Seikkailujen seikkailut (Sannan urkkamuistelot vuodelta 2012 (osa II))

Aurinko on valaissut maisemaa jo useampana päivänä ja antanut lupauksensa lähestyvästä keväästä. Tulevaa kesää suunnittellessa pyörittelen vielä edellisen loppukesän mielessäni ja palastelen paperille.

Tyhjennä ja tankkaa

Ensin tyhjennys ja sitten tankkaus...What? Usein kuulee puhuttavan, että ennen pitkää urheilusuoritusta on hyvä tehdä ns. tyhjennysharjoitus, jotta voi aloittaa tankkauksen ja saisi mahdollisimman hyvän latauksen itse suoritukseen. Onko se vanhanaikaista tai onko siinä mitään järkeä? Tyhjennysharjoitukseksi kutsutaan eräissä kestävyyslajeissa ennen tärkeitä kilpailuja tehtyä harjoitusta, jossa lihaksistoa rasitetaan täydelliseen uupumiseen asti. Harjoituksen hyödystä on yhtä monta mielipidettä kuin on mieltäkin :) 

Joka tapauksessa, sopivasti 6 päivää ennen Rokuan pitkää seikkailukisaa järjestettiin Haukiputaalla Oulurastien 3h juoksu-rogaining 14.7.12. Eihän siinä lähellekään täydellistä uupumusta menty, mutta ehkä se nyt oli jonkin sortin ”tyhjennysharjoitus”. Tyhjentyi tai ei, niin sen jälkeen seuraavat 4 päivää join aamupalaksi puoli litraa mantsikkasoppaa  ja sitä rataa – yök! 

Tytin kanssa yhdessä viivalla. Mukava oli lähteä välillä kisaamaan juosten! Reitti piirtyi kartalle aika näppärästi. Vaikeammasta maastosta päätettiin hakea yhdeksän rastia kymmenestä ja sen jälkeen 2-3 isomman välimatkan rasteista. Mukana leikissä oli meidän lisäksi kaksi ”oikeata” suunnistajanaista sekä vielä kaksi muuta naista. Miehiä tuttu enemmistö. Tytti suunnisti hienosti alusta asti. Edettiin tasaisesti. Mitä nyt pidettiin vähän ukkosta ja kaatosadetta yhden talon räystään alla hetki. Seikkailun tuntua, ajattelimme :) Tytin kompassi pyöri miten sattuu ja meillä meni sähkölinjatkin vähän sekaisin (myöhemmin huomasimme, että seikkailurepun juomaletkun kiinnitysmagneetti rinnan kohdalla ei ole kompassille hyvä kaveri...). Pieni koukku siis tuli, mutta virheistähän oppii. Siinä juostessa ei kyllä paljon huomannut, että vettä tuli välillä kuin saavista! Pitkähkö ja uuvuttava asfalttisiirtymä kisan puolivälissä ja sen jälkeen kaksi isopisteistä rastia vähän kauempaa. 29min aikaa ehtiä maaliin viimeiseltä rastilta. Hyvin ehtii...Nautiskeltiin siinä rauhallisen hölkän lomassa sulkaata ja suunniteltiin Rokuan kisavarustusta ja taktiikoita. Sitten viuh!! Paksumahojen poijjaat vilahtivat ohi, mikä sai meidät vilkaisemaan kelloa...Apua, 13 minuuttia aikaa olla maalissa! Täysi vauhti päälle siis! No, tämänhän piti ollakin se ”tyhjennysharjoitus”... Selvää oli, ettemme ehtisi maaliin, vaikka silmät sumussa juostaisiin. 1,5min meni pitkäksi ja 182:een kipusi sykkeet. No, muutama sakkopiste, mutta kivaa oli! Tuumattiin Paksumahojen pojille, että olisitte nyt vähän aikasemmin tullu ohi, niin oltais tajuttu mekin lopettaa sunnuntailenkkeily ajoissa :)

 

Tätä odotettiin ja tähän valmistaudutiin...

