JouluÄHKYilyä

Tein jo joulukuun puolessa välissä uuden vuoden lupaukseni ja se menee näin: "Palautan elämäni balanssin ja aloitan säännöllisen urheilun!" :) Lupaus on kohdallani vähintäänkin huvittava, olenhan enemmän tai vähemmän urheiluun hurahtanut tapaus. En tosin tällä hetkellä vielä tiedä kuinka toteutan lupaukseni, mutta nyt jouluähkyn, ja juhlakiireen jälkeen viikon lomalla kuorrutettuna olen päässyt hyvään alkuun. Kroppa on tankattu ja lepoa säännöllisestä, tavoitteellisemmasta urheilusta on jo reilusti yli kuukausi. Mistään oikeasta levosta ei kroppa minua ole viime aikoina silti kiitellyt. Perheemme perusarki on polkaistu käytiin täysteholla äitiysloman loputtua. Mies on viettänyt viimeisen kuukauden aikana kaksi viikkoa rapakon takana työmatkalla ja minä olen hoitanut kotirintaman samalla käynnistellen itseäni uudessa työpaikkassa uusine haasteineen. 

Työpaikan saaminen lyhyessä ajassa oli lottovoitto. Olen enemmän kuin kiitollinen tapahtuneesta. Lisäihanuutta tuo se, että saan olla osana yritystä, jonka tekemisessä urheilu on vahvasti läsnä. :) Mutta normiarki tarkoittaa sitä, että marraskuun alusta urheilun määrä ja säännöllisyys kokivat inflaation. Tapani mukaan hyppäsin liikkuvaan junaan intoa puhkuen, antaen itsestäni kirjaimmellisesti täyden panoksen toimistolla. Työtunteja on tullut mukavasti extraakin, enkä kertakaikkisesti ole raskinut iltaisin lähteä treenaamaan. Ilta on lyhyt ja aika lasten kanssa ihan liian arvokasta. Lisäksi joulukiireet ovat imaisseet oman osansa. Olen ollut iltaisin rätti, poikki ja puhki. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässä olen ymmärtänyt, että vähemmän on tällä kertaa enemmän. Kertakaikkisen turhaa on lähteä lenkille, kun on ladannut itsestään täyden piipullisen päivän aikana. Viikkorytmiin ei ole ollut mahdollista viime viikkoina yhdistää harjoittelua ja arkielämää. Jos kokonaisuus ei ole kunnossa, harjoittelukaan ei ole kehittävää. Olen kokenut, että arkipäivisin normi säätö on kuormittanut elimistöni niin, että suorituskyvyn parantamiselle ei ole ollut toivoakaan. Valmius lisärasitukselle on ollut hetkellisesti poissa. Sisäinen urheilijaminäni on hiljaisina hetkinä ollut hädissään tilanteesta, mutta järjen ääni kokemani ylirasitustilan tilan vuoksi osaa onneksi "nalkuttaa" äänekkäästi ja antaa kärsivällisestikin ohjeita. Ehdin ja pystyn vielä!! :) Tiedän ja uskallan luottaa siihen, että palautuminen ja kunnon säilyttäminen likipitäen loppu syksyn tasolla on vaatinut vain ja ainoastaan luovaa urheilupaussia. 

Olen kerran jo yrittänyt harjoitella kaiken muun ohella piittaamatta laisinkaan siitä, mitä elimistöni on koittanut minulle kertoa. Pakkomielteisesti olen harjoitellut kovaa toistaen tehoharjoituksia liian usein. Liikunta ei ollut nautittavaa tukkoisilla lihaksilla ja hengästyneenä. Syke on ollut levossakin korkealla ja olo levoton jopa öisin. Viritin itseni siihen pisteeseen, että koko elämä oli laitettava remonttiin. Läksyni oppineena koko viime vuoden pidin huolta siitä, että osasin rytmittää harjoitteluni niin, että peruskestävyysharjoittelua oli kaikkein eniten. Osasin tehdä huoltavia ja rakentavia treenejä varmistaen palautumista tehotreenien jälkeen. Onnistuin rytmittämään viikkojakin niin, että joinakin viikkoina tunsin selvästi lihasrasitusta useista treenitunneista, mutta toisina viikkoina kevensin määrällä ja teholla. Tehoharjoituksia on yleensä määräviikoille ollut yksi. Muutama kehittävä harjoitus ja loput palauttavia tai varsinaista lepoa.

Ylirasitustila jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja elän kokemuksiani uudelleen lähes päivittäin ainakin silloin kun urheilen. Se, minkä kävin läpi, teki minusta sellaisen kuin nyt olen. Muutos oli kokonaisvaltainen, joka vaikutti elämääni jokaisella tasolla. Joka ainoalla lenkillä tarkkailen jaksamistani. Hengästynkö ja minkä verran? Mikä on syketasoni tänään ja miten tossu nousee vai nouseeko se? Coutsina olo on välillä raskasta, mutta sisäinen valmentajani tarkkailee minua suurennuslasinsa läpi. 

Olen sitä mieltä, että pelkästään urheilemalla ei joudu niin över-tiloihin kuin missä itse olin. Urheilemalla ei voi ajaa itseään niin nurkkaan, että rämpiminen tunnelia ylös kestää vuosia. Vakava ylirasitustila on henkisten ja fyysisten voimavarojen totaalinen loppuminen. Sellainen tila, että pelkästään ohjeimoimalla itsensä suoriutuu normiarjesta. Varoitusvalot vilkkuvat punaisella pillit vinkuen, eikä kuski löydä jarrupoljinta. Paidan silittäminen on vuoren ylitys, kaupassakäynti kirvoittaa kyyneliä ja suihkun lämmin vesi on elämän ainoaa luksusta. Hätä omasta jaksamisesta onneksi kohdallani konkretisoitui lopulta ja työkalupakkiin piti löytää aika järeät keinot. Koko elämäni oli täyttä kaaosta työn, opiskelun, äitiyden ja surun keskellä, pakkomielteisesti puhalsin täysillä lenkkipolullakin. En vain osannut silloin muuta. Juoksin pakoon surua ja menetystä, läkähdyttäen itseni omiin vaatimuksiini.  

Nytpä olenkin huoletta istunut lattialla lapseni rakentaessa legoja ja toisen lörpötellessä iloisesti ekaluokkalaisen juttujaan. Olemme saaneet kotiimme tunnelman jouluvaloin, piparkakkuja on leivottu, kuusi koristeltu ja lumiukkojakin tehty - ihanaa!! :) Olen ehtinyt paljon tärkeää ja yhteistä, vaikka lenkille en ole ehtinytkään. Olen ollut aidosti läsnä tässä hetkessä, eikä mitään tärkeää ole koko ajan tekemättä mielessä.  Minun ei tarvitse mennä urheilemaan silloin kun vireystaso muussa elämässä ei ole normaali leveleillä. Minun ei tarvitse tehdä mitään, muuta kuin itseni tai perheeni vuoksi. Tärkein tehtäväni on olla jaksava ja hyväntuulinen äiti. Urheilu on tärkeä osa elämääni, mutta se ei enää milloinkaan voi mennä terveyteni edelle. Työn ja urheilun kanssa pitää löytää nyt tasopaino, sillä ainoastaan siten voin pitää itsestäni parasta huolta. Korvien väli tuulettuu ja olen kertakaikkisesti vain parempi ihminen kun saan urheilla...mutta se vaatii tasapainoisen tilanteen arkielämässä.

Mutta nyt olen taas valmiimpi, mutta missä on L-U-M-I?? Jouluhan nyt oli, vai maaliskuun loppuko niin, että aurinko on sammutettu. Hiihtämään, tahdon niin kovasti hiihtämään. Ehdin vähän jo makustella hiihtoa Oulussa ja Levillä. Voin vannoa, että hiihtäminen on se minun juttu. Kokemus ensi hiihtolenkeistä vastaa takuulla autenttista kokemusta hevosen ensilaitumesta keväällä. Lumessa piehtarointihaluani hillitsee vain muut ladulla hiihtävät. :) Tyytyväinen virne kestää kilometristä toiseen ja hurmoksessa voisin hiihtää Norjaan asti. Joten luntaLUNTAluntaMINULLEhetiPLIIS!!

Nautinnoillisia välipäiviä ja viimeisiä tämän vuoden hetkiä toivotteleepi Marjo 

Mäkimaastoihin ikävä

Lapsuusmaisemistani Ylitorniolta ei mäkiä puutu. Vaarat suojelevat joka puolelta. Aavasaksanvaarassa opeteltiin laskettelmaan. Liikuntatunnilla kiivettiin Ainiovaaraan sukset kainalossa ja joka ikinen arkipäivä 12 vuoden ajan kiipesin koulupäivän päätteeksi Tolpinmäkeen penikat tulessa. 

Muuttaessani Ouluun 15 vuotta sitten en sen kummemin ajatellut maan muotoja saatikka kaipaillut ylämäkiä. Sittemmin ihmeen sitkeän kestävyysliikuntaöttiäisen nippastua olen hakemalla hakenut (ja muutaman kaatopaikkakasaksikin kutsutun löytänytkin!) mäkiä, joissa keuhkoni ja kinttuni saisivat kaipaamaansa ärsytystä. Ilman mitään kovin tarkkaa suunnitelmaa olen sisällyttänyt treeneihini jonkin verran mäkiharjoituksia niin juosten (sauvojen kanssa tai ilman) kuin pyöräillenkin ihan vain jo siitä syystä, että se on niin kivvaa! Mäkeen noustessa kurkkua polttaa ja jaloissa tuntuu, mutta alamäkeen hölkytellessä / rullatessa syntyy helposti päätös nousta "vielä kerran".

