Extreme Geopark Taival

Niin makaat kuin petaat...

Ja niin koitti Rokua Geopark Challenge 2013 – kisaa edeltävä iltapäivä. Tytti, Marjo ja Sanna olivat saaneet vaivalla keräämänsä hiilarivarastot hukutettua viemäriverkostoon ja majoittivat vatsassaan kunnon perhosfarmia ajaessaan kohti kisakeskusta, Active camping Monttaa, josta reittikirja ja kartat luovutettaisiin seuraavan aamua starttia varten. Aurinko mollotti ja paikalla oli jo joukkue jos toinenkin. Tunnelma iloisen jännittynyt. Joukkuevalokuvaus, vastuuvapauden myötäminen kisajärjestäjälle sekä jumarointitesti oli suoritettava ennen kuin aarteet olivat käsissämme. Pikavilkaisu reittikirjaan kertoi, ettei pyöriä ja kanootteja tarvitse roudata mihinkään vaan saimme lähteä samantien hiomaan pettämätöntä suunnitelmaa...:)

Kuva: Tapani Launonen

Muhoksen ollessa vain ”yhden muumi-jakson” mittaisen matkan päässä Oulusta ei majoituksesta tarvinnut tällä kertaa huolehtia. Hautauduimme varusteinemme ja perhosinemme Tytin kotiin, jonne rakentui melkoinen varusteviidakko ja strategiahautomo. Karttojen äärellä juttu lensi ja karkkia kului. Kisa oli alkanut!!

Planningiä!

Kartta kaverukset!

Marjon ja Sannan luikahtaessa puoleltaöin kotiin nukkumaan, olo oli positiivisen yllättynyt. Reitit piirretty, kartat kelmuissa ja kamat repuissa eikä tullut edes kiire! Jospa me sentään jotain olemme oppineet. Ja hei, kerrankin on aikaa nukkua hyvät yöunet ennen starttia, hihkuttiin. Niin...toiset nukkuu toiset ei. Tässä vaiheessa todettakoon kuitenkin, että kyllä 60h valvomisen jälkeen joukkueemme huonoinkin nukkuja lopulta urvahti kuin pieni vauva. 

Aamukasilta Muhosta kohti. Matkalla Marjo ja Tytti pikakelasivat reitit vielä kertaalleen läpi ja Sanna teki takapenkillä korvatulpat korvissa ja silmälaput silmillä vielä viimeisen nukkumisyrityksen, turhaan. Väsy oli kuitenkin kaikilta tipotiessään kun kurvasimme Ponkilan pesäpallostadionin kupeeseen ja näimme varusteiden kimpussa suhaavia seikkailijoita. Tuttuja iloisia kasvoja! Harrastuksen parasta antia. Paljon samanhenkisiä ihmisiä lähdössä yhteiselle koitokselle. 

Lähtöä edeltävään tuntiin saa mahtumaan vielä ihan hemmetisti säätöä ja sähellystä, mutta ei me vaan voida sille mitään! Jotkut makaa kädet niskan takana uimapatjoillaan auringosta nauttien kun me vieressä mietimme, että missä minun, missä sinun, onko ”kepsi” varmasti kiinni, syönkö vielä jotain, ehdinkö vielä kerran puskaan, onkohan renkaissa liikaa ilmaa ja otetaanko me prologiin kaksi vai kolme uimapatjaa....voi  meitä!! Rakkaita oli kannustamassa ja fiilis oli ihan katossa. Rokin saattelemana lauma säntäsi viimein matkaan ja saimme käsiimme kolmivaiheisen prologin ensimmäisen kartan.

Kuva: Tapani Launonen

Prologi

Rauhassa, tytöt rauhassa... Ensimmäinen prologin osuus juosten. Vauhtia tällä kolmikolla on todettu olevan riittävästi kunhan vielä muistetaan olla tarkkana. Joukkopsykologiatesti heti alkuun. Lähes koko jengi liikkui nauhana ekat rastit ojan penkoilla ja rummussa tehden samat koukut. Isoimmat miehet etenivät ahtaimmissa kohdissa kontaten, mutta Marjolla tuskin pää ylsi kattoon :) Tultuamme rummusta päivänvaloon alkoi joukkueiden välille tulla eroja. Museon takana sähellettiin ja haettiin rastia liian ylhäältä. Muutoin eka pätkä oli ok.

