien kun me vieressä mietimme, että missä minun, missä sinun, onko ”kepsi” varmasti kiinni, syönkö vielä jotain, ehdinkö vielä kerran puskaan, onkohan renkaissa liikaa ilmaa ja otetaanko me prologiin kaksi vai kolme uimapatjaa....voi  meitä!! Rakkaita oli kannustamassa ja fiilis oli ihan katossa. Rokin saattelemana lauma säntäsi viimein matkaan ja saimme käsiimme kolmivaiheisen prologin ensimmäisen kartan.

Kuva: Tapani Launonen

Prologi

Rauhassa, tytöt rauhassa... Ensimmäinen prologin osuus juosten. Vauhtia tällä kolmikolla on todettu olevan riittävästi kunhan vielä muistetaan olla tarkkana. Joukkopsykologiatesti heti alkuun. Lähes koko jengi liikkui nauhana ekat rastit ojan penkoilla ja rummussa tehden samat koukut. Isoimmat miehet etenivät ahtaimmissa kohdissa kontaten, mutta Marjolla tuskin pää ylsi kattoon :) Tultuamme rummusta päivänvaloon alkoi joukkueiden välille tulla eroja. Museon takana sähellettiin ja haettiin rastia liian ylhäältä. Muutoin eka pätkä oli ok.

Vaihtoalueelta uimapatjat kainaloon ja toiselle prologiosuudelle. Rantalelut kainalossa ja pyöräilykypärät päässä seikkailijat pinkoivat pyöräteitä ja polkuja ja saivat taas takuulla ihmetystä osakseen. Vedessä selvisi hyvin nopeasti, ettei patjojen kantamiseen olisi kannattanut varautua, sillä hommaamamme mahdollisimman kevyet patjat (eivät suinkaan uimarit) olivat uimataidottomia! Lättärit vähän antoivat vauhtia, mutta AC Adventure pääsi meistä ohi.

Kuva: Tapani Launonen

Poolissa lelujen kera!

Seuraavalla uintipätkällä vastustikin sitten oikein urakalla! Yksi leluista tyhjeni ja Marjo sai tehdä kovasti töitä päästäkseen rantaan. Myös karttapussin sulkija oli pettänyt ja ärräpäät raikasi kun ihailimme pussissa lilluvaa paperimössöä. Ei auttanut kuin hakea kaksi viimeistä rastia ulkomuistiin ja edelläjuokseviin turvaten.

Uintipätkän varsin selkeä kartta

Vaihtoalueella emme turhia kupanneet vaan kiskoimme rullat alle ja annoimme tuulen kuivattaa kyyneleet.

Rullaluistelu-osuudelle mars!

Jihaa!! :D

Tekniikka vähän kärsi hiekkateillä ja nurmikolla, mutta vauhti ei! Ainoa hidastava tekijä oli jano. Tyhmyyksissämme lähdimme prologiin liian vähillä juomingeilla ja viimeisen tunnin aikana suuhun kertyneet ötökät piti niellä ilman kyytipoikaa. Rastit oli onneksi siellä missä pitikin, joten turhaa hiihtelyä ei juuri tullut.

Kuva: Tapani Launonen

Rullat yleensä tykkää meistä ja me rullista, joten tällä pätkällä saavutimme taas muita naisjoukkueita ja selvisimme kakkosina prologin maaliin. Passionattarilla tässä kohden hyvä draivi!

Kuva: Tapani Launonen

1. osuus - MTB

Prologin jälkeen vaihdoimme sutjakasti pyöräilytamineet yllemme. Täysi juomapussi reppuun ja pullot pyörissä takaisivat, että nestettä riittäisi Ahmaksen vesirastille asti. Ennakolta oli tiedossa, että ensimmäinen etappi tulisi olemaan pitkä. Kärjen naisjoukkueita saapui vaihtoon, erot olivat vielä pieniä. Vaihto sujui nopeasti ja hyppäsimme pyörille.

