JouluÄHKYilyä

Tein jo joulukuun puolessa välissä uuden vuoden lupaukseni ja se menee näin: "Palautan elämäni balanssin ja aloitan säännöllisen urheilun!" :) Lupaus on kohdallani vähintäänkin huvittava, olenhan enemmän tai vähemmän urheiluun hurahtanut tapaus. En tosin tällä hetkellä vielä tiedä kuinka toteutan lupaukseni, mutta nyt jouluähkyn, ja juhlakiireen jälkeen viikon lomalla kuorrutettuna olen päässyt hyvään alkuun. Kroppa on tankattu ja lepoa säännöllisestä, tavoitteellisemmasta urheilusta on jo reilusti yli kuukausi. Mistään oikeasta levosta ei kroppa minua ole viime aikoina silti kiitellyt. Perheemme perusarki on polkaistu käytiin täysteholla äitiysloman loputtua. Mies on viettänyt viimeisen kuukauden aikana kaksi viikkoa rapakon takana työmatkalla ja minä olen hoitanut kotirintaman samalla käynnistellen itseäni uudessa työpaikkassa uusine haasteineen. 

Työpaikan saaminen lyhyessä ajassa oli lottovoitto. Olen enemmän kuin kiitollinen tapahtuneesta. Lisäihanuutta tuo se, että saan olla osana yritystä, jonka tekemisessä urheilu on vahvasti läsnä. :) Mutta normiarki tarkoittaa sitä, että marraskuun alusta urheilun määrä ja säännöllisyys kokivat inflaation. Tapani mukaan hyppäsin liikkuvaan junaan intoa puhkuen, antaen itsestäni kirjaimmellisesti täyden panoksen toimistolla. Työtunteja on tullut mukavasti extraakin, enkä kertakaikkisesti ole raskinut iltaisin lähteä treenaamaan. Ilta on lyhyt ja aika lasten kanssa ihan liian arvokasta. Lisäksi joulukiireet ovat imaisseet oman osansa. Olen ollut iltaisin rätti, poikki ja puhki. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässä olen ymmärtänyt, että vähemmän on tällä kertaa enemmän. Kertakaikkisen turhaa on lähteä lenkille, kun on ladannut itsestään täyden piipullisen päivän aikana. Viikkorytmiin ei ole ollut mahdollista viime viikkoina yhdistää harjoittelua ja arkielämää. Jos kokonaisuus ei ole kunnossa, harjoittelukaan ei ole kehittävää. Olen kokenut, että arkipäivisin normi säätö on kuormittanut elimistöni niin, että suorituskyvyn parantamiselle ei ole ollut toivoakaan. Valmius lisärasitukselle on ollut hetkellisesti poissa. Sisäinen urheilijaminäni on hiljaisina hetkinä ollut hädissään tilanteesta, mutta järjen ääni kokemani ylirasitustilan tilan vuoksi osaa onneksi "nalkuttaa" äänekkäästi ja antaa kärsivällisestikin ohjeita. Ehdin ja pystyn vielä!! :) Tiedän ja uskallan luottaa siihen, että palautuminen ja kunnon säilyttäminen likipitäen loppu syksyn tasolla on vaatinut vain ja ainoastaan luovaa urheilupaussia. 

Olen kerran jo yrittänyt harjoitella kaiken muun ohella piittaamatta laisinkaan siitä, mitä elimistöni on koittanut minulle kertoa. Pakkomielteisesti olen harjoitellut kovaa toistaen tehoharjoituksia liian usein. Liikunta ei ollut nautittavaa tukkoisilla lihaksilla ja hengästyneenä. Syke on ollut levossakin korkealla ja olo levoton jopa öisin. Viritin itseni siihen pisteeseen, että koko elämä oli laitettava remonttiin. Läksyni oppineena koko viime vuoden pidin huolta siitä, että osasin rytmittää harjoitteluni niin, että peruskestävyysharjoittelua oli kaikkein eniten. Osasin tehdä huoltavia ja rakentavia treenejä varmistaen palautumista tehotreenien jälkeen. Onnistuin rytmittämään viikkojakin niin, että joinakin viikkoina tunsin selvästi lihasrasitusta useista treenitunneista, mutta toisina viikkoina kevensin määrällä ja teholla. Tehoharjoituksia on yleensä määräviikoille ollut yksi. Muutama kehittävä harjoitus ja loput palauttavia tai varsinaista lepoa.