Vaihtoalueelta uimapatjat kainaloon ja toiselle prologiosuudelle. Rantalelut kainalossa ja pyöräilykypärät päässä seikkailijat pinkoivat pyöräteitä ja polkuja ja saivat taas takuulla ihmetystä osakseen. Vedessä selvisi hyvin nopeasti, ettei patjojen kantamiseen olisi kannattanut varautua, sillä hommaamamme mahdollisimman kevyet patjat (eivät suinkaan uimarit) olivat uimataidottomia! Lättärit vähän antoivat vauhtia, mutta AC Adventure pääsi meistä ohi.

Kuva: Tapani Launonen

Poolissa lelujen kera!

Seuraavalla uintipätkällä vastustikin sitten oikein urakalla! Yksi leluista tyhjeni ja Marjo sai tehdä kovasti töitä päästäkseen rantaan. Myös karttapussin sulkija oli pettänyt ja ärräpäät raikasi kun ihailimme pussissa lilluvaa paperimössöä. Ei auttanut kuin hakea kaksi viimeistä rastia ulkomuistiin ja edelläjuokseviin turvaten.

Uintipätkän varsin selkeä kartta

Vaihtoalueella emme turhia kupanneet vaan kiskoimme rullat alle ja annoimme tuulen kuivattaa kyyneleet.

Rullaluistelu-osuudelle mars!

Jihaa!! :D

Tekniikka vähän kärsi hiekkateillä ja nurmikolla, mutta vauhti ei! Ainoa hidastava tekijä oli jano. Tyhmyyksissämme lähdimme prologiin liian vähillä juomingeilla ja viimeisen tunnin aikana suuhun kertyneet ötökät piti niellä ilman kyytipoikaa. Rastit oli onneksi siellä missä pitikin, joten turhaa hiihtelyä ei juuri tullut.

Kuva: Tapani Launonen

Rullat yleensä tykkää meistä ja me rullista, joten tällä pätkällä saavutimme taas muita naisjoukkueita ja selvisimme kakkosina prologin maaliin. Passionattarilla tässä kohden hyvä draivi!

Kuva: Tapani Launonen

1. osuus - MTB

Prologin jälkeen vaihdoimme sutjakasti pyöräilytamineet yllemme. Täysi juomapussi reppuun ja pullot pyörissä takaisivat, että nestettä riittäisi Ahmaksen vesirastille asti. Ennakolta oli tiedossa, että ensimmäinen etappi tulisi olemaan pitkä. Kärjen naisjoukkueita saapui vaihtoon, erot olivat vielä pieniä. Vaihto sujui nopeasti ja hyppäsimme pyörille.

Olimme piirtäneet CP3:lle maisemareitin, pohja oli pehmeä ja meno hidasta. Ensimmäinen rasti löytyi hienosti. Myös CP4:lle olimme piirtäneet oikoreitin. Polkun alkua ei hakkuutöiden jäljiltä näkynyt. Poljimme ensin oikean kohdan ohi. Naisjoukkueita tuli muutama jo vastaan meidän skannatessa polkua. He valitsivat toisen reitin. Polkun pää löytyi ja pohja oli hyvä. CP4 löytyi lammelta nenästä. Seuraava rasti tulisi olemaan CP5 ja quest. Voimalaitosta lähestyessä Marjo ohjaa Sannaa kääntymään oikealle, tielle, joka olisi vienyt suoraan questille. Jostakin käsittämättömästä syystä, ehkä siksi kun vastaan polkee edestä tieltä joukkueita, Marjo pyytää vielä  epävarmuuden puusakassa Tyttiä vilkaisemaan karttaa. Olemmehan menossa oikeaan? 