Kesän seikkailullinen kohokohta: Rokua Geopark Challenge 20.-21.7.2012 (24h). Muut Passion Adventuren tytöt olivat estyneitä sillä kertaa, joten lähdin kisaamaan Tytin ja Sarin kanssa Special Bike Ladies -joukkueella.

Valmisteluja ja valmisteluja!

Kajakki auton katolle köytettynä, pyörä lastenvaunujen kera peräkärryssä ja koko pesue pakattu Skodan kyytiin. Kimpsuja ja kampsuja olin pakannut monta päivää ja samalla yrittänyt nieleskellä pastaa ja marjakiisseleitä. Housut jo vähän kiristivät...ei kovin hehkeä olo, ei!

Vuokramökki odotti seikkailijoita Rokualla. Kesy oravanpoika viihtyi mökin terassilla ja sitäkös lapset ihastelivat.  

Oli kisan starttia edeltävä päivä ja pian Tytti ja Sarikin kaarsivat mökin pihaan auringon killottaessa taivaalla. Sitten muita kisailijoita tapaamaan ja niitä pakollisia ”esivalmisteluja” tekemään kisakeskukselle kylpylähotellille. Reskutusnäytös kajakeilla (piti vakuuttaa kisajärjestäjä siitä, että me tytöt saadaan järvenselällä nurinmenneet kajakit tyhjiksi ja itsemme takaisin kyytiin), köysitesti (jokainen ymmärtää tämän jälkeen, missä laskeutumisessa on kyse, vaikka varusteet ja niiden varmistelu tulevatkin järjestäjältä) ja tietysti joukkuevalokuvaus :) 

Yötä myöten pakkasimme reppuja ja huoltokasseja, piirsimme reittejä ja muovitimme kartat (saimme kartat siis jo edellisenä iltana, hyvä!!). Naurui raikui mökin parvella muuttuen hysteeriseksi hiritykseksi aina välillä. Hyvä porukka on tekemisen suola! Sarikin kävi pian tutuksi ja juttu lensi. Oppimisen paikka meille kaikille huoltokassin ja reppujen tehokkaaassa pakkaamisessa. Hienosti kirjoitetuista listoista huolimatta meni tunti jos toinenkin vaihtosukkia ja patukoita laskiessa ja edestakaisin siirrellessä. 

Huonona nukkujana tein tietysti taas ennätyksen nukkumattomuuden kanssa ja starttasin 30h urakkaan tunnin yöunilla! Noh, on sitä ennenkin selvitty.

Herkistelyä ja alkusäheltämistä

Aamuyhdeksältä olimme jo bussissa ja matkasimme Vaalan uimarannalle starttipaikalle. Kajakkien asentelua ja hermoilua ja jännitystä ja touhotusta ja sekoilua ja lähtöitkuja. Oliko se sitten hyvä vai huono juttu, että lapsetkin olivat lähtöpaikalla, sillä meinas tällä äidillä olla itku herkässä. Marjokin oli talkoilemassa ja kannustamassa meitä oma pienen pieni vauva kainalossa ja ikuisti samalla tunnelmia.

Sarikin mietteissään... Kuva: Tapani Launonen

Prologissa (= "alkuleikki") piti alkuun uipasta 200m hyisessä Oulujärvessä. Pyssyn paukahtaessa emme miettineet nanosekuntia kauempaa vaan syöksyimme kylmyyteen.

Kuva: Tapani Launonen

Tähän parin tunnin alkusettiin oli mahdutettu myös rullaluistelua, laskeutumista, hyppy kalliolta veteen, pyöräilyä ja juoksua sekä muita tehtäviä. 