Lähimpänä kotiani kohoaa hiljattain "ilmestynyt" vajaan minuutin mäki (joskin välillä nousussa on tasainen kohta). 20min pyörämatkan päässä kohoaa Oulun korkein kasa, Ruskotunturi, huikeat 56m merenpinnasta ja siellä saa ne suurimmatkin mäkitreenihimot kyllä taltutettua. Silloin tällöin suuntaan Virpiniemeen mäkien nälässä. Sieltä löytyy myös portaita, mitä tikuttaa ylös. Muutaman hassun kerran olen mäkitreenaillut Sankivaarassa ja Kempeleen Köykyrissä, mutta kun eivät sijaitse ihan vartin automatkan päässä ovat ne jääneet huomattavasti vähemmälle koluamiselle.

Aavasaksan hissikuilussa Ylitorniolla ei lopu nousumetrit kesken.

Tuore nyppylä Oulun Pateniemessä.

Äskeinen sepustus olkoon pohjustusta sille, kuinka kuultuani Pohjois-Suomalaisten ultrapolkujouksijoiden, eli NUTS:ien, järjestämästä pikkujoulutapahtumasta, jossa juostaisiin 400m:n mittaista ylämäki-alamäki -rinkulaa Kempeleen Köykkyrissä 1-6h tuntia tiesin siinä olevan pikkujouluteema minun makuuni! Pikaisen kyselykierroksen jälkeen selvisi, että muut Passionattaret eivät menoiltaan pääsisi osallistumaan, voi! Meidänkin perheessä oli päällekkäisiä menoja tuolle päivälle, mutta onneksi lapsenvahti järjestyi. Mukaan oli päästävä! Olin tehnyt päätöksen juosta "vain" kaksi tuntia, sillä järkeilin, etten raski uhrata palautumiseen kovin montaa päivää. Voi kuulostaa selittelyltä...

Tapahtuman aamuna 30.11.13 lumi tuiskusi seikkailuhenkisesti ja motarilla ajaessa tuskin kaistoja erotti. Perillä hiihtokeskuksessa mäen juurelta kantautuva musiikki sai fiiliksen nousemaan korkealle ja tuttuja kasvoja säntäili kuka numerolappua hakemaan kuka lämmitellen. Osallistujia taisi olla melkein 60. Singahtihan siinä mäkeä ylös ja alas muutama urhea 6h sarjalainenkin, joilla matka taittui edelleen hienosti. 4h ja 1h sarjalaiset starttasivat yhtä aikaa meidän Funrun -sarjalaisten (=juokse niin kauan kuin haluat, maksimissaan 4h) kanssa ultramatkaajien oltua siinä vaiheessa taipaleella jo 2h. 

Kisajärjestelyt olivat vertaansa vailla. Sen lisäksi, että tunnelma oli musiikilla, ulkoroihuilla ja hyväntuulisella selostuksella taattu oli puitteet kaikin puolin enemmän kuin kohdillaan. Oli telttaa, saunaa, paljua, herkullisia tankkausnameja ja lämmintä juomaa ja tämä kaikki Köykkurin rinteen alle meitä juoksijoita varten kyhättynä!! Huikeata NUTSit! Kiitos. Kuvia, blogeja ja video nähtävillä NUTS:ien sivuilla.

Osalla juoksijoista näytti olevan sauvat, osalla ei. Yhteistuumin 1Lifen Artsin kanssa päätimme ottaa sauvat käteen ainakin aluksi, jotta kroppa lämpiää paremmin :) Artsi sanoi olevansa myös "parin tunnin" lenkillä ja valitteli flunssanjäänteitä joskin sain myöhemmin huomata, että flunssapotilas oli lopulta tahkonnut lenkillä 3h. Hyvä tunnelma taisi imaista yhden jos toisenkin mukaansa. Ensimmäinen nousu meni "ilmavasti", vaikka seikkailukisojen prologeistakin tuttu alkuinnostus nostikin ensin sykkeet tappiin. Toisella ja kolmannella kierroksella oma hyvä vauhti alkoi löytyä. Mäki oli paikka paikoin melko liukas, mutta nastakengillä ja sauvoilla sai aika hyvin otetta. Alas tultiin sohjoisella polulla. Piti vaan päästää vapaalle ja toivoa, ettei lennä nurin :) 

Tunnin kohdalla ensimmäinen pikatankkaus ja fasupalat suussa takaisin mäkeen. Menin ensimmäiset viisi kierrosta sauvojen kanssa, jonka jälkeen kokeilin taas viisi ilman keppejä. Vähän sii o soo. Alastullessa raskaat teleskooppisauvat olivat haittana, mutta ylöspäin mennessä sauvat toivat pitoa. Vaihdellen meni loppuun asti. Koko ajan meno tuntui hyvältä. Sykkeet keskimäärin 175:ssa (91% maksimista). Selostus piti huolen siitä, että kulunut aika oli koko ajan tiedossa. Jotkut ottivat tapahtuman selvästi rauhallisen hyvä treenin kannalta kun toiset antoivat kaikkensa ja vetivät ns. hanat auki. Minun meno oli varmaan sieltä jostain välimaastosta, vaikka enpä tiedä olisinko 2h aikana kovin paljon enempää ehtinyt hampaatkaan irvessä. Jalat jaksoivat hyvin eikä energiakaan loppunut. 34 kierrosta 2h aikana oli minulle hyvä saavutus ja olin harjoitukseen tyytyväinen. 850 nousumetriä huippufiiliksissä! Olisin NIIN kovasti halunnut jäädä vielä juoksemaan, mutta onneksi lapsenvahdin kanssa tehty sopimus pakotti olemaan ahnehtimatta. 

Juoksijoiden huikeita suoritusmääriä ja -aikoja NUTS:t ovat julkaiseet täällä.

Salomonin Spike Crossit pelittivät kohtuullisen hyvin, mutta seuraavaan liukkaan kelin harjoitukseen hain lisäpotkua ja -pitoa hankkimalla reissun jälkeen uudet menomonot, mallia Icebug DTS. Kenkä tuntuu jalkaan todella napakalta ja kevyeltä. Tuplamäärä nastoja! Odotukset on korkealla…

Elämä voittaa, minä tulen toiseksi.

Mamman mattotesti

Olen käynyt mattotestissa muistaakseni kolme kertaa aiemmin. En nyt papereideni kätköistä löydä sitä edellista testikertaa, mutta muistaakseni se oli vuonna 2002. Tuolloin treenasin hiihtosuunnistusta enemmän tai vähemmän tosissani. Jälkikäteen kyllä tiedän, että harjoittelumääräni ovat olleet aivan liian pieniä, nyt ja aina. Silloin ehkä noin 400 tuntia vuodessa ja nyt vain 350. Se tarkoittaa 7 tuntia viikossa.

Joka tapauksessa testistä on kulunut 11 vuotta. Tuntuu, että ihan vastahan se oli. Mutta paljon on ehtinyt sen jälkeen tapahtua. Olen tavallaan "lopettanut" kilpaurheilun. Minusta on tullut kaksi kertaa äiti. Nuorimmaiseni on testin tekohetkellä 9,5 kuukautta. Istumatyötäkin on tullut tehtyä jo 10 vuotta. Hyötyliikunta on ollut aika nollassa ennen lasten syntymää.

Nyt kuitenkin ajattelin, että mikäpä ettei, katsotaan mihin mamma pystyy ja mitä lukemia putkista pärähtää. Siispä varaan ajan Oulun liikuntaklinikalle. Vertailukohta edelliseen testiin on hyvä, sillä sama testaaja on ollut viimeksikin ja paikkakin on sama. Vaikka edellisellä kerralla tulokseni ovat varmaankin tallessa jollain korpulla, muistaa testaaja, mihin viimeksi pääsin. Tiedän siis, mitä tavoitella. ; )

Minulla ei ole oikein hajuakaan, mihin matolla pääsisin. Uskon, että tulokseni ei ole parempi, mutta ehkä ei paljon huonompikaan, kuin pikkutyttönä. Varoittelen testaajaa, että ei lähdetä liian rivakasti liikkeelle. Koneistoni on sen verran diesel, että mikäli homma etenee liian nopeasti, en pääse maksimisuoritukseeni. Siksipä matto pistetään pyörimään jo siinä vaiheessa, kun testaaja asentelee hengitysnaamareita ja virittelee laktaattipiikkejä. 

Oulun liikuntaklinikalla testin voi tehdä ainakin juosten, pyöräillen ja sauvakävellen. Pyöräily olisi minulle ehkä myös hyvä testimuoto, mutta on kaksi syytä, miksi valitsen sauvakävelyn tai pikemminkin sauvajuoksun. Olen tehnyt testit aina aiemminkin hiihtäjätyylillä sauvojen kanssa ja toisekseen koen, että käyttäessäni koko kroppaa, saan ehkä sykkeetkin paremmin tappiin.