Tässä tapahtuu ehkä koko kisan ratkaisevin pummi joukkueen hengen ja motivaation kannalta. Emme pääse Tytin kanssa kartasta yhdessä kiinni. Ihmettelemme kun pusikosta puskee porukkaa. Komea ja urhea 1Lifen joukkue sinkahtaa paikalle meidän siinä empiessä. Pojat huikkaavat, että nyt naiset perään vain...me tiedetään missä rasti on. Ilmeisesti salskeiden miesten itsevarmuutta puhkuva voitonjano saa passionattarista jokaisen sokaistumaan. Mehän pojat seurataan teitä vaikka auringon laskuun. Kartta koparaan ja hymyissä suin pusketaan pusikkoon. Kaikkien ajatuksissa takoo, että seuraava rastipiste on tiellä, mutta täällä kasvaa kohtuu tiheään horsmaa ja muuta mukavaa miehen mittaista. Mutta ilmeisesti järki ja suunnistustaito ovat tippuneet edelliselle mättäälle. Pojathan tietysti tietävät, missä rasti on...no question! Mutta tytöt eivät näytä tietävän enää mille rastille olivatkaan menossa!! Eihän sillä määränpäällä niin väliä, jos seura on hyvää...vai mitenkäskuinkas...äsh!! :) Töpötetään törmää alaspäin, kunnes poikien ilmeisen vetoava partavesi kai haihtuu päistämme. Tämä ei ollutkaan mikään metsä-treffailu vaan seikkailukisa ja suunnistaakin pitäisi! Emme jatka samalle rastille, jolla juuri pistäydyimme toista kautta. Lähdemme mönkimään pengertä takaisin ylöspäin kiroillen yhdessä kaanonissa ja mielessämme julkaisukelvottomasti. Korvat luimussa poimitaan pyörät allemme ja palataan tielle, jonne Sanna jo alunperin ehti kääntyä. Ensimmäinen ja koko kisan oikeastaan ainoa quest menee harmitellessa kämmiä, johon hukkasimme ainakin 15min, toisen sijan ja tärkeimmän - nimittäin seikkailija-asenteen. Maijan aurinkoinen hymykään voimalaitoksen pimeissä sokkeloissa ei sulata turhautumista. Voimalaitokselta laskeudutaan vielä huikeasti seinää alas ja televisio kameralle vilautetaan väkinäiset pepsodentit ja koitetaan kannustaa kaveria, vaikka ketuttaa niin, että korventaa!! 

Suunta ylöspäin? Kuva: Tapani Launonen

Laskeutuminen voimalaitoksella Kuva: Tapani Launonen

Tytti laskeutumassa

Pummin vuoksi suunnistusvarmuus kokee sellaisen kolauksen, että tuntuu ettei omaa nenäänsäkään löytäisi pimeässä. Vaikka täydestä nollauksesta kämmäröinnin jälkeen on puhuttu paljon ja vaikka kämmiin osallistui meistä ihan jokainen toope niin emme saa tsemppivaihdetta käännettyä päälle. Teorissa siis voi valmistautua kaikkeen, mutta käytäntö on ihan muuta! CP6:llekin on piirretty huonompi reitti ja joudutaan palamaan isommalle polulle. Muutama minuutti tuntuu nyt ikuisuudelta. CP7 löytyy hienosti ja CP8 etsitään vähän. Tätä rastia osa joukkueesta on etsinyt hartaasti. Kartan lammelle vievää polkua hädin tuskin on. Onneksi uskomme olevamme oikeassa kohdassa ja pääsemme rastille hienosti. CP9:lle onkin jo pidempi polkaisu ja tässä kohtaa lähdemme nostamaan vauhtia. Ennen Isterinkoskea oleva CP9 löytyy ja korkeuserot puuskututtavat, mutta lykkimään ei tarvitse alkaa kun mankeloidaan penkiltä varmasti. Isterinkosken ylittävä silta on korjattu ihan viime päivinä, josta hurautamme yli kohti CP10. CP10:llä vaihdetaan kartanlukijaa. Tytti ottaa ohjat. Rastivälit pitenevät ja aletaan mittailla matkaa tarkemmin. Murronkylän kautta matka jatkuu kovaa pohjaa. Vedetään vuorovedoin ja vauhti pysyy keskimäärin 27km/h. Hienosti jaksetaan, mutta jaksetaan valitettavasti hurauttaa vauhdilla oikean polunristeyksen ohi. Haparoidaan hetken matkaa väärää polkua ja palataan takaisin. Pummataan ainakin 10min, kunnes palataan takaisin oikeaan risteykseen. Matka jatkuu mukavaa kangaspolkua muutaman järven ohi. 