Olimme piirtäneet CP3:lle maisemareitin, pohja oli pehmeä ja meno hidasta. Ensimmäinen rasti löytyi hienosti. Myös CP4:lle olimme piirtäneet oikoreitin. Polkun alkua ei hakkuutöiden jäljiltä näkynyt. Poljimme ensin oikean kohdan ohi. Naisjoukkueita tuli muutama jo vastaan meidän skannatessa polkua. He valitsivat toisen reitin. Polkun pää löytyi ja pohja oli hyvä. CP4 löytyi lammelta nenästä. Seuraava rasti tulisi olemaan CP5 ja quest. Voimalaitosta lähestyessä Marjo ohjaa Sannaa kääntymään oikealle, tielle, joka olisi vienyt suoraan questille. Jostakin käsittämättömästä syystä, ehkä siksi kun vastaan polkee edestä tieltä joukkueita, Marjo pyytää vielä  epävarmuuden puusakassa Tyttiä vilkaisemaan karttaa. Olemmehan menossa oikeaan? 

Tässä tapahtuu ehkä koko kisan ratkaisevin pummi joukkueen hengen ja motivaation kannalta. Emme pääse Tytin kanssa kartasta yhdessä kiinni. Ihmettelemme kun pusikosta puskee porukkaa. Komea ja urhea 1Lifen joukkue sinkahtaa paikalle meidän siinä empiessä. Pojat huikkaavat, että nyt naiset perään vain...me tiedetään missä rasti on. Ilmeisesti salskeiden miesten itsevarmuutta puhkuva voitonjano saa passionattarista jokaisen sokaistumaan. Mehän pojat seurataan teitä vaikka auringon laskuun. Kartta koparaan ja hymyissä suin pusketaan pusikkoon. Kaikkien ajatuksissa takoo, että seuraava rastipiste on tiellä, mutta täällä kasvaa kohtuu tiheään horsmaa ja muuta mukavaa miehen mittaista. Mutta ilmeisesti järki ja suunnistustaito ovat tippuneet edelliselle mättäälle. Pojathan tietysti tietävät, missä rasti on...no question! Mutta tytöt eivät näytä tietävän enää mille rastille olivatkaan menossa!! Eihän sillä määränpäällä niin väliä, jos seura on hyvää...vai mitenkäskuinkas...äsh!! :) Töpötetään törmää alaspäin, kunnes poikien ilmeisen vetoava partavesi kai haihtuu päistämme. Tämä ei ollutkaan mikään metsä-treffailu vaan seikkailukisa ja suunnistaakin pitäisi! Emme jatka samalle rastille, jolla juuri pistäydyimme toista kautta. Lähdemme mönkimään pengertä takaisin ylöspäin kiroillen yhdessä kaanonissa ja mielessämme julkaisukelvottomasti. Korvat luimussa poimitaan pyörät allemme ja palataan tielle, jonne Sanna jo alunperin ehti kääntyä. Ensimmäinen ja koko kisan oikeastaan ainoa quest menee harmitellessa kämmiä, johon hukkasimme ainakin 15min, toisen sijan ja tärkeimmän - nimittäin seikkailija-asenteen. Maijan aurinkoinen hymykään voimalaitoksen pimeissä sokkeloissa ei sulata turhautumista. Voimalaitokselta laskeudutaan vielä huikeasti seinää alas ja televisio kameralle vilautetaan väkinäiset pepsodentit ja koitetaan kannustaa kaveria, vaikka ketuttaa niin, että korventaa!! 

Suunta ylöspäin? Kuva: Tapani Launonen

Laskeutuminen voimalaitoksella Kuva: Tapani Launonen

Tytti laskeutumassa

Pummin vuoksi suunnistusvarmuus kokee sellaisen kolauksen, että tuntuu ettei omaa nenäänsäkään löytäisi pimeässä. Vaikka täydestä nollauksesta kämmäröinnin jälkeen on puhuttu paljon ja vaikka kämmiin osallistui meistä ihan jokainen toope niin emme saa tsemppivaihdetta käännettyä päälle. Teorissa siis voi valmistautua kaikkeen, mutta käytäntö on ihan muuta! CP6:llekin on piirretty huonompi reitti ja joudutaan palamaan isommalle polulle. Muutama minuutti tuntuu nyt ikuisuudelta. CP7 löytyy hienosti ja CP8 etsitään vähän. Tätä rastia osa joukkueesta on etsinyt hartaasti. Kartan lammelle vievää polkua hädin tuskin on. Onneksi uskomme olevamme oikeassa kohdassa ja pääsemme rastille hienosti. CP9:lle onkin jo pidempi polkaisu ja tässä kohtaa lähdemme nostamaan vauhtia. Ennen Isterinkoskea oleva CP9 löytyy ja korkeuserot puuskututtavat, mutta lykkimään ei tarvitse alkaa kun mankeloidaan penkiltä varmasti. Isterinkosken ylittävä silta on korjattu ihan viime päivinä, josta hurautamme yli kohti CP10. CP10:llä vaihdetaan kartanlukijaa. Tytti ottaa ohjat. Rastivälit pitenevät ja aletaan mittailla matkaa tarkemmin. Murronkylän kautta matka jatkuu kovaa pohjaa. Vedetään vuorovedoin ja vauhti pysyy keskimäärin 27km/h. Hienosti jaksetaan, mutta jaksetaan valitettavasti hurauttaa vauhdilla oikean polunristeyksen ohi. Haparoidaan hetken matkaa väärää polkua ja palataan takaisin. Pummataan ainakin 10min, kunnes palataan takaisin oikeaan risteykseen. Matka jatkuu mukavaa kangaspolkua muutaman järven ohi. 