Vime aikoina sykkeet eivät ole kovin nousseet ja se mietityttää, miten hyvin saan itsestäni irti. Testi piti ensin perua elokuulta, kun sairastuin ja sitten Lost in Kajaanista palautuminen veikin liki kuukauden. Seikkailukisat eivät tee hyvää tämmöisiin sprintteihin. Tästä mammasta on tullut seikkailukisojen myötä entistäkin hitaampi.

Ennen mattoa pitää hoitaa pari tylsää juttua, puntarilla käynti ja rasvaprosentin mittaus. Juupatijuu, tiedän, että lukemat voisivat olla molemmissa pienemmät ja iso elopaino ei ainakaan hapenottoa paranna. Taitaapi olla noin 7 kiloa enemmän painoa kuin 11 vuotta sitten.

Vihdoin kuitenkin päästään käynnistämään varsinainen testi. Kuormaa ja vauhtia lisätään kolmen minuutin välein. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmen minuutin välein matto pysäytetään hetkeksi ja minusta otetaan sormenpäästä verikoe. Sen jälkeen matto taas käynnistyy ja maton kulma jyrkkenee tai kilometrivauhti lisääntyy tai sekä että.

Tavoitteena on sama 21 minuuttia, mihin viimeksi olen päässyt. Peilin kautta näen onneksi monitorin ja samalla ajan kulun ja puhallukseni suuruuden. Sykkeitä en pysty katsomaan. Noin 40 ml/kg/min kohdalla homma alkaa tuntua jo aika rankalta. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Letkuja ja johtoja on koko emäntä täynnä ja ne eivät menoa helpota. Aina kun matto pysähtyy, on entistäkin hankalampi päästä liikkeelle. Päätän, että kyllä mie piru vie pääsen siihen, mihin viimeksikin. Ja niin pääsenkin!

Lopputuloksena pääsen 56 ml/kg/min kuorman loppuun. Maksimipuhallus on hiukan huonompi kuin teoreettinen kuorma.  Maksimipuhallus on isommasta painosta johtuen luonnollisesti huonompi kuin reilu 10 vuotta sitten, mutta siis lopputulos eli testiin käytetty aika on sama. Vertailukohtana huippuhiihtäjänaiset puhaltavat noin 70 ml/kg/min. Kuntourheilija, joka juoksee 10 km 40 minuuttiin, puhaltaa noin 60 ml/kg/min. Ikäisekseni olen erinomaisessa kunnossa. Lisätietoa

Kuulemma tämmöisillä kokeneilla urheilijoilla tai kuntourheilijaksi minut tituleerataan, on yleistä, että kuorman millimoolit ovat korkeammat kuin maksimipuhallus. Se kertoo siitä, että homma on taloudellisempaa. Nuorilla tai kokemattomilla urheilijoilla puhallus on yleensä parempi kuin se teoreettinen kuorma.

Mitä muuta kuin todistus itselle, että olen "elämäni kunnossa" jäi käteen. Tai mitä hyötyä mattotestista on ylipäänsä kuntoilijalle tai ihan oikeille urheilijoillekin? Tietysti tärkein juttu on tietää, missä menee se pk:n ja vk:n eli peruskestävyyden ja vauhtikestävyyden raja. Testissä se päätellään hengityskaasuista ja laktaatista eli veren maitohappopituisuudesta. Omalla kohdallani tuo raja on 150. Olen ajatellut, että se olisi noin 145 eli aika hyvin olen tiedostanut peekoovauhtini.

Toinen tärkeä juttu on sitten se anaerobisen ja maksimaalisen suorituskyvyn raja. Se on minulla 175. Sen olen kuvitellutkin olevan tuota luokkaa. Testissä pääsin maksimisykkeeseen 191. Edellisen kerran sain sykkeeni yli 190 kaksi vuotta sitten Aavasaksan sauvarinteessä ja olenkin hyvin tyytyväinen, että syke nousi nuinkin korkealle ja sain itsestäni viimeisetkin mehut irti.

Kolmas juttu, mikä minun olisi pitänyt tietää ja mikä on testin jälkeen vaikuttanut urheilemiseeni eniten on se pk-kynnyksen alaraja. Se on 125 lyöntiä minuutissa. Olen vuosien saatossa tehnyt aivan liikaa aivan liian keveitä harjoituksia. Alle 125 sykkeellä lenkkeilystä ei ole minulle harjoituksellista vastetta, se on vaan ulkoilua. Eli kaikki sauvakävelyt on saanut heittää romukoppaan ja siirtyä juoksemaan sauvojen kanssa. Pyörälläkin pitää ajaa ihan hyvää vauhtia, että sykkeen saa 125 nousemaan. Yleisesti ottaen kaikilla osa-alueilla (pk-vk-mk) on osallani kehitettävää.

Testihän kesti vain 21 minuuttia, joten rääkki on ohi aika nopeasti. Siinä mielessä voin kyllä lämpimästi suositella tosissaan treenaavien lisäksi myös kaltaisilleni kuntourheilijoille. : )

Niina

Kanarialle karkuun märkää, kylmää ja pimiää

Vuosi 1989: Jouluaatto vietettiin kotona ja mikä tärkeintä joululahjapaketit ehdittiin avata. Heti tapaninpäivänä sitten lähdettiinkin reissuun. Se olikin tyttöjen matka, äiti ja minä. Isä ja veli jäi kotiin. Kanariallehan me mentiin niin kuin lähes kaikki siihen aikaan. Olihan siellä lämmintä ja mukavaa. Mutta lapsenkin korviin kuulosti oudolta kun ulkomaalaiset sedät huutelivat selvällä suomenkielellä: osta tämä, aito Lacoste. Kiva reissu se oli, mutta meni silti aika monta vuotta ennen kuin palasin noille mestoille. Itse asiassa siihen meni 24 vuotta. Aivan turhaan. Ehkä Kanariansaarten keihäsmatkamaine on pitänyt minut kaukana sieltä. Ei jotenkin ole innostanut lähteä katsomaan kännisiä suomalaisia lomatunnelmissa. Viime vuosina kuitenkin usea tuttu on kehunut saaren maisemia, pyöräilymahdollisuuksia ja vaellusreittejä. Ja kun viime talvi meni ilman aurinkolomaa niin syksyn tullen tuli pakottava tarve varata reissu lämpöön. Syysloma oli hyvä aika mennä Kanarialle. Säät ovat arktisen alueen asukeille sopivat, varmasti lämmin, muttei liian kuuma (siis liian kuuma pyöräilyyn). Kesällä saarella lämpö voi nousta 40 ja  sydäntalvella taas säät voi olla Kanariallakin vaihtelevat.  Ja jos minä etelään lähden niin kyllä siellä on lämmintä oltava... Olkoonkin se auringonotto miten vaarallista tahansa niin kyllä se lääkitsee psyykkistä puolta aika hyvin.

No mitäs se Kanaria sitten tarjosi; lämpöä, upeita maisemia, hikisiä nousuja ja vauhdikkaita laskuja. Paljon, paljon muuta kuin allasbaarissa nautittuja drinksuja. Ja ensi kertaankin jäi vielä paljon koettavaa. Aivan kaikkialle pyörällä ei pääse, joten vaelluskengät lähtevät seuraavalla kerralla mukaan. Maantiepyöräilykin jäi kokeilematta. Siihen tarkoitukseen saari on varmasti unelma kohde. Kun siippani on enemmän maastomiehiä ja yhteinen loma oli kyseessä, pysyttelin minäkin maastopyörässä.

Vuorasimme maastopyörät Free Motionilta. Minulla oli viikon alla 29täysjousto Cannondale, aivan helmi tähän maastoon. Omallani en olisi uskaltanut ihan yhtä vauhdikkaasti päästellä alas. Iso rengas söi hyvin maaston epätasaisuudet ja loivempi ohjauskulma teki alas menosta turvallisemman tuntuista. Se tietty 29 ohjauksen kömpelyys ei haitannut, kun mitään pientä ja mutkaista singletrakia ei päästy ajelemaan (siis ei uskallauduttu vaelluspoluille... ensi kerralla sitten)

Viikon aikana teimme neljä pidempää lenkkiä. Free Motion järjestää ohjattuja maantie- ja maastopyöräretkiä. Meidän loma-ajalle osui kaksi mtb-lenkkiä. Osallistuimme niistä toiselle nimeltään Casas Blancas. Retki sisälsi bussimatkan ylös vuorille, oppaan, juomaveden ja eväsleivän  sekä vuokrapyörän.  Bussilla ajettiin ylös San Bartalomen kylään, josta laskimme alas takaisin Play de Inglesiin. Välillä kivuttiin ylös, jotta päästiin taas nauttimaan alamäestä. Loppu oli sitten melko lailla tasamaata. Ohjatulla retkellä oli hyvä aloittaa. Tuo oli melko helppo reitti ja voin suositella sitä vähemmänkin maastoa ajaneelle. Tosin uskallusta alamäkien ajoon tarvitaan.

Casas Blancas

Free Motionin reissu päättyi rantabulevardille

Palkkaria, chipsiä ja cavaa

Seuraavana päivänä teimme omatoimisesti ns. Gran Canyon tourin. Se on myös yksi Free Motionin ohjatuista reissuista. Tuo reitti oli helppo ajaa myös omatoimisesti, sillä se lähtee ja palaa Maspalomakseen eikä kyytiä ylös vuoristoon tarvita. Oli mukava mennä vuorostaan kaksin oli, kun vauhdin pystyi sovittamaan itselle sopivaksi eikä tarvinnut odottaa ryhmää kokoon. Itse asiassa teimme tuon lenkin kaksi kertaa, loppuviikosta uudestaan. Siinä oli sopivasti kaikkea, on kunnon pitkiä nousuja, vauhdikasta laskua ja tietty upeat maisemat. Matkaa tulee noin 40km ja nousumetrejä reilu 900. Alku noustaan laaksossa maantietä pitkin. Se olikin kiva, kun sai pyöritellä aamun tönköt jalat auki ennen varsinaista maastonousua. Minun kanssa joskus liikkuneet tietääkin, että tämä dieselin tarvitsee sen 40 minuttia ennen kuin moottori käynnistyy. Se onkin mahtava kun seikkailukisoissa lähdetään prolologissa satalasissa (tai tinni tiskissä) painamaan kylmillä lihaksilla. Kisan alkumetrit on yleensä mulle se rankin vaihe sitten helpottaa... siinä 24 h kohdallahan se on jo melkein lastenleikkiä ;)
Mutta palataksemme aiheeseen... n.10 km asfalttipätkän jälkeen nousu jatkuu kivistä tietä ylös vuoristoon. Nousu, lasku, nousu, lasku... näin jatketaan kunnes päästään oikeaan kanjoniin ja sieltä sitten onkin edessä pitkä nautinnollinen lasku alas laaksoon. Free Motionin mekaanikko kehui, että lasku on parhaimmillaan sateen jäljiltä, kun vesi on syönyt tiehen syvän uran ja kivet ovat kasaantuneet. Ajolinjoja saa sitten vähän etsiä. No minusta tuo oli jo oikin mukava pätkä nyt. Ei liian vaikea vaan vauhdin makuunkin pääsi. Oli kuitenkin ihan hyvä, että käännöksiin ajoa oli harjoiteltu Krossikommuunin kurssilla Puokkarin metsissä. No olihan ne  olosuhteet nyt vähän erit, mutta periaate sama. Serpentiinilaskun mutkissa hoin itselleni mantraa, muista katse ulos käännöksestä, ulkokurvin jalka alas ja tärkeintä liika vauhti pois ennen käännöstä ja sitten jarrut auki.  Muita mantroja oli light hands, heavy feet… kyllä se pyörä löytää linjat, kun sillä on mahdollisuus toimia niin kuin se on suunniteltu. Ja koko reissu selvittiin ilman kompurointeja. Tosin noissa mäissä kaatuminen olis helposti johtanut sairaalareissuun.

Tuolta alhaalta me noustiin ja vielä vähän jatkettiin ylöspäin

Säät suosi ja maisemat oli upeat

Gran Canaria on kyllä todellakin köyhän miehen Gran Canyon

Gran Canyon

Kolmantena päivänä menimme paikallisbussilla ylös vuoristoon. San Bartalome kylän jälkeen on  näköalapaikka, Gran Cruz, johon jäimme.  Hotellin respalta kyseltiin edellisenä päivänä taksia tuonne ja hän ehdotti meille bussia. Soitti ja varmisti vielä, että linja-autoon voi ottaa pyörän.  Joten olikin pikku yllätys, kun kuski ei suostunutkaan ottamaan meitä pyörineen kyytiin. Vähän aikaan siinä saikattiin. Me näytettiin varmaan niin maansa myynneiltä, että lopulta tuo nortti hampaassa oleva kuski, suostui siihen, että me voidaan nostaa pyörät sisään. Maksettiin sitten kuskille vähän ekstraa.

Näköalapaikalta laskettelimme asfalttitietä alas Chira-järvelle. Se oli mahtavan mutkanen tie, jossa ei ollut ainakaan noin aamuaikaan lainkaan liikennettä. Myöhemmin kun katselin muiden gps-jälkiä näin, että tuolta näköalapaikalta ois päässyt maastoreittiäkin alas järvelle… taas voin sanoa ensi kerralla sitten.  Sen jälkeen alkoi huikean kaunis reitti pitkin mäntymetsää. Pidin tuosta pätkästä ehkä eniten koko viikon reiteistä. Vauhdikasta laskua, mutkaista polkua, kiveä, havunneulasta ja isoja käpyjä.

Mikäs siinä hymyilessä, kun on lämmin, mahtavat lenkkimaastot ja hyvä seura

Seuraavan maastopätkän alkua vähän haeskeltiin. Ja sehän tietää noissa maastoissa laskua ja sen jälkeen hikistä nousua. Myöskään tuolta maastopätkältä ei osattu pois, vaan vedettiin jonnekin hornan tuuttiin kartalta ulos ja tien/polun päähän. Yritettiin siinä vielä epätoivoista seikkailullista ratkaisua, sillä pyöräily ylös, alas takaisin mahdolliselle oikealle tielle ei hirveästi houkutellut. Edessä näkyi golf-kenttä ja puhelimen gps:kin lupasi tien olevan 1 km päässä. Ainut ongelma oli se pieni kukkula siinä edessä. Pääsisköhän sen rinnettä tunkkaamalla päästäis tielle… juu ei! Mutta pitihän s kokeilla vähän matkaa. Geelit naamaan ja pyörän keula takaisin tulo suuntaan ja nöyrin mielin takaisin. Sieltä sitten päästeltiin asfalttitietä reippaasti meidän bungalowia kohden.

Chira

Pyörien palautus päivänä eli kuudentena pyöräilypäivänä ajateltiin tehdä pientä bulevardipyöräilyä. Asfalttitietä, ehkä vähän aurinkoa, kylmä juoma jossakin romanttisella rannalla… No vetäistiin maastopyörillä St Moganiin. Rannikkotie oli kaunis, ylös, alas tietenkin. Matkaa tuli reilu 60 km ja nousua enemmän kuin viikon yhdelläkään aikaisemmalla lenkillä. Ehkä maantiepyörä ois ollut järkevämpi valinta, mutta olihan siinä maastopyörässä enemmän asennetta. Ihan kiva se oli yrittää pysyä maantiepyöräilijöiden peesissä.

St Mogan

Kaiken kaikkia mahtava viikko. Juoksulenkeillekin ois ollut optimiolosuhteet, mutta edellisellä viikolla olin saanut pohkeet niin juntturaan, että juoksu ei oikein kulkenut, mutta onneksi pyörä kulki.

Pari kertaa ehdittiin rannalle, tosin vain iltakävelylle :)
Tässä ollaan Maspalomaksen aavikolla

Jämi Rogain

Power Adventuren ja Passion Adventuren fuusiosta tulee Team PowerPassion, kun lähdettiin rogailemaan Jämijärvelle lauantaina 12.10.2013. Aamu-usvan jälkeen kelikin oli vielä mukava, vaikka pitkällä syksyä mennään.

Hoitaakseen parisuhdetta toiset menevät syömään hienosti, kun taas toiset menevät elokuviin ollakseen hiljaa vieretysten. Jotkut lentävät upeisiin suurkaupunkeihin kuten Pariisiin, Milanoon ja Roomaan tai viettävät laatuaikaa kylpylöissä tai mökeillen. Perhe Piirron vähäiset lapsenvahtikortit käytetään siihen, että me vanhemmat hikoilemme Suomen metsissä yleensä muutaman kilometrin säteellä toisistamme. :) Kamat pakataan ja puretaan yhteiseen autoon, mutta mökkeillään ja telttaillaankin eri porukoissa...yleensä oman seikkailutiimin kesken. Rakkaus lajiin on vakavaa, joten samaistumme muusikoihin tai näyttelijöihin siinä, että välillämme vallitsee syvä ymmärrys toisen kokemaa loppumatonta seikkailu-urheilun janoa kohtaan. :)

Poikkeuksena olemme päässeet tekemään muutamia mutakisoja ja suunnistusjuttuja yhdessä. Tiimityö toimii meillä  suunnistuksen suhteen hyvin, vaikka tiimissä on Etelä-Pohjanmaan luonnetta, joka "notta" yleensä aina kuvitteloo olovansa oikiassa ja puollustaa näkemyksiäänsä härkäpääsesti. ;) Silti analyytikko mieheni on loistavaa vastapainoa minun kisailija luonteenpiirteisiini verrattuna. Jarkko laskee ja luettelee vaihtoehtoja osaten tarpeen tullen joustaakin. Hän ei myöskään ole liian totisella asenteella liikenteessä, koska kyse on harrastuksesta, vaikka voittaminen kivaa onkin. Tasapuolisuuden nimissä on myös mainittava, ehkä vähän pienemmällä fontilla, :) että allekirjoittaneesta Pohjoisen tiimikaverista löytyy pikku-Myyn itsepäisyyttä ja tahtoa varmasti ärsyttävyyteenkin asti. Suunnistuksessa roolitukset kuitenkin asettuvat luontaisesti kohdalleen ja teemme automaattisesti eri asioita, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman hyvä. Osaamme keskustella reitistä ääneen, jotta pysymme toisen ajatuksessa. Reittivalinnat poikkeaisivat usein toisistaan, mutta se ei ole osoittautunut ongelmaksi (saan lopulta tahtoni läpi ;)), emmekä ole toistaiseksi lähteneet omille reiteille kesken kisojen. ;) Molemmat suunnistamme, emmekä luota siihen, että toinen tietäisi. Uskallamme myös jo sanoa, jos emme tiedä missä olemme ja voi luottavaisesti sanoa melkein kaiken mitä ajattelee. :) Eikä bummauskaan taida olla riittävän vakava peruste avioerolle. :)

Tänä vuonna Jämi Rogain sattui sopivasti niin, että samalle viikonlopulle ei ollut muuta. Olemme kerran aikaisemminkin käyneet Jämillä, joka sijaitsee sopivan matkan päässä mieheni lapsuudenkodista. Lapsoset jäivät aamulla mumman ja paapan hoiviin, meidän kurvatessa sumuun kohti kisoja. Olimme ehkä liian optimistisia ja aamu-unisia, kun lopulta reittisuunnitelman teossa tuli vähän liian kiire. Lähtö ja maali sijaitsivat siten, että rastipisteet jakautuivat sen molemmin puolin. Teimme pikaisen päätöksen siitä, että emme lähtisi hakemaan suolla olevia rasteja, joka ehkä jälkispekulaatioissa osoittautui ratkaisevaksi tulosten kannalta. Lähtökäskyn käydessä vain pieni murto-osa lähti kiertämään reittiä pohjoisen oikean kautta. Naureskelimmekin, että tämä ei ehkä ollut se pisterikkain ja optimaalisin reitti, kun valtavirta tamppasi toiseen suuntaan. 

