Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

HiSustelua ja HiHitystä metsän siimeksessä! :)

Viime maanantaina, Sankivaaran hiihtosuunnistuskilpailujen jälkeen oli mahdollista käydä suunnistamassa viimeisen päälle suunnitelluilla urilla myös sellaiset innokkaat, jotka eivät oikeisiin kisoihin uskaltautuneet. Saimme Kirsin kanssa Niinalta kartat ja karttatelineet lainaksi, jotta pääsimme kokeilemaan hisustelua Sankivaaran vielä huokuessa kansallisten kisojen tunnelmaa! Minulle hisustelu oli ensimmäinen kosketus ikinä lajin saloihin. Kirsillä oli aikaisempi kokemus hommasta, mutta aika aloittelijoita siis molemmat. Ajelin Sankivaaraan tapaamaan Kirsiä hymyssä suin...oli mukavaa päästä kokeilemaan jotakin uutta ja valmiiksi jo rakasta! :) Laji yhdistää kaksi ehdotonta lempiurheilulajia: suunnistuksen ja hiihtämisen. Tiesimme, että rastiliput olisivat vielä paikoillaan, joten harjoituksessa saisi kokea oikeasti myös löytämisen riemun. Olimme suunnitelleet kokeilevamme sekä sprintin että keskimatkan radat.

Sprintin kartta

Keskimatkan kartta

Parkkipaikalla säädimme "lintulaudat" :) sopiviksi, jonka jälkeen suuntasimme innokkaina kohti Sankivaaran takalenkin maastoja sprintin radalle. Olin hämmentynyt siitä, miten hyvin teline toimi hiihtäessä, vaikka minun telineeseen tehtiinkin useita kuminauha- sekä hakaneulaviritelmiä, jotta saimme vahahkon ratsun toimimaan. Telineen karttaosa pyöri vähän liian rivakasti ympyrää, joten pieniä hahmoitusongelmia oli alussa, kun kartta oli otteen hellittäessä heittänyt aina kuperkeikan. Pääsimme hyvin hommaan sisälle. Jokaisella rastilla suunnittelimme seuraavan reitin yhdessä. Sprintin radalla huvitusta aiheutti eniten se, että jos unohtui reittivalintaa tuijottelemaan huomasi jo hiihtäneensä ohi oikean risteyksen. Meidän vauhti ei päätä huimannut, mutta siltikin piti pysyä skarppina. Sankivaaran kumpua sai lykkiä ylös ja kurvata alas. Tasatyöntötreenit harjoituskalenterissa saivat aivan uuden merkityksen, kun kapeahkoilla urilla lykki eteenpäin.


Selvisimme hienosti sprintin radasta vaihtaen ampumaradan kupeessa keskimatkan karttaan. Mittakaavan vaihtuessa koko touhu sai uuden sävelen. "Seuraavasta oikealle, sitten kolmas vasemmalle, hetken matkaa baanaa ja toinen oikealle ja heti taas oikealle". Jaahas, kuinka se nyt menikään...Ajatus ei paljon kestänyt karkailla, jotta mantra pysyisi mielessä ja rasti löytyisi. Hetken matkaa hiihdettyä piti tietysti pysähtyä aina välillä tarkistamaan, että olikos se nyt tästä ja missäs se T-risteys olikaan, koska paikoitellen uritus oli aika hässäkkää. Huomasimme myös, että etukäteen pitäisi tietää tarkasti, mitä reittiä aikoo seuraavalle rastille. Tällä tavoin saisi jatkaa matkaa suoraan joutumatta kääntymään kinosten kautta tulosuuntaan kapeilla urilla.



Virallisesti myönnämme, että vain yhden kerran hurautimme reilummasti ohi ja piti hetken pohtia tähtikuviota, että kuinkas se täsmää kartan kanssa. Mutta suunnistushan on reittivalintaa ja joskus pitää käydä pikku lenkki, että löytää perille. Hiihtosuunnistus kyllä tuntui helpommalta kuin "kesäkaimansa", havainnoitavaa oli vähemmän ja mikä parasta, ei sääsken sääskeä eikä muitakaan verenhimoisia surisevia öttiäisiä! :) Vaikka pakkasta oli reilusti yli kymmenen raitaa, ei kylmäkään hiipinyt kalsareihin. 

Kokematonkin havaitsi reittien olevan monipuolisesti suunniteltu. Uskon, että jo ensimmäisellä kerralla sain kattavan käsityksen lajista. Oli mukava olla oikeasti metsässä, ei vain ladulla...puhdasta lunta, juurakoita, kiviä ja lumisia puita. Maisemat välillä kuin kauneimmassa taulussa. Eihän se ihan mennyt niin kuin telkkä pönttöön, mutta hauskaa oli! :) Harmittaa, että kovin usein tätä lajia ei voi harjoitella ja tällä kokemuksella ei kisaileminenkaan houkuta. Kotimaisemissa Länsirajan rasti järjestää helmikuun alussa kisat, joissa kuntorasteillekin pääsee. Uskon, että silloin edessä on mökkiviikonloppu Tornionjoen varrella. Metsään pitää päästä uudelleen!




















PS: Maskara-mamman mainosnurkka: 

Ihan pakko lopuksi vielä lisätä, että olen ylpeä uusien minua varten kudottujen villasäärystinten onnellinen omistaja. Toissa viikon perjantaina olimme Kirsin kanssa hiihtolenkillä ja satuin mainitsemaan, että pitäisi saada villaiset säärystimet. Sellaiset, jotka laskeutuisivat hyvin lenkkareiden päälle nilkan suojaksi...puhuttiin siis siitä, miten helposti nilkat kastuvat ja paleltuvat, jos vähänkin on irtolunta lenkkipolulla tai enemmän pakkasta. Ja PIM, kolmisen vuorokautta myöhemmin Hisustelu-lenkille Kirsi tuo minulle MITTATILAUSTYÖNÄ tehdyt mustat säärystimet, juuri sellaiset kun itsekin olisin kutonut ;) jos olisi taitoa, viitselijäisyyttä ja aikaa. Kultainen Kirsin äiti oli tehnyt ne minulle parin päivän aikana. Säärystimet ovat sellaiset, joita ei mistään kaupasta saa. Toimitusaikakin oli ennätysnopea, eikä tarvinnut edes tilaus. Mikään verkkokauppakaan ei toimi koskaan näin nopeasti! Kerrassaan ihana juttu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti