Minkälaisia lenkkareita seikkailuharrastuksessa tarvitaan?

Meillä on ulko-oven kyljessä urheiluvaatehuone, jonka sisältö aina silloin tällöin herättää ihmetystä. Mihin ihmeeseen noita kaikkia kenkiä oikein tarvitsee? No kyllä se vaan on niin, että jokainen pari on "pakko" omistaa. ;) Itse en edes ole mikään juoksuspesialisti, mutta suunnistaminen on mukavaa ja seikkailukisoissakin aina joutuu jokusen kilometrin juoksentelemaan. On niitä kenkiä siis jokunen siunaantunut...

Talvi alkaa olla ohi, mutta pari vuotta sitten hankitut Icebugin hikot ovat kyllä olleet aivan älyttömän hyvät talvikeleillä. En ymmärrä, miksi en ole hankkinut nastakenkiä jo 20  vuotta sitten. Oppia ikä kaikki. Juoksemista pääkallokelilläkään ei tarvitse varoa. Valitettavasti minun "suunnistajan kantapääpatti" hajottaa kengät kantapäistä aika nopeasti, vaikka en kovinkaan paljon talvella juokse, joten ensi vuonna on edessä uusien kenkien hankinta. Kokeilen ehkä sarvoja, kun siskolla oli sellaiset - hienot ja kevyet.

Näillä Asicsin Nimbuksilla juoksin pari kesää ja ne ovat oikein hyvät asfalttilenkkarit, jos tarvitsee hyvän vaimennuksen. Nyt nämä toimittavat kuntosalikengän virkaa. 

Salomonin XA pro:illa juoksin useamman seikkailukisan 2000-luvun alussa. Silloin en oikein muusta tiennyt ja aloitin "urani" suoraan tunturimaastoissa Lapin Kulta Challengessa. Kenkä toimii oikein hyvin, jos on pitkiä trekkauspätkiä tai teräviä kiviä. Pohja on melko jäykkä ja tämä malli on vedenpitävä. Syksyllä nämä ovat sauvalenkeillä aivan ehdottomat  ja vielä nilkkasuojat päälle, niin ei satavarmasti pääse mitään ylimääräistä kenkiin rakkoja tekemään. Näin keväällä touhuilen nämä jalassa lasten kanssa pihalla. Nämä kengät eivät ole 2000-luvun alusta, vaikka siltä näyttävätkin. XA pro:t minulla on olleet useammat.

Aiemmin juoksin pääasiassa pururadalla ja hiekkatiellä. Viime kesänä hankin Asicsin ds trainerit lähinnä jouksukoulun loikka- ja koordinaatiotreenejä silmälläpitäen. Tämä kenkä ei ole kovin hyvin vaimennettu, joten ainoaksi treenikengäksi sitä ei voi suositella, jottei tulisi jalkavammoja. Maratoonarit käyttävät usein trainereita ja tämä onkin hyvä vauhtikenkä. Vielä kun se vauhtikin löytyisi!

 

Suhteellisen raskastekoisena juoksijana en uskalla juosta nuilla trainereilla paljon varsinkaan asfaltilla. Ja nyt, kun juoksen reilun 12 km työmatkoja aina silloin tällöin asfalttia, jouduin ostamaan toiset perus-asfalttikengät. Minulla on ollut parit Asicsin nimbukset, mutta halusin kokeilla jotain vastaavaa muuta merkkiä. Adidaksen Supernova glide on hyvin samantyyppinen, hyvin vaimennettu treenikenkä. Adidas on vain huomattavasti huokeampi kuin Asics, joten ehdottomasti kannattaa kokeilla. Olen tykännyt juosta näillä.

The kenkä. Aivan paras seikkailukenkä, mitä minulla on ollut on ehdottomasti Inovin Trailroc! Ovat huippukevyet ja kenkä toimii niin asfaltilla kuin järvessä. Trailroc kuivuu nopeasti eikä muutu pesusieneksi tai litku jalassa kastuttuaan. Väittäisin, että Oulussa tämä on melkein suunnistuksessakin monipuolisin kenkä harrastelijalle, kun ei avokalliota ole ja iltarasteillakin juostaan paljon polkuja taajamien tuntumassa.

Tässä on sitten uusin hankintani Inovin Oroc 280. En ole ehtinyt kenkiä vielä testaamaan, mutta odotukset ovat kovat. Edelliset suunnistuskenkäni olivat Icebugit ja ne alkavat olla entiset. Vaikka nykyään tulee suunnistettua metsässä melko vähän, niin sen vähän teen mieluiten nastarilla. Tykkään kyllä suunnistaa, mutta paikalliset maastot eivät oikein houkuttele.