Tytti valmistautuu laskeutumaan. Kuva: Tapani Launonen

Kuva: Tapani Launonen

Plussaa alun vaihtelevuudesta! Rastit löyty hyvin joskin muuta sähellystä mahtui tietysti mukaan. Mikä kumma siinä on, että prologissa aina sähelletään, vaikka psyykataan toisiamme rauhalliseen aloitukseen joka ikinen kerta! Sari kiepahti rullaluistimien kanssa ojanpohjalle ja minä loukkasin jalkapohjan kalliolta hyppäämisen yhteydessä. Sari selvisi naarmuilla ja mullakin jalkapohjan jomotus kummasti väheni (tai unohtui) kajakissa vietetyn päivän aikana.

Kuva: Tapani Launonen

Pelottavat tunnit

Kuva: Aikku Touho

Kajakeilla taittui siis varsinainen ensimmäinen osuus. Ja siltä pätkältä ne hurjimmat muistot Rokuan kisasta ehdottomasti syntyivät. Sari ja Tytti meloivat kaksikolla, minä yksiköllä narun pitäessä kajakit samassa kurssissa ja lähellä toisiaan. Alkutaival meni leppoisasti tyynessä vedessä, mutta odotas kun päästiin järvenselälle!  

Kuva: Aikku Touho

Kisan hurjimmat tunnit alkoivat siitä. ”Merenkäynti” oli meidän mittapuun ja kokemuksen mukaan erittäin kova. Kajakin keula sukelsi aaltoihin. Tilannetta voisi kuvata vaikka sillä, että etupeitteen alta sen päälle vedetty juomaletku oli liian kaukana pystyäkseni juomaan siitä melonnan aikana. ”Ulapalla” ei missään vaiheessa uskaltanut irrottaa käsiä melasta. Pisin rastiväli oli vajaat 2h ja vastarantaa tuskin näkyi. Mutta me selvisimme!!! Meloimme hiljaisuuden vallitessa, tunnista toiseen ja kaatumista peläten. Mutta vauhti oli todella hyvä, suunnistus tarkkaa ja kaatumiseltä vältyttiin. Parin tunnin juoksusuunnistuspätkä saaressa kesken melonnan vetristi hyvin jumittuneita jalkoja. Juoksimme koko pätkän ja selvisimme keikasta muihin nähden nopeasti. Osasyy jopa ihmeellisen hyvään suoritusnopeuteen tosin selvisi kisan jälkeen kun kuulimme, että sillä pätkällä oli jäänyt yksi rasti leimaamatta! Tuntihan siitä tuli sakkoa :(

Melonnan vihdoin illansuussa loputtua oli vielä tuntisen juoksulenkki vaihtopaikalle ja siinä juostessa tunsin, että vasempaan polveen sattuu. Kipu tuntui meloessakin, mutta ei siinä jännityksessä saanut isosti huomiota. Tässäpä pähkäilemäni syy:

 

Suht vähäinen kokemus kajakkimelonnasta eri olosuhteissa ja tilanteissa oli varmasti osasyy tapahtuneeseen ja kyllähän tuon olisi voinut välttää toimimalla toisin. Onneksi seuraavana oli pyöräosuus joten toiveet oli korkealla jalan kestämisen suhteen. 

Mukavaa pyöritystä

Koko yöhän siinä meni polkiessa! Mutta jokainen rasti löytyi hyvin ja polvi kesti. Alkupätkällä puolen tunnin hiljaisuus taas joukkueen kesken kun korjattiin Tytin pyörää. Ketari sukelsi takapakan ja pinnojen väliin niin tiukkaan, että oli sormi- ja käsivoimat koetuksella! Selvisimme haasteesta ja matka jatkui. Vajottiin maastossa vähän liian herkästi mukavuusalueelle, jolloin vauhti ei ollut päätä huimaava. Pimeäkin tuli. Tytti pyöräsuunnisti 60 000 kartalla pimeässä metsässä silti hienosti! Itse en olisi ikuna pystynyt samaan! Tasaisin välein pääsimme vilvoittelemaan uipasemalla rastin sieltä toisen täältä. Manamansalon lautalle hoksattiin onneksi pukea monta vaatekerrosta...Vaakatasossa rautaisella kannella silmät kiinni  koko usean minuutin lauttamatka ja sen jälkeen ”levänneinä” muutama kymmenen kilometriä uuvuttavaa asfalttia. Vuorovedoin vauhti pysyi hyvänä. Sarilla hyvä vauhti! Aikainen aamu ja viimeiset pyörärastit Vaalasta. Vaihtopaikalle startista tutulle uimarannalle.