Koko homma on saanut aika harmaan sävyn ja alun tsempistä ei riitä enää iloa. Kukaan meistä ei jaksa kohottaa porukan fiiliksiä ja käytännössä olemme antautuneet jo tässä vaihessa. Jälkikäteen on hyvä jossitella, että miksi ihmeessä!!? Kisan alkutohinoita vedetään. 24h:sta on käyttämättä reilusti yli puolet ja me käyttäydymme kuin pahaiset kakarat luullessaan, ettei joulua enää koskaan tulisi!! Jokainen jupisee omissa ajatuksissaan vintatessaan polulla menemään.

Muutamat rastit otetaan väliltä ja hommaa vaivaa alavireisyys sekä pieni haparointi joka toisen rastipisteen läheisyydessä. Ahmasjärvelle ja Ahmaskylään päästyämme Piirron perhe isovanhempia myöten kannustaa kovasti. Kuulemme olevamme 15min jäljessä kolmatta naisjoukkuetta. Saamme karttaan uuden rastipisteen, joka sieltä alunperin puuttui. Saamme myös tietää, että Rokuan suppa-harju-maaston rastit jäävät välistä kaikilta joukkueilta. CP15:sta mennään suoraan CP20 rastille. Tässä kohtaa huvittaa Sepon ikuinen optimismi.  Olemme jo oppineet, että ratamestarin vartti on vähintäänkin 30min ja sitä rataa!! :D Tankkaamme vettä mukaan ja matka jatkuu. Marjo ehtii suukottaa tyttöään, pientä mustikanpoimijaa sekä halata esikoistaan, joka napsii innokkaasti kuvia äidistä ja suosikkitiimistään. Live-kannustus on tässä lajissa aika vähäistä, kun ryskätään metsissä piilossa urbaani-kansalta. On mukavaa kun omat kanustusjoukut valavat uskoa ja tsemppaavat meitä, joka tässä kohtaa tulee enemmän kuin tarpeeseen!!  

Ihanaa kannustusjoukot!

Ohjeita tavaten

Ja eikun tuulta purjeisiin!!

CP21 tuottaa vaikeutta ja pummaamme vajaat 10min. CP22 olemme suunnitelleet pidemmän ja kovapohjaisen reitin kuten suurin osa naisjoukkueista. Kisan sen hetkinen kakkonen otti voittajajoukkuetta hienosti kiinni tällä välillä valitsemalla CP22:lle polun, joka oli ennakoitua nopeakulkuisempi. Meillä polkuvauhti oli lähes poikkeuksetta yli 23-24km/h lukuunottamatta suopätkän ojanylityskohtia ja muita rämpimisosuuksia. Myöhempi GPS-seuranta osoittaa, että Ahmaksen jälkeenkin otetaan vauhdissa kiinni kärkeä. CP24 täytyy mennä Muhosjoen yli leimaamaan. Kärkikolmikko oli napannut pyörät mukaansa jatkaen CP25 suoraan, voittaen reittivalinalla meitä keskimäärin 15min. Me emme edes harkinneet tätä järkevää vaihtoehtoa. Tällä välillä yksi otsalamppu aiheuttaa harmaita hiuksia. Marjon otsalamppu on käsittämättömästä syystä joutunut Sannan repun kuivapussin syövereihin. Pengomme Marjon repun pariin kertaan läpikotaisin ja tuskailemme, löytämättä lamppua siinä kohtaa! Onneksi kullanarvoinen apu ongelmaan ratkeaa vaihtopisteellä! ;) CP25:lla ei pääse enää jumaroimaan. Kalevan pojat ja tytöt ovat pakanneet kuumailmapallonsa jo pakettiin. Voi herne! Nää kivat questit on näissä karkeloissa se kirsikka kakussa ja meiltä on kaavittu jo kermavaahdotkin kun niin pännii pummailu!