Ennen lähtölaukausta! :)

Jämin kangasmaastot sopivat meidän molempien suunnistustyyliin. Kartalla oli riittävästi luettavaa, jotta saa varmistusta siitä, että taivaltaa oikeaan suuntaan. Jämin maastot ovat myös aika polveilevia suppa-harjuineen, joten korkeuserojen kanssa sai ähertää mäkeä ylös ja toista alas. Jostakin syystä omat jalat eivät olleet alusta alkaenkaan omat jalat. Vauhdin pitäminen ei ollut helppoa, kun tuntui raahaavansa mukanaan lisäpainoina puupökkelöitä. Kertasin meidän "juoksuvalmentajamme" oppeja ja koitin kompensoida jäykkyyttä oikealla lantion asennolla ja askelpituudella. Niin ja missä sen kynän pitikään pysyä? :D Ensimmäinen rasti otettiin varovaisen varmasti ja toiselle rastille, suolle mentäessä, vauhti ja varmuus alkoivat lisääntyä. 

Lähtö/maali kynän osoittamassa paikassa, meidän partio lähti pohoisen oikean kautta.

takaisin palasimme pohjoisen vasemman kautta. Punakynä on suuntaa antava! ;)

Homma oli hauskaa alusta asti. Olimme arvioineet kykenevämme etenemään noin 40 kilometrin reitin viiden tunnin aikana. Kolmen vuoden takainen kilometrimäärä oli 36 km ja uskoimme, että ainakin suunnistustaitoa tarttuneen lisää vuosien varrella. Rastit löytyivät helposti edeten pehmeämmällä kangaspohjalla ja välillä kovemmalla hiekka- tai pururatapohjalla. Joku huikkaisi laavulla laittavansa makkarat pöhisemään meillekin, kun kiiruhdimme leimaamaan ja poistuimme metsikköön. Jarkko kantoi tällä kertaa emitiä, joka kyllä välillä rastin läheisyydessa tarjosi minulle pienen hetken hengähtää. Aika selväähän oli, että minun vauhtini määräsi partion vauhdin. Keskimäärin metsäpätkillä vauhti oli noin 8.00 km/h ja kovemmalla pohjalla 5.20 - 5.40 km/h.  

 2h 45min jälkeen olimme kolunneet kartan toisen puoliskon yhdellä pienehköllä virheellä. Kahden viimeisen tunnin aikana pitäisi kyetä pitämään vauhti ja löytämään loput rastit, kun siirryimme etelästä lähtö- ja maalipaikan ohi hakemaan kartan vasemmalla puolella sijaitsevia rasteja. Olennaista tietenkin oli osata kääntyä takaisin ajoissa ja jättää aikaa viimeistellä reitti. Mieheni saa kyllä ihan kaikki pisteet tässä optimoinnissa. Minun ei tarvinnut ajatella koko asiaa, kun luotin siihen, että homma tarkentuisi koko ajan. Voin vain kysellä kuin lapsi: "Koska ollaan perillä ja ehditäänhän varmasti?". :) Ihan kartan toiseen laitaan emme enää ehtineet, joten arvokkaita pisteitä jäi saamatta, mutta kello kävi armottomasti. Emme olleet riittävällä tarkkuudella ehtineet analysoida maastoa ja kartan vasempi puoli vaikutti nopeampi kulkuiselta. Toisaalta oli hyvä näin, kun jaloissa alkoi tuntua, mutta toisaalta vasemmalla puolella olisi ollut suorastien kera enemmän pisteitä tarjolla suhteutettuna kuljettuun matkaan. Väärä strategiapäätös siis, joten operaatiovaihessa ei voi kuin jossitella, kurat olivat jo päntseissä! :) 

Välillä sain tehdä töitä tosissani piipertäessä mieheni perässä. Toisaalta taas onnistuin muutamalla rastilla tuomaan lisäarvoa tarkemmalla suunnistuksella. :) Jarkon into ei laantunut viidessäkään tunnissa, joten sain rauhoitella kaveria välillä! :) Viimeisen puolen tunnin lähestyessä teimme yhden virheen ja etsimme rastia 12 minuutin ajan, joka tarkoitti sitä, että yksi rasti jäi hakematta maalin läheisyydestä. Vauhti säilyi loppuun asti, vaikka jaloissa painoikin kovasti. Viimeiselle näköalatornin rastille kiivetessämme sain Jarkko-hissistä vähän vauhtiapua. 

Maalissa olo on aina huippu! Hienosti olivat Kankaanpään suunnistajat mini rogainin reitin tehneet. Tavoitteemme matkan pituudesta täyttyi, kun kello kertoi meidän taivaltaneen noin 42km. Ymmärtääkseni vajaan 40km matkalla pääsi muutaman sata pistettä kovempiin tuloksiin. Tästähän rogainissa on kyse, optimaalisimmasta reitistä vauhtiin ja taitoon nähden. Tyytyväinen ja ennen kaikkea iloinen pitää kuitenkin tulokseen olla. Kärkimiesduo oli vetänyt ihan omaa luokkaansa pistepörssissä. Sijoituksemme oli 13/40 ja muutama sekajoukkue ehti meidän edelle sijalta seitsemän alkaen, pistesaldolla 1917. Meidän pistesaalis oli 1738. :) Koska julkista GPS-seurantaa ei ollut, "learn from the best" - jälkispekulaatiota ei voi harrastaa ruudulta. Omaa "lessons learnt":a voi harrastaa loputtomiin eikä täydelliseksi taida siltikään tulla. Mukava laji ja hienoa kokemusta taas rikkaampana!! 

Kisakuvia - voitokas Extreme Lost in Kajaani

Tässäpä lisää näitä kisakuvia Extreme Lost in Kajaani kisasta. 

Kuvat on tuottanut Sotkamon kameraseura Vaarojen Valokuvaajat ry (Reijo Heikkinen, Hannu Kilpeläinen, Kalevi Sorsa ja Antti Tervo)

Extreme Lost in Kajjaani

Lähtökohdat:

Syyskuun saapuessa ja kesän sitkutellessa viimeisiään rukoilin hiljaa Taivaan voimia jatkamaan lämpöisiä kelejään sillä seikkailu-kesä oli saamassa finaalinsa Kajaanissa. Tällä kertaa ei mökkeiltäisi yöllä vaan yövyttäisiin teltoissa. Odotettavissa olisi myös räpiköintiä ah-aina niin lämpöisissä Suomen avovesissä. :) Läheltä piti, ettei viivalla ollut kaksi tiimimme naisjoukkuetta, mutta polvivaivat ja tietysti "tylsät" työt estävät joskus harrastuksia. :) Passionattaret kisasivat joukkueessaan: Niina, Tytti ja Marjo.

Girls, girls, girls! :)

Faktat kisasta: 

Vuoden 2013 kilpailureitti kulkee noin 50km säteellä Kajaanista. Reitin varrella seikkailijoita odottavat huikeat MTB-maastot, Kainuun vesistöjen monet mahdollisuudet, Kainuulaiset vaara- ja mäntykangasmaastot sekä monipuolinen ja laadukas kattaus quest-tehtäviä. Seikkailun aikana on tarjolla suunnistusta, melontaa, juoksua, köysitehtäviä, veden pärskettä ja viime vuoden tapaan ylläriuutuuksia, joita ei ole seikkailukisoissa ennen nähty!

Järjestäjät toteuttivat pilkulleen sen mitä lupasivat ja Taivaan voimat vastasivat auringon kosiotansseihini! Talkoolaisenakin seikkailukisoissa ahkeroineena voin sanoa, että kisa oli huikean hienosti järjestetty. Viimeistelynä meininkikin oli rentoa ja iloista, eivätkä järjestäjätahon yöunen puutteet näkyneet meille kisailijoille, vaikka tuntitolkulla hommia kisojen eteen oli tehty. Mikäs meillä siis kisailla, kun homma pelasi! 

Passion Adventure osallistui Extreme Lost in Kajaani sarjaan, jossa kisan arvioitu kesto oli 16h ja matkaa tahkottavaksi rapiat 200km eri menopeleillä. Olimmekin sitten malliesimerkki, koska kulutimme reitillä 16h 3min ja virallisen GPS seurannan mukaan matkamittariin kertyi 183,85km (+ noin 10 km, jolloin repussa ollut GPS sai jäädä paikalleen).