Ylirasitustila jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja elän kokemuksiani uudelleen lähes päivittäin ainakin silloin kun urheilen. Se, minkä kävin läpi, teki minusta sellaisen kuin nyt olen. Muutos oli kokonaisvaltainen, joka vaikutti elämääni jokaisella tasolla. Joka ainoalla lenkillä tarkkailen jaksamistani. Hengästynkö ja minkä verran? Mikä on syketasoni tänään ja miten tossu nousee vai nouseeko se? Coutsina olo on välillä raskasta, mutta sisäinen valmentajani tarkkailee minua suurennuslasinsa läpi. 

Olen sitä mieltä, että pelkästään urheilemalla ei joudu niin över-tiloihin kuin missä itse olin. Urheilemalla ei voi ajaa itseään niin nurkkaan, että rämpiminen tunnelia ylös kestää vuosia. Vakava ylirasitustila on henkisten ja fyysisten voimavarojen totaalinen loppuminen. Sellainen tila, että pelkästään ohjeimoimalla itsensä suoriutuu normiarjesta. Varoitusvalot vilkkuvat punaisella pillit vinkuen, eikä kuski löydä jarrupoljinta. Paidan silittäminen on vuoren ylitys, kaupassakäynti kirvoittaa kyyneliä ja suihkun lämmin vesi on elämän ainoaa luksusta. Hätä omasta jaksamisesta onneksi kohdallani konkretisoitui lopulta ja työkalupakkiin piti löytää aika järeät keinot. Koko elämäni oli täyttä kaaosta työn, opiskelun, äitiyden ja surun keskellä, pakkomielteisesti puhalsin täysillä lenkkipolullakin. En vain osannut silloin muuta. Juoksin pakoon surua ja menetystä, läkähdyttäen itseni omiin vaatimuksiini.  

Nytpä olenkin huoletta istunut lattialla lapseni rakentaessa legoja ja toisen lörpötellessä iloisesti ekaluokkalaisen juttujaan. Olemme saaneet kotiimme tunnelman jouluvaloin, piparkakkuja on leivottu, kuusi koristeltu ja lumiukkojakin tehty - ihanaa!! :) Olen ehtinyt paljon tärkeää ja yhteistä, vaikka lenkille en ole ehtinytkään. Olen ollut aidosti läsnä tässä hetkessä, eikä mitään tärkeää ole koko ajan tekemättä mielessä.  Minun ei tarvitse mennä urheilemaan silloin kun vireystaso muussa elämässä ei ole normaali leveleillä. Minun ei tarvitse tehdä mitään, muuta kuin itseni tai perheeni vuoksi. Tärkein tehtäväni on olla jaksava ja hyväntuulinen äiti. Urheilu on tärkeä osa elämääni, mutta se ei enää milloinkaan voi mennä terveyteni edelle. Työn ja urheilun kanssa pitää löytää nyt tasopaino, sillä ainoastaan siten voin pitää itsestäni parasta huolta. Korvien väli tuulettuu ja olen kertakaikkisesti vain parempi ihminen kun saan urheilla...mutta se vaatii tasapainoisen tilanteen arkielämässä.

Mutta nyt olen taas valmiimpi, mutta missä on L-U-M-I?? Jouluhan nyt oli, vai maaliskuun loppuko niin, että aurinko on sammutettu. Hiihtämään, tahdon niin kovasti hiihtämään. Ehdin vähän jo makustella hiihtoa Oulussa ja Levillä. Voin vannoa, että hiihtäminen on se minun juttu. Kokemus ensi hiihtolenkeistä vastaa takuulla autenttista kokemusta hevosen ensilaitumesta keväällä. Lumessa piehtarointihaluani hillitsee vain muut ladulla hiihtävät. :) Tyytyväinen virne kestää kilometristä toiseen ja hurmoksessa voisin hiihtää Norjaan asti. Joten luntaLUNTAluntaMINULLEhetiPLIIS!!

Nautinnoillisia välipäiviä ja viimeisiä tämän vuoden hetkiä toivotteleepi Marjo