Hetkinen!? Kuva: Tapani Launonen

Kompressiot ravassa Kuva: Tapani Launonen

Kello 22:53 saavumme ensimmäisen etapin vaihtoon tarkoituksena valjastaa seuraavaksi baattimme kohti Muhosjoen mutkia! Vaihdossa ensimmäisenä jättilaukkumme auki...hajuveden ja ripsivärin lisäämiseen ei olla nyt kellotettu aikaa, joten kuivat vaatteet saavat riittää freesaamaan meidät! :) Palautusjuomaa nassuun, toisella kädellä suuhun pähkinöitä ja kolmannella kädellä vaihdetaan vaatteita. :) Turhalle kainostelulle ei ole aikaa. Kameramiehiä kun ei ole, niin vaattettakin voi vaihtaa ilman käsikirjoitukseen puuttumista kuten parisen vuotta sitten. Näillä kilometreillä ei kukaan jaksa vilkuilla edes ympärilleen. :) Keitto maistuu taivaalliselta ja kuivat vaatteet lämmittävät mukavasti. Tekisi mieli kömpiä makuupussiin, mutta moiset ajatukset pitää karkoittaa ajoissa! :) GPS kertoo, että kärjen neljä joukkuetta viettivät kukin vaihdossa noin 26-30min. :)

Pussit rivissä hetken Kuva: Tapani Launonen

2. osuus - "Melonta"

Kanootti vesille ja soturit sisään! Reput kiinni ja melomaan kohti kuohuja. Aika pian huomaamme, että nukkumatti tosiaankin jäi vaihtoon partioimaan. Tässä baatissa ei ehdi torkkua, eikä palella vaikka ollaan melkein enemmän jordaaniassa kuin kanootissa. Ei väsytä ei, kun melotaan kymmenen vetoa ja nostetaan kanoottia yli joen kaatuneiden runkojen. Jos käy flaksi niin toisesta laidasta pääse meloen ja seuraava este ylitetään sitten tietysti vastarannan puolelta. Kanootti vetää siksakkia, ei siksi että kapumme Sanna ei osaisi ohjata, vaan siksi että Muhosjoessa ei ole kuin mutkia. Lyhyellä kiihdytyspätkällä (eli suoralla) vastaavasti on sitten niitä muita esteitä. Hommasta tekee haasteellisen se, että jalat eivät ota pohjaan, kun puunrungoilla koitetaan taiteillen nostaa, raahata, kiskoa ja vetää purkkia yli. Hypätään kanoottiin ja kanootista pois. Mutkan takana odottaa aina uusi luonnon oma pato ja solan reunat nousevat korkeina joen reunoilla. Puiden kiertäminen ei ole vaihtoehto juuri missään kohtaan. Meillä on ihan itse hankittu, lainassa oleva K&C:n kanootti, joka on meritarkoitukseen sorvattu. Sitä "rautakoppia" siirtäessä alan suunnitella punttikuuria ja vaikka jos mitä. Vaikka ryskätään kaikin voimin, purkki laulaa "njeinjei" - oodia. Voi vitalis, olisi voinut ottaa köykäisemmän love boatin messiin! Mielestämme suoriudumme ensimmäisestä kahdesta tunnista hyvin. Aika pian oivallamme tekniikan. Marjo kärkimiehenä ensin rungolle, yksi napakka :) nykäisy kanootista ja Tytti toiselle puolelle runkoa kaveriksi. Keskikohta vedetään rungolle keikkumaan kaksissa tuumin, jolloin Sanna ottaa Marjon paikan, Marjon hypätessä purteen. Yksi työntö, Tytti sisään ja Sanna työntää meidät irti hypäten itse kapteenin paikalle. Jumppa on tosiaan hauskaa, mutta parintunnin jälkeen alkaa pikku myiden tupsut kohota kypärän rakojen välistä. Ei helvatan peräpöyksyt, aikansa kutakin ja mistähän jeeran kohdasta tätä jorpakkoa oli haravoitu??? Tytti kertoo nyt ymmärtävänsä, miksei hänen melontaa harrastava ystävä ole melonut näillä main. Näille vesille pitäisi tulla punttieerojen kasvattamaan kainalopattejaan. Sinnikäs seikkailijasielu kiroilee ja ähkii rapakossa!! :)

Punainen niin kuin Passionin väri, mutta tsiljoonan painava! Kuva: Tapani Launone

Vaihtelua hommaan tuovat kosket...toisin kuin runkojen kohdalla...koskissa ei ole vettä desilitran vertaa. Kosket sitten lopulta ehkä sinetöivät kohtalomme tässä skabassa. Emme osaa mennä koskissa, emme varsinkaan vesittömissä sellaisissa. Yritämme turhaan aina hypätä sisälle kanoottiin, kun hetken näyttää että vettä olisi. Kaikki kosket olisi pitänyt taluttaa alusta loppuun suosiolla. Turhaan uhraamme minuutteja rypiessämme kanootista ulos ja sisään ja ulos jajaja... Seppohan on todennut, ettei seikkailu ole suunnistusta ja siihen voi nyt lisätä, ettei seikkailu-urheilun melonta ole melomista. Purkille kannattaa ostaa talutushihna, laiduttaa se sopivaksi ennen pitkää lenkkiä ja opettaa se juoksemaan esteitä! Ensimmäinen kunnon hyppyrikoski tulee niin yllätyksenä ja siihen sitten läjähdämme kaikki kolme poikittain kellon lyödessä aika tarkalleen 02:00. Hätä alkaa hiipiä pöksyihin, kun pääsemme pinnalle ja kuohut vievät uppopurkkia virran mukana. Roikumme menopelissä kiinni, omat koipemme kivien välissä. Sanna jo huutaa, että päästä Marjo menemään...tässä voi käydä huonosti. Nyt pitää tehdä suunnitelma, aivot hei herätys!! Siinä sitten otetaan huudossa järjestystä strategiaan. Sosimet turvaan ensin, sitten reput kivelle...punnerretaan ja puserretaan kanootista vettä pois. Se ei käy helposti! Seuraavat sankarit vetävät tuurilla hyppyristä...ilmeet paatissa näkyvät vieläkin painajaisissa! Seuraavaksi 1Lifen soturit saapuvat turman kohtaan. Filmi hidastuu, kun nähdään, että joka äijä nostaa melansa vedestä kanoottiin...juuri nuin ei pidä tehdä, sanoo teoria! Mutta ei sillä oikeastaan väliä, kun jätkillä ei näy olevan edes kanoottia mukana...vetävät jollain näkymättömällä sukellusveneellä menemään jonossa pitkin kanionia. Ai joo, tuollahan se kanootti onkin, kohta jortsan pohjassa, sen verran reippasti on hörpännyt. Siihen tupsahtavat könsikkäät viereemme, kömpivät purkista ulos coolisti, nostavat kanootin suorille käsille ja tyhjentävät vedet. Matka jatkuu! Voi mankeli,  näen kai näkyjä. Joko ukot ovat ihan järjettömissä pateissa tai sitten paatti on tehty jostakin höyhenen keveästä avaruusmateriaalista. Huikkaavat vielä mennessään tarvitaanko me apua. Kapumme huutaa siihen hymyssä suin: "Ehei, me vaan tyhjennetään tämä kanootti vedestä!". Siis ÄM II TEE ÄÄ - MITÄ? Sanna on vissiin hörpännyt rapavettä sopivan annoksen tai muu nautittu lääkitys on kohdallaan, kun näyttää ettei sillä ole hätäpäivää. Marjolle kelpaisi apu, vaikka lähes aina "minä itse" -asenne vaivaakin. - Tässä kohtaa ei tarvitsisi poikkeukseen maanitella. Filmi alkaa taas pyöriä ja me ähkimme kanootin parissa.