Kisa-aatto iltana:

Niinan kamat! :)

SMS:ää pukkaa, Niina faksaa kuvan kera yöpaikalle toimitettavan jätesäkin sisältöään. 150L säkki pursuilee liitoksistaan. Ihan vaan ilmeisesti vinkkinä minulle ja Tytille siitä, että hänen kamoihinsa ei joukkueen hammastikkuja pakata. :) Paniikki iskee ja alan purkamaan omia kamojani. Okei, en tarvitse höyhentyynyä, jätän kihartimen kotiin ja Niina ehkä lainaa kurkkunaamiotaan, mutta höyrysaunan jälkeen on pakko saada silkkiaamutakki ylle ja karvatupsulliset aamutossut jalkoihin, vaikka kisasiskon pussi pursuilisi kuinka yli äyräiden. :) No eihän se ihan nuin mennyt, mutta minulle ei vieläkään selvinnyt, mitä ihmettä Niinalla oli mukana!? Sähköhammasharjan Niina kaivoi pussistaan muiden huvitukseksi, mutta oma pussini oli huomattavasti kääpiökokoisempi, vaikka olen leimautunut tiimimme turhamaisimmaksi! Tytti taas hoiti pussiinsa teltan ja muut oikeasti välttämättömät partiointikamppeet campingiä varten. Tiedä mitä porekylpyjä se Niina nautiskeli meidän nukkuessamme! :)


Kisa-aamuna:

Ihana aamu

Ajelimme aamutuimaan kohti Savvoo, sumun saatellessa matkaamme. Aamuaurinko sarasteli kauniisti, eikä aamuherätyksen jälkeistä väsymystä ollut ollenkaan jännityksen nipistelessä kehossa. Jarkko-mieheni, joka osallistui myös kisaan, piti autossa tunnelmaa yllä, kun ei meinannut pysyä kuskin penkillä. Tyyppi rummutteli rattia, hoilasi biisejä, puhua pulputti, pölisi ja hölisi - heilui sen minkä turvavyö periksi antoi! Siis minä pupu durasell olin siihen verrattuna itse tyyneys! :) Vimepelivaaran urheilukeskukseen päästyämme tytöt olivat ehtineet hakea kisametriaalin ja majauduimme kisakeskuksen pukkariin tekemään reittisuunnitelmaa. Kartan mittakaavasto oli 1:100000 eli 1cm kartalla vastasi 1km maastossa. Pikkutarkkaa suunnistusta ei siis peruskartalla tarvittaisi, mutta tarkkuutta sitäkin enemmän, koska ison mittakaavan vuoksi risteykset ja polut eivät olleet paksulla printillä. Lisäkarttoja ja ohjeita olisi luvassa matkan varrella. Kolmisin veistelimme mielestämme optimaalisimman reitin Kajaanin keskustasta 16:n rastipisteen kautta Ristijärven leirikeskukselle, joka toimisi ensimmäisen päivän maalina. Niinan oli tarkoitus ottaa pääsuunnistajan rooli, mutta Tytti tulisi hoitelemaan juoksuosuuksia, jolloin Niina saisi keskittyä täysin painelemaan "tinni tiskissä", kuten hän asian itse ilmaisee!! :)

Reittisuunnitelman parissa

Varustesäätö ja tankkaus alkavat olla jo rutiinia...joskin ehkä se uuvuttavin osa kisaa. Olet pakannut hartaasti kotona, säädät mukana olevat varusteet minimiin, hoitelet vaihtoon menevät tavarat, säädät pyörän, karttatelineen, repun sisällön ja energiat...vaseliinia sinne ja vaseliinia tänne! Koitat pureskella evästä, vaikka mitään ei tee mieli. Jonotat vessaan x-kertaa ja purat jännitystä omalla persoonallisella tavallasi!

Varustehässäkkää

Lähtökäsky käy ja saadaan prologi 1 kartta, joka käydään juosten. Edessä on sprinttikartta, mutta kukaan ei löydä itseään kartalta. Mitä - mitä...missä - missä? Missä on kolmio ja missä olemme me? Useat pro-tiimitkin pyörittelevät päätään ihmeissään ja tuttu massasyöksy kohti ensimmäistä rastia jää toteutumatta. :) Kartassa on lähtö/maali -kolmio, mutta hieman kartan ulkopuolella valkoisella pohjalla. Kukaan meistä ei vain siinä vaiheessa tajua sitä. Tytti huomaa katsoa isommasta reittikartasta maamerkkimme ja sinkoamme muiden perässä maastoon. Homma vaikuttaa luukutukselta, koska kovaa pohjaa on tarjolla tossujen alle. Tytti vetää joukkoa. Minä Durasell käynnistyn heti hurjan adrenaliisyöksyn saattelemana kun taas Tytti ja Niina ovat nimenneet itsensä Diesel-koneiksi, jotka vaativat vähän lämmitystä, mutta sitten heitä ei pidättele mikään. Tämä on tiedostettu asia, mutta koitan kommenella vauhtia siitäkin huolimatta!! Koska minulla ei ole karttaa, olen porukan virallinen komentelija ja tsemppari! Saan siis komennella luvan kanssa, toisin kuin kotona! :D

Prologi 1 sujuu hyvin, jäämme vain pari minuuttia naisten kärjeltä juosten. Vaihdamme urheilukeskuksessa prologi 2:n karttaan, joka on Vimpelivaaran maastopyöräsuunnistuskartta. Niinan taito ja kokemus pääsevät oikeuksiinsa tässä lajissa ja sitten mennään eikä meinata. Niina polkaisee Giantinsa kohti pöpelikköjä, pois alta risut sekä männynkävyt. Välillä oikaistaan kurveja viskomalla pyörää edellä ja pyyhkimällä itse perässä. Mäkeä ylös ja toista alas. Minulla on emit ja sinkoudun leimaamaan aina sinne, minne käsky käy. Kipuan kumpareelle ja  hyppään polun risteyksen pusikkoon. Polkaisen tyttöjen perään. Homma tuottaa tulosta. Ollaan prologi 2 jälkeen kisan ensimmäinen naisjoukkue. Otimme kiinni sen, minkä ensimmäisessä jäimme. Tästä on hyvä jatkaa!!

Ensimmäinen rasti on uimarannalla ja siellä suoritetaan myös quest 1, tehtävärasti. Beach volley kentälle on piilotettu salibangypalloja ja niitä kuokkimaan vuoronperään. Kaavitaan hiekkaa kukin vuorollamme. Hiekkaa tuntuu uppoavan kenkiin, housuihin ja hanskoihin jo muutaman kakun verran, mutta pallot ovat tiukassa löytää. Homma on kuitenkin kahdeksassa minuutissa ohi, vaikka se tuntuu alussa pieneltä ikuisuudelta, kun virtaa olisi kintaissa muuhunkin kuin viisipiikkisellä lapiointiin!!

Pyörällä matka taittuu, napataan rastit viilettäessämme kohti rastia nro 5. Siellä pääsemme viskomaan 12kg kahvakuulaa. Niina säntää hommaan ensimmäisenä ja löydämme vatsalihaksetkin mukaan peliin. Tässä vaiheessa olemme 7min edellä toisena olevaa Lost Casen naisia. Valitsemme eri reitin rastille kuusi ja minuutti peliä pelataan toisena kaahavan naisjoukkueen kanssa. Koitan ottaa vauhdista vastuuta, koska tuntuu että nyt kulkisi. Olemme sopineet vuorovedoista, mutta toisaalta strategia vaihtuu lennosta - se auratkoon ken jaksaa, kunhan vauhti säilyy!! Ja vauhti kyllä säilyikin hyvin läpi koko kisan pyörällä mentiin kovalla pohjalla 26km/h - 30km/h keskivauhtia.

Rastilla nro11, Kontiomäen lähellä, ero toisena polkevaan Lost Caseen on 9min siinä vaiheessa kun selviää, että nyt kastutaan. Aletaan purkaa kamoja varvikkoon valmiina kaahaamaan uimapatjoinemme raitistumaan. Niina tsemppaa meitä juostessamme kohti jordaaniaa. "Täytyy vain ajatella ettei se ole kylmää!!" "Jaadi-jaadi-jaa", sanon minä. Miten voit ajatella ettei se ole kylmää, kun se nimenomaan on ihan hyistäjäistä. Sinne vain molskis ja kauhomaan perhosta patjan päältä. Laulan ja koitan lausua Tabermannia, että ajatukset pysyisivät muualla, vaikka tunto käsistä katoaakin pikkuhiljaa. :) Muutamia runkoja joutuu surffaamaan yli ja en uskalla vaihtaa asentoa, ettei tarvitsisi ottaa pohjakosketuksia. Etenemme kuitenkin Niinan vanavedessä ja ohitamme jopa miesjoukkueen, joka kyllä iskee peesiin kiinni. Liekkö pojilla uintisyklin nopeuteen vaikutusta sillä, että Tytin mumiskat ovat katoamaisillaan sopivasti strategisiin paikkoihin ja takaa-ajajan näkymä peesistä on vähintäänkin mukava! (Kuviahan siinä ei ehtinyt näpsiä) :) Illalla teltassa kuulemme, että Tytti-parka ei ole miettinyt mikä urheilutoppi ja mitkä kalsarit kintuissa ovat. Niinan kanssa olemme turvautuneet Kari Traan alusvaatteisiin suurimmilta osin. Suosittelen lämmöllä siskot, on muuten hyvä valinta, jos meinaa usemman kilometrin vetäistä jopolla tai juoksennella napa paljaana! Tyttihän jatkaa siveettömällä linjallaan vaihdossa ja kailottaa, että aikoo nyt riisua ihan kaikki. Toiset ovat siihen asti keskittyneet säheltämään lähinnä oman vaihtonsa kanssa, mutta väkisinkin filmi pysähtyy sekunneiksi yhdeltä jos toiseltakin. Sopivan vähäeleistä siis - mutta häirikönti on sekin toimiva strategia!! Kaikesta riisumisesta ja pukemisesta huolimatta suoriudumme questista vajaat 3min nopeammin kuin naisten kakkosjoukkue.