Koko homma on saanut aika harmaan sävyn ja alun tsempistä ei riitä enää iloa. Kukaan meistä ei jaksa kohottaa porukan fiiliksiä ja käytännössä olemme antautuneet jo tässä vaihessa. Jälkikäteen on hyvä jossitella, että miksi ihmeessä!!? Kisan alkutohinoita vedetään. 24h:sta on käyttämättä reilusti yli puolet ja me käyttäydymme kuin pahaiset kakarat luullessaan, ettei joulua enää koskaan tulisi!! Jokainen jupisee omissa ajatuksissaan vintatessaan polulla menemään.

Muutamat rastit otetaan väliltä ja hommaa vaivaa alavireisyys sekä pieni haparointi joka toisen rastipisteen läheisyydessä. Ahmasjärvelle ja Ahmaskylään päästyämme Piirron perhe isovanhempia myöten kannustaa kovasti. Kuulemme olevamme 15min jäljessä kolmatta naisjoukkuetta. Saamme karttaan uuden rastipisteen, joka sieltä alunperin puuttui. Saamme myös tietää, että Rokuan suppa-harju-maaston rastit jäävät välistä kaikilta joukkueilta. CP15:sta mennään suoraan CP20 rastille. Tässä kohtaa huvittaa Sepon ikuinen optimismi.  Olemme jo oppineet, että ratamestarin vartti on vähintäänkin 30min ja sitä rataa!! :D Tankkaamme vettä mukaan ja matka jatkuu. Marjo ehtii suukottaa tyttöään, pientä mustikanpoimijaa sekä halata esikoistaan, joka napsii innokkaasti kuvia äidistä ja suosikkitiimistään. Live-kannustus on tässä lajissa aika vähäistä, kun ryskätään metsissä piilossa urbaani-kansalta. On mukavaa kun omat kanustusjoukut valavat uskoa ja tsemppaavat meitä, joka tässä kohtaa tulee enemmän kuin tarpeeseen!!  

Ihanaa kannustusjoukot!

Ohjeita tavaten

Ja eikun tuulta purjeisiin!!

CP21 tuottaa vaikeutta ja pummaamme vajaat 10min. CP22 olemme suunnitelleet pidemmän ja kovapohjaisen reitin kuten suurin osa naisjoukkueista. Kisan sen hetkinen kakkonen otti voittajajoukkuetta hienosti kiinni tällä välillä valitsemalla CP22:lle polun, joka oli ennakoitua nopeakulkuisempi. Meillä polkuvauhti oli lähes poikkeuksetta yli 23-24km/h lukuunottamatta suopätkän ojanylityskohtia ja muita rämpimisosuuksia. Myöhempi GPS-seuranta osoittaa, että Ahmaksen jälkeenkin otetaan vauhdissa kiinni kärkeä. CP24 täytyy mennä Muhosjoen yli leimaamaan. Kärkikolmikko oli napannut pyörät mukaansa jatkaen CP25 suoraan, voittaen reittivalinalla meitä keskimäärin 15min. Me emme edes harkinneet tätä järkevää vaihtoehtoa. Tällä välillä yksi otsalamppu aiheuttaa harmaita hiuksia. Marjon otsalamppu on käsittämättömästä syystä joutunut Sannan repun kuivapussin syövereihin. Pengomme Marjon repun pariin kertaan läpikotaisin ja tuskailemme, löytämättä lamppua siinä kohtaa! Onneksi kullanarvoinen apu ongelmaan ratkeaa vaihtopisteellä! ;) CP25:lla ei pääse enää jumaroimaan. Kalevan pojat ja tytöt ovat pakanneet kuumailmapallonsa jo pakettiin. Voi herne! Nää kivat questit on näissä karkeloissa se kirsikka kakussa ja meiltä on kaavittu jo kermavaahdotkin kun niin pännii pummailu!

Hetkinen!? Kuva: Tapani Launonen

Kompressiot ravassa Kuva: Tapani Launonen

Kello 22:53 saavumme ensimmäisen etapin vaihtoon tarkoituksena valjastaa seuraavaksi baattimme kohti Muhosjoen mutkia! Vaihdossa ensimmäisenä jättilaukkumme auki...hajuveden ja ripsivärin lisäämiseen ei olla nyt kellotettu aikaa, joten kuivat vaatteet saavat riittää freesaamaan meidät! :) Palautusjuomaa nassuun, toisella kädellä suuhun pähkinöitä ja kolmannella kädellä vaihdetaan vaatteita. :) Turhalle kainostelulle ei ole aikaa. Kameramiehiä kun ei ole, niin vaattettakin voi vaihtaa ilman käsikirjoitukseen puuttumista kuten parisen vuotta sitten. Näillä kilometreillä ei kukaan jaksa vilkuilla edes ympärilleen. :) Keitto maistuu taivaalliselta ja kuivat vaatteet lämmittävät mukavasti. Tekisi mieli kömpiä makuupussiin, mutta moiset ajatukset pitää karkoittaa ajoissa! :) GPS kertoo, että kärjen neljä joukkuetta viettivät kukin vaihdossa noin 26-30min. :)

Pussit rivissä hetken Kuva: Tapani Launonen

2. osuus - "Melonta"

Kanootti vesille ja soturit sisään! Reput kiinni ja melomaan kohti kuohuja. Aika pian huomaamme, että nukkumatti tosiaankin jäi vaihtoon partioimaan. Tässä baatissa ei ehdi torkkua, eikä palella vaikka ollaan melkein enemmän jordaaniassa kuin kanootissa. Ei väsytä ei, kun melotaan kymmenen vetoa ja nostetaan kanoottia yli joen kaatuneiden runkojen. Jos käy flaksi niin toisesta laidasta pääse meloen ja seuraava este ylitetään sitten tietysti vastarannan puolelta. Kanootti vetää siksakkia, ei siksi että kapumme Sanna ei osaisi ohjata, vaan siksi että Muhosjoessa ei ole kuin mutkia. Lyhyellä kiihdytyspätkällä (eli suoralla) vastaavasti on sitten niitä muita esteitä. Hommasta tekee haasteellisen se, että jalat eivät ota pohjaan, kun puunrungoilla koitetaan taiteillen nostaa, raahata, kiskoa ja vetää purkkia yli. Hypätään kanoottiin ja kanootista pois. Mutkan takana odottaa aina uusi luonnon oma pato ja solan reunat nousevat korkeina joen reunoilla. Puiden kiertäminen ei ole vaihtoehto juuri missään kohtaan. Meillä on ihan itse hankittu, lainassa oleva K&C:n kanootti, joka on meritarkoitukseen sorvattu. Sitä "rautakoppia" siirtäessä alan suunnitella punttikuuria ja vaikka jos mitä. Vaikka ryskätään kaikin voimin, purkki laulaa "njeinjei" - oodia. Voi vitalis, olisi voinut ottaa köykäisemmän love boatin messiin! Mielestämme suoriudumme ensimmäisestä kahdesta tunnista hyvin. Aika pian oivallamme tekniikan. Marjo kärkimiehenä ensin rungolle, yksi napakka :) nykäisy kanootista ja Tytti toiselle puolelle runkoa kaveriksi. Keskikohta vedetään rungolle keikkumaan kaksissa tuumin, jolloin Sanna ottaa Marjon paikan, Marjon hypätessä purteen. Yksi työntö, Tytti sisään ja Sanna työntää meidät irti hypäten itse kapteenin paikalle. Jumppa on tosiaan hauskaa, mutta parintunnin jälkeen alkaa pikku myiden tupsut kohota kypärän rakojen välistä. Ei helvatan peräpöyksyt, aikansa kutakin ja mistähän jeeran kohdasta tätä jorpakkoa oli haravoitu??? Tytti kertoo nyt ymmärtävänsä, miksei hänen melontaa harrastava ystävä ole melonut näillä main. Näille vesille pitäisi tulla punttieerojen kasvattamaan kainalopattejaan. Sinnikäs seikkailijasielu kiroilee ja ähkii rapakossa!! :)

Punainen niin kuin Passionin väri, mutta tsiljoonan painava! Kuva: Tapani Launone