Kosken kohinaa Kuva:Tapani Launonen

Loppumatka on sitä samaa saamarin sinfoniaa, vettä sataa, mitä tuskin edes huomaa. Alkaa niin järjettömästi ottaa pattiin, kun toistamiseen päädymme sukeltamaan helmiä rapakon pohjalta. Ei fitalis, miten voimme olla niin tunareita. Olemme tuhlanneet kanootin tyhjentämiseen GPS:n mukaan 22+10min...ja voin kertoa, että sekin touhu alkaa jo sujua. Ensimmäisestä kerrasta oppineina siirrettiin puhelin urheilutopin sisään näkymättömien silikonien :) väliin turvaan...ei siksi että ne kelluttaisivat vaan siksi, että voi kilauttaa rämeikön taksi-taaville, mikäli menopeli uppoaa pohjaan ja jättää meidät ruikuttamaan rannalle. Luonnonsuojelualueen kohdalla käytetään kanoottia maalla ja jatketaan vielä palan matkaa Mäntyrannan koululle. Jupisten, kylmissämme ja lyötyinä raahauduimme rannalle Hannun ottaessa meitä vastaan. Kaikki muut olivat olleet riemuissaan retkestä, paitsi me. Syy taitaa olla se, että harvoin on pelottanut niin paljon tai se, että muut ovat vielä kieroontuneempia kidutushaluissaan kuin me! Joukkueemme kulutti meloen 6h 36min. Ensimmäisenä melonnasta selvinnyt Naakiman Multitalent ajassa 5h 21min. Toisena rantautuva Snowflakes kauhoi menemään huikean hienosti 4h 55min ja kolmas AC Adventure 5h 47min. Ilman kaatumisia olisi meidänkin melominen sujunut lähes vertailukelpoista vauhtia ja olisi edes ollut aihetta kauhoa ripeämmin. JoSjOs ja JoS... 

Pakko vaihtaa kuivaa päälle, Marjon mies karauttaa pihaan matkalla Adventure sarjan strattiin...tsemppaa meitä ja kertoo väliaikoja.

Canyoneering ja toppatakki pirkot! :)

Hölkyti kölkyti

3. osuus - Canyoeering

Kun ollaan vedetty toppavaatteet päälle kylmän melontakyydin jälkeen, lähdemme nostelemaan kinttujamme kohti ensimmäistä canyoeering rastia. Vaatteidenvaihto-operaation aikana neljäskin naisjoukkue porhaltaa ohitsemme samoissa kastuneissa vaatteissa. Itseasiassa tytöt eivät olleet tainneet vaihtaa vaatteita edes melontaan lähtiessä, kun osalla oli vielä pyöräilyhousutkin jalassa. Minkä ihmeen takia meidän pitää värkätä joka välissä noiden vaatteiden kanssa? Juoksemme tytöt kiinni melonnassa kangistuneilla jaloilla vain sen takia, että seuraavassa mutkassa jo pysähdymme riisumaan enimpiä pois. Ja taas tytöt pääsevät ohitse. Tätä kissa-hiiri leikkiä jatkamme käytännössä useamman tunnin ajan Tuppuun saakka. Pitkällä rastivälillä kohti Tuppua yritämme juoksemalla karistaa tytöt kannoiltamme. Ne eivät tunnu jäävän sitten millään, lopulta he heittävät kävelyksi. Ensimmäinen joen ylitys menee meiltä ihan kohtuu mallikkaasti, vähän empimistä ylityskohdasta ja sitten vain jokeen. Pikkusen pelotti, mutta kohtuu joutuisasti mentiin... mutta mitä ihmettä, miten ne perhanan tytöt on taas meidän edellä. Äsken ne vielä seisoivat jokitörmän päällä toisella puolella, kun me oltiin jo vedessä. Ja nyt kun me ylityksen jälkeen suditaan sulkiamme rannalla niin tytöt jo porhaltavat menemään rantatörmän päällä meidän edellä. Lentämälläkö ne joen ylittivät? No taas tossua toisen eteen. Meidän suorempi taktiikka rastille menossa toimi ja päästiin taas edelle. Se olikin sitten viimeinen hetki, kun nähtiin tyttöjä canyoeering osuudella. Tästäpä se suunnistus alkoikin.

Rastit löytyivät hitaasti, mutta löytyivät kuitenkin. Suunnistajalla alkoi usko omaan tekemiseen heikentyä. Mutta pahin hidaste oli se pahimmoinen Muhosjoki, jota useita tunteja aiemmin oltiin yritetty meloa. Ensimmäisen ylityksen jälkeen, joku pelko tuli persauksiin eikä tohdittu hypätä jokeen. Kylmäkin oli. Tuhrattiin  rutkasti aikaa empimiseen, parempien ylityskohtien etsimiseen ja puiden päällä taiteiluun. Joki piti kuitenkin ylittää neljä kertaa, joten sama olisi ollut vain hypätä jokeen ja uida yli. Se olisi ollut nopein ja ainoa oikea keino! Suunnistajan oli hiukkasen hankala aina päästä kartalle toisella puolen jokea, kun ylityskohtaa etsiessä sinkoilimme ees sun taas. Meno oli muuttunut todella hitaaksi ja takaraivossa hakkasi ajatus, että me ollaan ihan viimeisiä täällä #¤%&/ Tupussa. Tai ainoat seuralaiset on ne satamiljoonaayksi sääskeä, jotka meinasivat tehdä hulluksi. Tässä vaiheessa ei kyllä hymyilyttänyt.