Rastilla 12 odottaa uusi quest - farmikävely. Hiekkaämpärit täyteen ja kierrokselle. Huh, hellettä - painavathan ne. Jotakin me siellä kupattiin, kun meitä takaa-ajava naisjoukkue teki saman 3min nopeammin. Rasti 13 on autiotuvalla, Kontiomäellä. Tiukkaa nousua taas ylös, jossa rastilla selviää, että joudutaan tekemään reissu Kiinaan. Turha on tähyillä sinivalkoisia siipiä tai yksityiskonetta tehdäkseen   shoppailuja silkkimarketilla - valittavana on kaksi kumia tai apostolin kyyti alas etelään ja ylös takaisin. Päätämme lasketella pyörällä niin lähelle kuin ikinä pääsee. Loppu mennään risukossa tarpoen. Koska minulla on emit, saan läpi koko kisan sännätä leimaamaan toisten pitäessä etäisyyden sallitun 100m rajoissa, mutta navigoiden jo kohti seuraavaa rastia. Niimpä nappaan mukaani Gandalfin kävelykepin, kun koitan könkytellä tytöt taas kiinni! Tilastotieto kertoo Lost Casen olevan rastille 13 saavuttaessa meitä perässä 11min ja Kiinan reissuun he käyttivät pari minuuttia enemmän. Minuuttipeliä edelleen! :)

Rasti 14 on tulosten kannalta käänteentekevä, sitä osa joukkueista oli joutunut hakemaan enemmän tai vähemmän. Mekin olemme valinneet oikoreitin ja tutkineet sen tarkkaan. Tytti huomaa hentoisen polun, joka erkanee tiestä. Niina empii hetken, mutta päätämme valita polun. Polku vie suoraan kääntöpaikalle, sinne minne pyrkimys olikin. Mukana oli tällä kertaa ihan hippusellinen myös hyvää onnea, koska  rämpimistä tai pyörän tunkkausta ei tullut edes ennakoitua 200 metriä.

Viimeisellä rastilla 15 olemme Lost Casea edellä 31min. Viimeinen quest taittuu mukavasti Niinan kantaessa vesitonkkaa, Tytin kantaessa auton rengasta ja minun kantaessa 15kg levypainoa. Hiihtämäänkin pääsemme kolmissa voimin. "Oikea - vasen - oikea" - kajauttelen ilmoille ja suksihan liikkuu! Maalissa olemme klo 18:38 hyvävoimaisina ja hymyilevinä. Lost Casen tytöt tulevat vajaan 27min meidän jälkeemme. Leiriydymme Ristijärven pirtin leirintäalueella.

Ensimmäinen etappi pulkassa!

Tytti, partiotaitokisojen hallitseva Suomen mestari, pamauttaa teltan meille kasaan alta aika yksikön - rouvat ovat hyvät! Minä kaivan, kuinkas muutekaan, kuivaa ja lämmintä ylleni heti. Niina painaa peseytymään järveen ja eihän se tietenkään taaskaan ollut edes kylmää - seli -seli, uskoo ken tahtoo!! Joillakin tuppaa olemaan sadistista taipumusta rääkätä itseään vielä vähän lisää kaiken maailman epämukavuuksilla. Saunassakin olisi ollut lämmintä vettä, mutta saan tietää siitä liian myöhään. Pesulaput kelpaavat tämän kerran ja stinkkaan tällä kertaa ihan tyytyväisenä. :)

Syömme, juttelemme ja leiriydymme - mukavaa!! Iloista seikkailumieltä on leirin täydeltä - pyörän huoltoa, huomiseen valmistautumista ja energian tankkausta - mukavaa jutustelua oman tiimin sekä tuttujen kanssa. Odotamme kellon lyövän 23, jolloin saamme lauantain kartat. Väsy alkaa painaa ja sitä myötä juttujen taso heikkenee, mikä kirvoittaa nauruun tikahtumiskohtauksiin. Seikkailu-urheilu on kaikessa ihanuudessaan myös aika alkukantainen laji. Siinä pääsee ja toisaalta ehkä myös joutuu toisen kanssa sille tasolle, ettei ihan siviilissä sellaisiin kosketuksiin päästäisi. Herkkähipiäistä voisi hirvittää ja hienohelmaisuus karisee. Mutta huumorin kanssa kun vedetään niin ikäkin pitenee. Hiertymät ja vatsaoireet ovat arkipäivää! Illan pimetessä teltassa suunnitellaan myös tiimin kesän päätösbileitä, joissa jokainen meistä tulee todennäköisesti olemaan turnauskestävyytensä rajoissa ja seuraavana päivänä ei ainakaan lenkkeillä! :)

Klo 23 kajahtaa kapteenin kokouskutsu. Saamme uuden kartan. Nopeasti reittisuunnitelman tekoon. Nousua on vähemmän kuin perjantaina, mutta kisakello tulee kelaamaan hieman pidempään. Reittivalinnan paikkoja ei ole niin monia, mutta questeja tulee olemaan aika pläjäys. Suurin osa käydään juosten, joka vähän jännittää. Toivomme mahdollisimman teknistä maastoa, jossa juoksuvauhtimme saataisiin pysymään kohtuullisena. Unta palloon sitten likat! Korvatulpat korvissamme koitamme olla kuuntelematta toisten ähinää ja makuupussin kahinaa. Jokainen käy vuorollaan puskapissalla.

Telttatunnelmaa

Kellon soidessa alkaa aamurumba. Tunnissa ja vartissa on leiri kasassa, jätesäkki pakattuna ja seikkailija valmiina seuraavaan päivän epistolaan. Ristijärven pirtillä saamme myös ruhtinaallisen aamupalan puuron, kahvin ja tuoreen sämpylän muodossa. Tankki on täysi ja lähtö kajahtaa klo 06 ensimmäisessä aallossa.

Aamun ensimmäisessä questissa, ensimmäisellä rastilla, järjestäjät varmistavat, ettei unihiekkaa varmasti jäänyt ripsiin hitustakaan. Coasteering-osuudessa tarvomme Ristijärven Koirankielen nimekkeillä. Tytti suunnistaa, Niina käynnistelee moottoriaan ja Marjo on vaihteeksi (ja ehkä tiimikavereiden mielestä ärsyttävän) täynnä virtaa. Kahlon siis leimaamaan ja hoputan. Rastille kaksi noustaa 7% nousua Saukkovaarassa. Kylmyyden vuoksi ei ainakaan tarvitse itkeä. Järjestäjät ovat todellakin ajatelleet kaiken. :)

Asetelma on muuttunut, me ajamme nyt takaa toista naisjoukkuetta Lost Casea. Rastilla kolme, Kangasjärvellä, odottaa uusi quest. Olemme LC:tä jäljessä 3min. Aluksi arvomme makaroonipussin painoa - väärin! Sakkokierros, jonka jälkeen pääsemme suunnistamaan. Noin 5km suunnistus tapahtuu vaihtelevassa harjumaastossa. Tytti suunnistaa varmasti ja loikimme pitkin maastoja. Vauhtia pitävät yllä myös Väsyneet isät, joiden askellus ei vaikuta lainkaan väsyneeltä. :) Korkeuserot laittavat puuskutusgeneraattoria suuremmalle. Suunnistuspätkän jälkeen vaihdamme taas nopeasti pyöräkengät jalkoihimme ja matka jatkuu 6min LC perässä.