Vaihtelua hommaan tuovat kosket...toisin kuin runkojen kohdalla...koskissa ei ole vettä desilitran vertaa. Kosket sitten lopulta ehkä sinetöivät kohtalomme tässä skabassa. Emme osaa mennä koskissa, emme varsinkaan vesittömissä sellaisissa. Yritämme turhaan aina hypätä sisälle kanoottiin, kun hetken näyttää että vettä olisi. Kaikki kosket olisi pitänyt taluttaa alusta loppuun suosiolla. Turhaan uhraamme minuutteja rypiessämme kanootista ulos ja sisään ja ulos jajaja... Seppohan on todennut, ettei seikkailu ole suunnistusta ja siihen voi nyt lisätä, ettei seikkailu-urheilun melonta ole melomista. Purkille kannattaa ostaa talutushihna, laiduttaa se sopivaksi ennen pitkää lenkkiä ja opettaa se juoksemaan esteitä! Ensimmäinen kunnon hyppyrikoski tulee niin yllätyksenä ja siihen sitten läjähdämme kaikki kolme poikittain kellon lyödessä aika tarkalleen 02:00. Hätä alkaa hiipiä pöksyihin, kun pääsemme pinnalle ja kuohut vievät uppopurkkia virran mukana. Roikumme menopelissä kiinni, omat koipemme kivien välissä. Sanna jo huutaa, että päästä Marjo menemään...tässä voi käydä huonosti. Nyt pitää tehdä suunnitelma, aivot hei herätys!! Siinä sitten otetaan huudossa järjestystä strategiaan. Sosimet turvaan ensin, sitten reput kivelle...punnerretaan ja puserretaan kanootista vettä pois. Se ei käy helposti! Seuraavat sankarit vetävät tuurilla hyppyristä...ilmeet paatissa näkyvät vieläkin painajaisissa! Seuraavaksi 1Lifen soturit saapuvat turman kohtaan. Filmi hidastuu, kun nähdään, että joka äijä nostaa melansa vedestä kanoottiin...juuri nuin ei pidä tehdä, sanoo teoria! Mutta ei sillä oikeastaan väliä, kun jätkillä ei näy olevan edes kanoottia mukana...vetävät jollain näkymättömällä sukellusveneellä menemään jonossa pitkin kanionia. Ai joo, tuollahan se kanootti onkin, kohta jortsan pohjassa, sen verran reippasti on hörpännyt. Siihen tupsahtavat könsikkäät viereemme, kömpivät purkista ulos coolisti, nostavat kanootin suorille käsille ja tyhjentävät vedet. Matka jatkuu! Voi mankeli,  näen kai näkyjä. Joko ukot ovat ihan järjettömissä pateissa tai sitten paatti on tehty jostakin höyhenen keveästä avaruusmateriaalista. Huikkaavat vielä mennessään tarvitaanko me apua. Kapumme huutaa siihen hymyssä suin: "Ehei, me vaan tyhjennetään tämä kanootti vedestä!". Siis ÄM II TEE ÄÄ - MITÄ? Sanna on vissiin hörpännyt rapavettä sopivan annoksen tai muu nautittu lääkitys on kohdallaan, kun näyttää ettei sillä ole hätäpäivää. Marjolle kelpaisi apu, vaikka lähes aina "minä itse" -asenne vaivaakin. - Tässä kohtaa ei tarvitsisi poikkeukseen maanitella. Filmi alkaa taas pyöriä ja me ähkimme kanootin parissa.