Tokmannin pelastaja toimi sääski-safarilla, tyylipisteitä ei jaettu! :D

Toiseksi viimeiselle rastille kartturi ei enää vain jaksanut ajatella. Tuntui, että konttaamallakin olisi edetty joutusammin, rasti kuitenkin löytyi. Tässä vaiheessa päätettiin vaihtaa suunnistajaa. Ja se oli taas yksi niistä oppitunnin paikoista. Suunnistajan vaihto lennosta kesken osuuden on riskipaikka. Edellinen suuri pummi tuli, kun suunnistus vaihtui kesken pyöräosuuden. Kartan mittakaava, etenemisvauhti ja kartta olivat niin hakusessa. No nyt Marjo auttoi ystävää hädässä ja lupasi suunnistaa viimeisen rastin. Hyvä suunnitelma (tosin eri kuin rauhassa keittiön pöydän äärellä tehty alkuperäinen suunnitelma) ja reilu vauhdin nosto. Minä laitoin aivot narikkaan ja annoin vain mennä. Matkan arviointi ja peruskartan luku tuossa haastavassa maastossa ei ole niin yksinkertaista. Käännytään liian aikaisin joenrantaan. Päivitellään ja ihmetellään missä ollaan, miten kompassi näyttää tuonne. No hetki mietitään ja paikannetaan itsemme takaisin kartalle. Pienen mutkan kautta rastille. Eli kisan kaksi suurta suunnistupummia tulivat siinä vaiheessä, kun vaihdettiin suunnistajaa kesken kaiken. Rytmiin ei olekaan niin helppo noin vain hypätä. Taas opittiin jotakin. Hölkäten vaihtoon, mieliala alkoi olla melko maassa. Joku jopa ehdotteli suoraan maaliin pyöräilyä. Ei kai me nyt sentään periksi anneta - loppuun mennään vaikka itku kurkussa.

4. osuus - MTB

Vaihdossa Maija taas yrittää tsempata meitä: tämä on seikkailua, kaikkea voi sattua. Onneksi sentään pyöräilyosuudesta on jätetty suojuoksu-osuus pois, siihen me ei ehkä oltaisi enää kyetty. Fyysisellä puolella ei ollut ongelmia, mutta tuo henkinen puoli alkoi rakoilla. Verkkaisen vaihdon jälkeen lähdetään suorittamaan pyöräilyä. Kevyttä rullailua ekarastille... ja toiselle. Ei enää mikään kiire, viimeisiä tai toiseksi viimeisiähän tässä varmasti ollaan, surkutellaan säälittävästi. Mutta sitten se meidän tuttu tyttöporukka tulee vastaan heti kakkosrastin jälkeen. Ne on vasta menossa leimaamaan rastia eli me ollaan niitä edellä. Ei ole tainnut tytöilläkään mennä suunnistus Tupussa ihan putkeen, jos se meilläkin oli melkoista takkuamista. Nyt reilu vauhdin nosto. Edessä siintää joku joukkue. Ajetaan ne kiinni ja todetaan, että nämähän on tuttuja, Team Lactic Acidin pojat. Ajetaan heidän kanssaan rinta rinnan loput rastit. Ennen maalia vielä käydään tekemässä viimeinen questi. Kahlataan hakemaan joesta aamun Kaleva josta saadaan selville maalin sijainti. Lopuksi nopea pyöräily Muhoksen torille ja vesialtaan läpi maaliin. Tytöt me tehtiin se! Olo oli hämmentynyt. Suoritus ei ollut ihan nappi, mutta loppuun tultiin vaikkakin vähän hampaita kiristellen. ;)

Maalissa

Reissu tehtynä ja kannustustakin oli paikalla! :)

Leuka rintaan ja kohti uusia haasteita!

Terveisin, Tytti, Sanna ja Marjo