Jalan kohti maalia

Kolmas ja viimeinen osuus jalan. Aurinko nousi ja tiemme vei ryteikköön ”muinaiselle” eräreitille Vaalasta Rokualle. Perille päästyäme Rokuan uskomattoman hienot harju-suppamaastot toivat silmäniloa vaikka jatkuva nousu ja lasku tuntuikin jaloissa. Polvea poltti, mutta ei haitannut menoa. 23h tunnin kohdalla suunnistus vähän haki itseään, mutta eksytty ei :) Vihreään sinileväveteen ei ollut mukava pulahtaa, mutta suu ja silmät vain kiinni uidessa. Trekkausosuuden suurin haaste oli 25h kohdalla lähteä sukeltamaan jääkylmään pikkujärveen! Yksi nainen rannalla ja kaksi vedessä. Kaloja me siellä oltiin ”metsästämässä”!! Piti löytää järvestä laminoitu hauki, ahven ja hai.  Kymmenen metrin köysi auttoi etäisyyden mittaamisessa. Sitten vain keuhkot täyteen ilmaan ja sukellus. En muista milloin olis tuntunut niin vaikealta pidättää hengitystä ja oltiin NIIN JÄÄSSÄ!!!! Kalat löyty ja sitten ytimiä myöten hytisevinä jotain kuivaa päälle ja viimeisiä rasteja kohti. Merinovilla-aluspaita onneksi lämmitti vaikka olikin litimärkä. Vielä yksi laskeutuminen ja tunteroisen hölkkä maaliin. 

Kuva: Tapani Launonen

Loppusuora. Vielä on ilmaa lenkkarin alla ja hymykin irtoaa :) Kuva: Tapani Launonen

Vaan eihän se siihen tietenkään loppunut! Kohokuvasuunnistusta vielä kylpylän läheisyydessä. Aivot ihan solmussa! Meni luvattoman kauan ennen kuin tajuttiin, mitä kartta halusi kertoa.




Rasti löytyi ja tupsahdumme lopulta maaliin 26h 30minuutin jälkeen lähdöstä. Tytöt, me tehtiin se!! Se tuttu hassu tunne valtasi taas mielen kun homma oli ohi. Iloinen, uupunut (vähän liian hyväkuntoisina kyllä tultiin maaliin!), pöllämystynyt, tunteet pinnassa, huojentunut, haikea...Pian pesue juoksi vastaan kädet levällään :)

Parin tunnin päiväunien jälkeen polvi oli täynnä vettä ja siitä ne rankat kaksi parantelukuukautta alkoivat. Lopullisissa tuloksissa päädyimme kakkosiksi ja sekös meitä riemastutti!

Riskinottoa

Seuraavat kaksi viikkoa meni linkuttaessa. Voi ei, miksi piti käydä näin!!! Tulehduskipulääkkeitä nassuun, kylmähoitoa ja lepoa. Takaraivossa jyskytti valtaisa hinku päästä elokuussa kotimaisemiin seikkailemaan. Nuuskakairan Jotos, seikkailukisa Ylitornion Aavasaksalla järjestettiin toista kertaa 10.8.2012. Edellisvuonna maha oli seikkailemisen tiellä ja nyt meinas olla polvi. Pyrin treenamaan polven sallimissa rajoissa ja koitin pähkäillä oikeaa päätöstä osallistumisestani. Tasatyöntöä rullaluistimilla, melontaa, uintia, maantiepyöräilyä ja sauvakävelyä. Ortopedillä kävin pariin otteeseen varmistamassa, ettei polvessa ole mikään rikki. Piinaavan jahkailun jälkeen uskaltauduin Tytin ja Tiinan mukaan seikkailemaan (Team Alggahalliin).