Kosken kohinaa Kuva:Tapani Launonen

Loppumatka on sitä samaa saamarin sinfoniaa, vettä sataa, mitä tuskin edes huomaa. Alkaa niin järjettömästi ottaa pattiin, kun toistamiseen päädymme sukeltamaan helmiä rapakon pohjalta. Ei fitalis, miten voimme olla niin tunareita. Olemme tuhlanneet kanootin tyhjentämiseen GPS:n mukaan 22+10min...ja voin kertoa, että sekin touhu alkaa jo sujua. Ensimmäisestä kerrasta oppineina siirrettiin puhelin urheilutopin sisään näkymättömien silikonien :) väliin turvaan...ei siksi että ne kelluttaisivat vaan siksi, että voi kilauttaa rämeikön taksi-taaville, mikäli menopeli uppoaa pohjaan ja jättää meidät ruikuttamaan rannalle. Luonnonsuojelualueen kohdalla käytetään kanoottia maalla ja jatketaan vielä palan matkaa Mäntyrannan koululle. Jupisten, kylmissämme ja lyötyinä raahauduimme rannalle Hannun ottaessa meitä vastaan. Kaikki muut olivat olleet riemuissaan retkestä, paitsi me. Syy taitaa olla se, että harvoin on pelottanut niin paljon tai se, että muut ovat vielä kieroontuneempia kidutushaluissaan kuin me! Joukkueemme kulutti meloen 6h 36min. Ensimmäisenä melonnasta selvinnyt Naakiman Multitalent ajassa 5h 21min. Toisena rantautuva Snowflakes kauhoi menemään huikean hienosti 4h 55min ja kolmas AC Adventure 5h 47min. Ilman kaatumisia olisi meidänkin melominen sujunut lähes vertailukelpoista vauhtia ja olisi edes ollut aihetta kauhoa ripeämmin. JoSjOs ja JoS... 

Pakko vaihtaa kuivaa päälle, Marjon mies karauttaa pihaan matkalla Adventure sarjan strattiin...tsemppaa meitä ja kertoo väliaikoja.

Canyoneering ja toppatakki pirkot! :)

Hölkyti kölkyti

3. osuus - Canyoeering

Kun ollaan vedetty toppavaatteet päälle kylmän melontakyydin jälkeen, lähdemme nostelemaan kinttujamme kohti ensimmäistä canyoeering rastia. Vaatteidenvaihto-operaation aikana neljäskin naisjoukkue porhaltaa ohitsemme samoissa kastuneissa vaatteissa. Itseasiassa tytöt eivät olleet tainneet vaihtaa vaatteita edes melontaan lähtiessä, kun osalla oli vielä pyöräilyhousutkin jalassa. Minkä ihmeen takia meidän pitää värkätä joka välissä noiden vaatteiden kanssa? Juoksemme tytöt kiinni melonnassa kangistuneilla jaloilla vain sen takia, että seuraavassa mutkassa jo pysähdymme riisumaan enimpiä pois. Ja taas tytöt pääsevät ohitse. Tätä kissa-hiiri leikkiä jatkamme käytännössä useamman tunnin ajan Tuppuun saakka. Pitkällä rastivälillä kohti Tuppua yritämme juoksemalla karistaa tytöt kannoiltamme. Ne eivät tunnu jäävän sitten millään, lopulta he heittävät kävelyksi. Ensimmäinen joen ylitys menee meiltä ihan kohtuu mallikkaasti, vähän empimistä ylityskohdasta ja sitten vain jokeen. Pikkusen pelotti, mutta kohtuu joutuisasti mentiin... mutta mitä ihmettä, miten ne perhanan tytöt on taas meidän edellä. Äsken ne vielä seisoivat jokitörmän päällä toisella puolella, kun me oltiin jo vedessä. Ja nyt kun me ylityksen jälkeen suditaan sulkiamme rannalla niin tytöt jo porhaltavat menemään rantatörmän päällä meidän edellä. Lentämälläkö ne joen ylittivät? No taas tossua toisen eteen. Meidän suorempi taktiikka rastille menossa toimi ja päästiin taas edelle. Se olikin sitten viimeinen hetki, kun nähtiin tyttöjä canyoeering osuudella. Tästäpä se suunnistus alkoikin.

Rastit löytyivät hitaasti, mutta löytyivät kuitenkin. Suunnistajalla alkoi usko omaan tekemiseen heikentyä. Mutta pahin hidaste oli se pahimmoinen Muhosjoki, jota useita tunteja aiemmin oltiin yritetty meloa. Ensimmäisen ylityksen jälkeen, joku pelko tuli persauksiin eikä tohdittu hypätä jokeen. Kylmäkin oli. Tuhrattiin  rutkasti aikaa empimiseen, parempien ylityskohtien etsimiseen ja puiden päällä taiteiluun. Joki piti kuitenkin ylittää neljä kertaa, joten sama olisi ollut vain hypätä jokeen ja uida yli. Se olisi ollut nopein ja ainoa oikea keino! Suunnistajan oli hiukkasen hankala aina päästä kartalle toisella puolen jokea, kun ylityskohtaa etsiessä sinkoilimme ees sun taas. Meno oli muuttunut todella hitaaksi ja takaraivossa hakkasi ajatus, että me ollaan ihan viimeisiä täällä #¤%&/ Tupussa. Tai ainoat seuralaiset on ne satamiljoonaayksi sääskeä, jotka meinasivat tehdä hulluksi. Tässä vaiheessa ei kyllä hymyilyttänyt.