Questilla neljä on kolme tehtävärastia. Tytti säntää kiipeilyhässäkkään ja minä huomaan joutuvani ammuntajonoon. Epäilen pystynkö ampumaan kolmella laukauksella kaksi metallisorsaa kumoon ja huomaan, että Niina on menossa tasapainoilemaan. Sisäinen naisvoimisestilijani uhkuu varmuutta ja vaihdamme Niinan kanssa paikkoja. Siinä jonotellessa tehtävä selviää minulle kokonaisuudessaan. Ei riitäkään, että pääsee killumaan kepin nokassa olevalle pienelle tasanteelle valjaiden turvin, siitä pitäisi ponnistaa vielä vapaalle trapetsitangolle. Tässähän kävi niinkuin Prisman kauppajonossa. Jos typeryyttäsi päätät vaihtaa jonoa toiseen, toiveenasi suoritua nopeammin, niin kassa jolle ponkaiset sylttää tai vähintääkin joku edellä oleva on sössinyt jotakin. Niin käy nytkin ja peilistä voi katsella syyllistä! Mitäs hätäilit Marjo!! Väsyneiden isien pitkän huiskean komea seikkailija ojentaa kätensä, tuskin edes ponnistaa ja hop - riippuu tangossa varmana ja voimakkaana! Jupisen itsekseni, että eikö kääpiösarjalaisille ole omat trapetsit hieman lähempänä ettei tarvisi avaruuteen asti ponnistaa. Ponnistusvoimani ei koskaan ole ollut huippuunsa viritettyä ja tanko kiilluu horisontissa. Järjestäjän tsempeistä huolimatta, toisen käden otteeni lipeää hypätessäni. Vaikka ponnistankin kaikin voimin, roikun valjaiden varassa vetäen vesiperän - keles ja nyyh!! Siitäpä sitten sakkotaipaleelle joka ei tunnu päättyvän koskaan. Niina puolestaan tuulettelee ammuttuaan molemmat sorsat ensimmäisellä laukauksella. Edellisen suunnistuspätkän leimaamissinkoilut tuntuvat nyt jaloissa ja suututtaaärsyttää_ja_puhisuttaa.com. Takaisin päin tampatessa muitakin kääpiösarjalaisia juoksee vastaan pitkän huiskeilla jaloillaan. Suurta vääryyttä meitä kohtaan, sanon minä!! :)

Seuraavat kolme rastia ovat henkilökohtaisen kisani vaikeimmat. Säntäily leimaamaan ja kiihdytykset kostautuvat vähän. Onneksi pääsemme melomaan rastilla kahdeksan Pöyhölänniemellä, jonne saavumme 7 min LC:n perässä. Melonnassa yksi aina odottaa ja kaksi meloo. Tytti ja Niina hoitavat ensimmäisen melontapätkän ja minä värjöttelen rannalla. Juon kupin kuumaa kahvia ja uneksin lämpimistä vaatteista, jotka ovat repussani kanootissa, koska emit on repussa kiinni. Tällä rastilla nähdään miesten kärkeä ja vaihdetaan nopeasti kisakuulumisia muiden kisailijoiden kesken. Tytti ja Niina saapuvat melonnasta, vaihdetaan Tytin kanssa paikkaa ja jatketaan Niina perämiehenä toinen melontapätkä. Tuntuu, että jolla ei kahden naisen voimin liiku, vaikka hartiavoimin kauhotaan. 1Lifen kanootista tsempataan meitä! Leimatessani rastilla  meinaan pudota jorpakkoon huvituksesta, koska Niina on päättänyt piristää reissua. Nainen taitelee kanootista pyrstö pitkällä jollan reunan yli ja pissaa!! Kyllä joo - pissaa se, minuuttiakaan ei ole hukattavaksi ja hätä ei lue lakia!! En tiedä naurattaako enemmän vai pelottaako se, että nainen kaataa mennessään koko kanootin, mutta ei huolta - ehkä Niina on harjoitellut tätäkin ja matka jatkuu!! Ehkäpä juuri tämä temppu kutistaa LC:n etumatkaa minuutilla! :D

Rastivälin ysiltä kympille tehdään LC:n tyttöjen kanssa eri reittivalinta. Me menemme pohjoisen kautta  oikoen suoraan  ja saavumme rastille nro 10 vain minuutin heidän perässään. Rastilla odottaa käyräsuunnistus-quest, joka hoituu tarkasti Niinan komennolla! Rastille nro 11 lähdetään yhtä matkaa, mutta pääsemme Raviradan questille noin pari minuuttia aikaisemmin. Pinkaisen raviradalle pyöräkengät jalassa. Kyllä tosiaankin pääsee fiilikseen siitä, miltä hepo-parasta tuntuu laukata rataa kovilla hevosenkengillään. En saa yhtään ponnistusvoimaa päkiästä, mutta säästän kengien vaihtamisen ajan. Onneksi ei enää tunnu vaikealta ja jaksan taas hyvin. Niina ja Tytti juoksevat kierroksensa lenkkareilla. Raviradalta lähdetään taas tyttöjen kanssa yhtä matkaa.

Seuraava rastiväli raviradalta Nakertajaan on ehkä kisan pisin ja tehdään eri reittivalinta LC:n tyttöjen kanssa. Menemme etelän kautta isoja teitä, tyttöjen päätyessä toiseen reittiin. Saamme tällä välillä 2min etumatkan saavuttaessa rastille nro 12. Vielä jaksaa polkea hyvin ja matka taittuu, vaikka tuuli koittaakin puhaltaa kovasti vastaan. Keskustan tuntumassa olevan ponttoonisillan laiturin kautta leimaamme vielä rastin nro 13 ja sitten kohti urheilukeskusta ja maalia, jossa odottaa vielä viimeinen quest hajontarasteineen. Olemme saaneet Lost Caseen 7min etumatkan, jota uskomme kiperästi tarvitsevamme viimeisessä juoksuosuudessa.

Marjo laskeutumassa 
(kuva:Tuulia Miettinen)

Ensimmäiset kolme rastia heitetään perhoslenkeillä leimaten aina samassa paikassa. Loput kolme rastia ovat kaikille samat jolloin edetään järjestyksessä kohti maalia. Meille ensimmäinen quest on laskeutuminen urheilukentän katokselta. Köysitehtävät ovat yleisesti ottaen aina lähes mukavimpia tehtäviä, eikä tämäkään ole poikkeus. :) Seuraava rasti on Vimpelinvaaran jo tutuksi käyneellä laskettulurinteellä, jossa pääsemme harrastamaan aivojumppaa uhkana päätyä sakkokierrokselle laskettelurinteen alle. Onneksi neljä numeroitua rengasta saadaan yhdestä ympyrästä toiseen ja kolmanteen oikeassa järjestyksessä, emmekä joudu lyllertämään enää lisämäkiä. Kolmas tehtävä odottaa  koulunpiha-aluella. Niina menee pelaamaan kännykkäpeliä, Tytti kokeilee suunnistussimulaattoria ja minä ajelen mikäliemopediseolikaan. ;) Tällä kertaa miss Fortuna on minulle suotuisin ja harmittavasti tytöt joutuvat kiroillen vetämään kaksi sakkolenkkiä epäonnistuiden tehtäviensä vuoksi. Koitan anella järjestäjältä lupaa tehdä sakkolenkkiä Niinan puolesta, mutta järkymätön on sääntö, koska rangaistus on henkilökohtainen.

Tytti köysissä (kuva:Tuulia Miettinen)

Toiseksi viimeinen quest tehdään armeijan taitoradalla. Miten olenkaan aina halunnut kokeilla sitä, mutta ehkä vähän pirteämpänä versiona kuin juuri nyt. Möyritään esteiden ali ja kiipeillään toisten yli. Tasapainoillaan ja harpotaan sen minkä jaksetaan. Hoksottimet eivät enää parhaisiin tekniikkoihin taivu ja Niinan reidetkin kramppaavat, mutta yhteispelillä selviämme radasta toinen toistamme vähän avustaen. Lost Casen tytöt kepittävät meidät tässä ja lähtevät kohti viimeistä questia parin minuutin etumatkan turvin. Viimeisellä questilla Niina pulahtaa Hoikanlampeen ja me Tytin kanssa kierrämme 2.1km järven juosten. Jäämme toisena päivänä Lost Casen tytöille reilut 3min, mutta perjantaina hankkimamme etumatkan turvin tiedämme olevamme kisassa ykkösenä. Kokonaisuutena reissu oli onnistunut. Olisimme olleet kokonaiskisassa miehet ja sekajoukkueet mukaanlukien sijalla 10. Vain yksi sekajoukkue meni meitä lujempaa. Kokonaisuudessaan joukkueita oli 35 (8 sekajoukkuetta, 5 naisjoukkuetta ja 22 miesjoukkuetta).

Linkki tuloksiin:
http://www.haastaitsesikunnolla.fi/binary/file/-/id/52/fid/1338/

Maalissa urheilukentän viimeisinkin vesieste suoritettuna!! Ylitämme maaliviivan käsikädessä. Järjestäjän edustaja on vastassa onnittelemassa kaikkia maaliviivan ylittäneitä. Halaamme toisiamme. Lapsoset, jo maaliin päässyt mieheni ja isovanhemmatkin ehtivät maalialueelle onnittelemaan. :) Kilpailu oli hienon hieno ja monipuolinen, vaativuutta toivat monet fyysiset questit ja vähintäänkin mäkinen maasto. Onnistuimme hyvin joukkueena ja kesän seikkailut saavat ansioituneen päätöksen. Jokainen passionatar on tehnyt töitä tuntitolkulla poluilla ja maastoissa kehittyäkseen ja tullakseen paremmaksi. Vastoinkäymisiltä emme ole välttyneet, mutta opiksemme olemme ottaneet niin henkisen kuin fyysisenkin kasvun puitteissa. Rohkenen todeta, että alamme olla jo vakavasti otettava seikkailujoukkue, joka jatkaa tasaista taivaltaan kohti säkenöivempiä kokemuksia, hurjimpia seikkailuja ja armotonta itsensä rääkkäystä sekä kohti niitä henkilökohtaisia itsensä voittamisia, jotka kirpaisevat niin, että nenää nipistelee ja kyyneleiltäkään ei voi välttyä!

Piikulin kanssa <3

Jee!!

Kiitos Tytti ja Niina, huikeat ja ainutlaatuiset naiset!

Terveisin, Marjo

P.S. Laitetaan kuvia jakoon, jos saadaan järjestäjän sivuille niitä lisää! :)