Tunnelma kohdillaan

Aurinko paistoi ja nosti kisatunnelman kattoon. Tuttuja kisaamassa, tuttuja kannustamssa, kotiväkeä myöten. Naisjoukkueita ei ollut kuin kaksi, mutta sehän ei motivaatiota vähentänyt! Mielettömän hienoa oli lähteä seikkailemaan lapsuuden maisemiin rakkaiden ihmisten huudellessa reitin varrella kannustuksia. Isäpappa koitti moneen kertaan kehottaa olemaan varovainen. Joo joo...ainahan me!

Edessä oli kahteen etappiin jaettu kisa. Yöllä tauko. Mökki oli vuokrattu vaaran päältä yötaukoa varten, mikä tuntui suorastaan luksukselta. Puhtaat lakanat ja lämmin mökki eväineen odotti väsyneitä seikkailijoita. Seitsemän tunnin eväät vain repussa ja vähän vaihtokamoja. Kevyttä!! Prologi vaaran päällä juosten. Joukkue hajaantui etsimään palapelin palasia lähistöltä. Juoksin n. kolmekymmentä askelta ensimmäiselle rastille toteamaan, että jee, pääsee heti kahlaamaan kunnolla! Lammen keskeltä eka palanen ja matka jatkui Aavasaksan huikean hienolle 4km pitkälle näköalapolulle. Osa polusta on rakennettu pitkospuilla ja päällystetty kivituhkalla. Mieletön fiilis, täällä sitä on lapsena kuljettu! Hetken kuluttua kokoonnuimme sovitussa paikassa ja rakensimme palapelin, joka ohjasi eka rastille. Pyörät alle ja vielä viimeiset tsemppaavat katseet ja toivotukset kannustusjoukoilta. 

Ensimmäinen etappi ja kaikki hyvin

Ensimmäisellä etapilla pyöräiltiin, juostiin, uitiin, kahlattiin, kiivettiin, hypättiin jyrkänteeltä veteen, melottiin inkkarikanootilla, koettiin onnistumisia, tehtiin reittivalintoja sekä hyviä että vähän huonompia, naurettiin, vitsailtiin, vähän möhlittiin, onnistuttiin ja ennen kaikkea opittiin ja nautittiin. Kaikki rastit löyty ja vauhti pysyi yllä. Polvi kesti ensimmäisen etapin suht hyvin.

Kannustuksen aatelia

Aina kun kotipaikkaani lähestyttiin mistä tahansa suunnasta, tieltä tai joelta, oli isä odottamassa. Milloin mönkijällä, milloin veneellä. Ajoi pyöriemme vieressä maantiellä mönkijällä tukka hulmuten tai tsemppasi pikkuveljen kanssa veneestä meidän meloessa yömyöhällä hämärällä Tornionjoella. Ihan mahtavaa!!! Vaikka ei kotipaikkaetu juuri suunnistamisessa auttanut, niin tutut tienhaarat, risteykset, puut, talot ja vaarat toivat ihmeellistä voimaa ja hurmosta tekemiseen. 7h urakka päättyi nousuun Aavasaksan vaaran päälle. Ennen maaliviivaa Tytin pyörästä  kuului pelottavan tutun kuuloinen KRIIIKS!!!! 

Seuraava tunti menikin remonttihommissa. Ketari oli entistä tiukemmin takapakan ja pinnojen välissä ja sen lisäksi korvakko oli poikki. Uskomattomin juttu oli se, että Tytti oli huomannu ottaa varakorvakon mukaan! Kisajärjestäjältä saimme apua ja sormivoimia ja selvisimme epätoivoisesta tilanteesta. Siitä lähtien on mullakin ollut kuulunut varakorvakko mukanakulkevaan varaosasettiin. Aikaa jäi remontin jälkeen vielä hyvin lepäämiseen.

Päivä 2 ja viimeinen nousu

Aikainen aamu. Muutama tunti unta, kuivat vaatteet, energiaa nassussa, polvi kylmetetty ja turrutettu, ja hieno kisa saa jatkoa. Pyörillä mäki alas ja muutaman mutkan kautta Ruotsin puolelle. Niin löytyi tutusta sillastakin uusia paikkoja kun huoltotunnelista rastia haimme. Juoksusuunnistuspätkä Matarengin Särkivaarassa. Ikinä en ollut siellä ennen käynyt ja miten mahtavia polkuja! Sieltä kuumaa asfalttia Ruskolan laskettelurinteille. Kipin kapin huipulle ja sieltä Onkijärvelle muistipeliä pelaamaan ja vähän suunnistamaan. Sain viilentää kipeähköä polveani uimalla järvestä rastin. Matka jatkui Suomen puolelle ja Ainiovaaraan.

Rakkaita ystäviä vastassa, voi ihanaa!!! Nyt on luvassa haastavaa suunnistamista, arvasin. Miesten kärkijoukkeilla oli siinä vaiheessa loppukiri alkamassa ja vauhti sen mukainen. Hienoa menoa! Marjon ja Niinan miehet kisasivat yhdessä miesjoukkueessa ja meillä oli kovasti peukut pystyssä poikien puolesta. Upeasti vetivät ja pärjäsivät hyvin kovasssa ja tiukassa kisassa.Tytti otti haasteen rohkeasti vastaan ja kierrätti hienon trekkipätkän Ainiovaaran hulppeissa maisemissa. Rastit löyty sieltä mistä pitikin! Välillä jouduttiin menemään minun polven vuoksi ”lenkkeillen”, joten Tiina ehti näpätä muutaman valokuvan.

Ainiovaarasta se alkoi loppukiri meilläkin. Ainakin itseämme vastaan. Vauhti päälle ja pitkä polkasu Aavasaksalle. Viimeiset rastit ja viimeinen valinta. Noustaanko vaaran päälle tietä vai laskettelurinnetta? Helppo valinta, sillä seikkailemaanhan me oltiin tultu ja Aavasaksan laskettelurinne oli vielä kokeilematta, joten ei muuta kuin hartivoimin pyörät 115m korkeuteen pitkin rinnettä, jossa heinä kasvoi naisenkorkuisena. Ikimuistoinen taival!! Lopulta ”takavasemmalta” maaliin onnellisina ja hikisinä! Kaksi 7h etappia onnistuneesti takana. Aurinko jaksoi paistaa edelleen :)

 

Hieno kisa upeissa maisemissa. Loppukesän urheilukalenteri meni polven vuoksi ihan uusiksi. Triathlon-kisat pyyhkiytyivät pois, samoin Rokua MTB sekä Kajaanin seikkailukisa. Mutta kaikkeahan ei voi saada ja terveys ennen kaikkea. Syskymmällä onneksi polvi oli jo ennallaan ja marraskuun Muddy-X:ssä pääsin taas seikkailemaan.

Miltä näyttäisi kalenterini tai mihin käyttäisin joskus ylitsepursuavankin energiani ellei olisi seikkailullista urheilua;  fyysisen ja henkisen suorituskyvyn mittailua luonnossa? Pehmeä mätäs lenkkarin alla, juurakot ja kivikot pyöränrenkaan edessä ristiin rastiin sikin sokin. Parastahan tässä on se, että tekeminen seikkailu-urheilun nimissä voi olla melkein mitä vain! Monipuolista liikkumista pienillä haasteilla ja itsensäylittämisillä höystettynä luonnon helmassa säässä kuin säässä. Ja mikä parasta, sitä tehdään usein kaverin kanssa! Ja aina silloin tällöin vielä numerolappu rinnassa. Nyt saa  viime vuosi jäädä sinne muistojen ja hyvin oppien saaviin ja keskityn tulevaan.