Tokmannin pelastaja toimi sääski-safarilla, tyylipisteitä ei jaettu! :D

Toiseksi viimeiselle rastille kartturi ei enää vain jaksanut ajatella. Tuntui, että konttaamallakin olisi edetty joutusammin, rasti kuitenkin löytyi. Tässä vaiheessa päätettiin vaihtaa suunnistajaa. Ja se oli taas yksi niistä oppitunnin paikoista. Suunnistajan vaihto lennosta kesken osuuden on riskipaikka. Edellinen suuri pummi tuli, kun suunnistus vaihtui kesken pyöräosuuden. Kartan mittakaava, etenemisvauhti ja kartta olivat niin hakusessa. No nyt Marjo auttoi ystävää hädässä ja lupasi suunnistaa viimeisen rastin. Hyvä suunnitelma (tosin eri kuin rauhassa keittiön pöydän äärellä tehty alkuperäinen suunnitelma) ja reilu vauhdin nosto. Minä laitoin aivot narikkaan ja annoin vain mennä. Matkan arviointi ja peruskartan luku tuossa haastavassa maastossa ei ole niin yksinkertaista. Käännytään liian aikaisin joenrantaan. Päivitellään ja ihmetellään missä ollaan, miten kompassi näyttää tuonne. No hetki mietitään ja paikannetaan itsemme takaisin kartalle. Pienen mutkan kautta rastille. Eli kisan kaksi suurta suunnistupummia tulivat siinä vaiheessä, kun vaihdettiin suunnistajaa kesken kaiken. Rytmiin ei olekaan niin helppo noin vain hypätä. Taas opittiin jotakin. Hölkäten vaihtoon, mieliala alkoi olla melko maassa. Joku jopa ehdotteli suoraan maaliin pyöräilyä. Ei kai me nyt sentään periksi anneta - loppuun mennään vaikka itku kurkussa.

4. osuus - MTB

Vaihdossa Maija taas yrittää tsempata meitä: tämä on seikkailua, kaikkea voi sattua. Onneksi sentään pyöräilyosuudesta on jätetty suojuoksu-osuus pois, siihen me ei ehkä oltaisi enää kyetty. Fyysisellä puolella ei ollut ongelmia, mutta tuo henkinen puoli alkoi rakoilla. Verkkaisen vaihdon jälkeen lähdetään suorittamaan pyöräilyä. Kevyttä rullailua ekarastille... ja toiselle. Ei enää mikään kiire, viimeisiä tai toiseksi viimeisiähän tässä varmasti ollaan, surkutellaan säälittävästi. Mutta sitten se meidän tuttu tyttöporukka tulee vastaan heti kakkosrastin jälkeen. Ne on vasta menossa leimaamaan rastia eli me ollaan niitä edellä. Ei ole tainnut tytöilläkään mennä suunnistus Tupussa ihan putkeen, jos se meilläkin oli melkoista takkuamista. Nyt reilu vauhdin nosto. Edessä siintää joku joukkue. Ajetaan ne kiinni ja todetaan, että nämähän on tuttuja, Team Lactic Acidin pojat. Ajetaan heidän kanssaan rinta rinnan loput rastit. Ennen maalia vielä käydään tekemässä viimeinen questi. Kahlataan hakemaan joesta aamun Kaleva josta saadaan selville maalin sijainti. Lopuksi nopea pyöräily Muhoksen torille ja vesialtaan läpi maaliin. Tytöt me tehtiin se! Olo oli hämmentynyt. Suoritus ei ollut ihan nappi, mutta loppuun tultiin vaikkakin vähän hampaita kiristellen. ;)

Maalissa

Reissu tehtynä ja kannustustakin oli paikalla! :)

Leuka rintaan ja kohti uusia haasteita!

Terveisin, Tytti, Sanna ja Marjo