Eli onhan näitä. Tässä kun on vasta juoksukengät, minkä lisäksi seikkailija tarvitsee monta muutakin monoa.. Näillä pääsee hyvin juoksuharrastuksen alkuun. ;)

Hiihtosuunnistuskausi paketissa - kun melkein kaikki asiat menivät pieleen

Lupasin tytöille, että voisin kirjoittaa blogijutun jostakin hiihtosuunnistuskisasta, miten valmistaudun ja kisasta hetki hetkeltä. Tässäpä sitä tulee.

Joulukuussa kaikki näytti hyvältä. Olin treenaillut terveenä hyviä kovia treenejä syksyn aikana. Varsinkin sauvarinnettä tahkosin kahden tyyppistä, kerran viikossa. Mattotestikin antoi viitettä, että olisin samassa kunnossa nyt kuin 20-vuotiaana. Joulukuun alun hiihtosuunnistuskisat Ylläksellä menivät hyvin, kunhan vain kartalla pysyisi. Myös joulukuun sileän kisoissa voitin kovia seikkailukisasiskoja. Loppiaisen hisukisat Torniossa menivät nekin kohtuullisen hyvin.

Sitten menin töihin. Lunta ei vain tänne Kempeleeseen kuulunut. Hiihtohommat jäivät viikonloppuihin, jos edes sinnekään. Tammikuun lopulla sairastuin. Sitkasta yskää kesti viisi viikkoa. Yritin välillä treenata, lähinnä työmatkapyöräillä, mutta taudista ei tuntunut tulevan loppua. 

Lopulta alkoi näyttää siltä, että enää ei yskitä eikä räkäkään valu. Kaikki hiihtosuunnistuskisat kahta edellä mainittua sekä Kuusamon katsastuksia, jotka jäivät sairasteluilta väliin, oli peruttu. Lunta ei vain kertakaikkisesti kuulunut koko Suomeen.

Hoksasin viime tingassa maaliskuun puolivälissä, että Puolangalla olisi tarjolla hiihtosuunnistusta. Kävin suunnistamassa. Ykkösellä olin aivan kuutamolla ja myös kakkosella ja koko kisassa. Ei paljon tullut itseluottamusta suunnistukseen. Kävin myös pariin otteeseen häviämässä reilusti hiihtokisoissa.  Toisella kertaa hiihdin vihreät pohjassa, kun kaikki kisavoiteet olivat jo voitelumestarilla Ylitorniolla, joten sekin vaikutti siihen, että jäin paljon. Varmaan ei kuntokaan ollut eikä ollutkaan joulu-tammikuun tasoa. 

Kaikesta huolimatta päätin lähteä lumirasteille Sodankylään, olihan sinne siirretty kolme SM-kisaa. Ensin olisi vuorossa SM-sprintti, sitten perään keskimatka ja viimeisenä se minun päämatkani erikoispitkä.

Paria päivää ennen kisaa eli keskiviikkona alkoi töissä olo tuntumaan heikolta. Kotona kävin halailemassa pönttöä pariin otteeseen. Torstai meni aika heikolla hapella. Päätimme kuitenkin lähteä reissuun, sillä muu perhe oli terve. Perjantaina kävin porisemassa norjaa pöntön kanssa pariin otteeseen. Ennen illalla puoli kuudelta olevaa starttiani olin pystynyt syömään banaanin ja puoli sämpylää. Perikse ei anneta, kun on kerran tänne asti tultu, ajattelin. Nappasin geelin puoli tuntia ennen kisaa. Ei potkinut. Huokailin autossa viime metreille, veryttelyt jäivät. 

Sukset jalkaan ja lähtöpaikalle. Luistivat kuin unelmat. Suksella en kyllä antanut senttiäkään periksi! Kakkoselle sai vain luikutella. Kakkosella huomasin, että meno on yllättävän kevyttä ja annoin palaa. Kolmosella nappasin edellä menneen kiinni. Loppumatka olikin kikkailua urien ja kovavauhtisten alamäkioikojen kanssa. Kolmoselta alas jätin yhden oion käyttämättä. Siinä tuli muutama sekunti takkiin. Myös tokavimpalle, rastille nro 8 laskin hieman liian alas luistelu-uralle. Muutama hukkasekunti. Muuten kyllä täytyy sanoa, että tuli aika lailla nappi suoritus olosuhteisiin nähden. Sijoitus oli SM 18. Piirsin myös kartan.

Lauantain keskimatkalla ei tullut varsinaisia pummeja, mutta reitinvalintavirheitä tuli todella monta. Niitä tuli kolmoselle, vitoselle, kutoselle, ysille ja yhdelletoista. En piirtänyt niin voi  miettiä, mistä menin ja mistä olisi pitänyt. Minun mielestäni Kommatti on kyllä Suomen paras hisumaasto! Tosi typeriä kiertoja. Takki oli tyhjä ja olo oli edelleen surkea. Kisassa sitä ei niin huomannut, mutta muuten kyllä meni pitkälti pötkötellessä.

Sunnuntain erikoispitkään ei voinut lähteä kovin suurin odotuksin. Ajattelin, että keskeytän heti, kun rupeaa heikottamaan. Lähdössä jättäydyin heti porukan hännille, mutta napsin sitten kiinni paljon väkeä jo ykköselle mennessä. Kakkoselle tehtiin porukkapummi, mutta siitä eteenpäin tein hyviä reitinvalintoja ja letkoissa vauhti tuntui sopivalta. Etukäteen oli ilmoitettu  matkaksi 33 km ja noususummaa reilut 400 metriä. Uskon, että kunto olisi riittänyt säilyttämään alkuvaihdin, jos olisin ollut terve. Suunnilleen 20 km paikkeilla kuitenkin loppuivat energiat. Tämmöistä tunnetta ei ole koskaan tullut, niin se tuntemus ei ollut sama kuin jos olisi kunto loppunut. Vatsa oli ollut kipeä koko reissun, mutta sitten menivät kädet. Kädet muuttuivat aivan lötköiksi. Ei kertakaikkisesti yhtään voimaa. Tasatyöntö ylämäkeen oli suorastaan vaivalloista. 

Muutama tyttö meni ihan viimeisellä parilla kilometrillä ohi, mutta selvisin maaliin sijalla 19. Emittag kuitenkin oli sitä mieltä, että en ollut leimannut kartanvaihtorastilla, jossa oli käyty kolme kertaa. Joka kerta leimasin ensin, join sitten ja kolmantena otin uuden kartan. Näin kävi. Ei voi jossitella. Ehkä en tarkistanut sitä vilkkumista juuri sillä yhdellä kerralla, eli en voi jossitella. Olin kuitenkin tyytyväinen, että selvisin maaliin. Vetelää oloa ja mahakipua kesti peräti viikon.

Se oli sitten semmoinen talvi. Nyt on sukset naulassa, lenkkarit viritettynä ja pyörästäkin nastarenkaat vaihdettu pois. Seikkailuhommia siis kovasti odottelen jo!

Olympiahengessä

Olympialaisten jälkimainingeissa tuntuu vire tarttuvan minuunkin. Naisten ja lopulta etenkin suomalaismiesten menestys maastohiihdossa on aiheuttanut nenää nipistelevää herkistymistä, kyyneleitä ja iloa heidän onnistumisistaan. Kotikatsomossa olen hyppinyt hengästyneenä ja töissä hillinnyt tuuletuksia.  Unelmiensa vuoksi ammattiurheilijat ovat vuosikaudet lakkaamatta laittaneet itsensä likoon tehden hartiavoimin töitä. Mitään ei saa helpolla ja toisinaan ei silti riitä mikään, toiset vain menevät lujempaa. Myös valo, tuo ihana pelastava energianlähde, tuo lisäpotkua harjoitteluun. Täytyy vielä lisätä, että tyhjentävä biletyskin vaikuttaa. Sehän se vasta kestävyyttä koetteleekin. Jälkikäteen ladulla laulattaa ja pyöräillessä naurattaa. Välillä kun parantaa maailmaa ja saa kiireettömän hetken varastettua laatuseurassa vain itselleen, on taas parempi ihminen ja innokkaampi treenaaja.

Todistettu on, että tätä voi soveltaa myös skumppaan ja GT:n. :)

Ajattelin kirjoittaa pari sanaa viime vuoden treeneistä. Uskollisesti pidin harjoituspäiväkirjaa sitten nuoruusvuosien. Suurimman osan sain taltioitua, kiitos ahkeran treenikaverini RCX5:n + G5-sensorin. Ylirasitustilan jälkeen aloin kirjata asiat ylös, koska halusin tehdä asiat toisin. Kävin syksyllä 2012 testeissäkin, jotta tietäisin mistä lähteä. Testit pitäisi uusia nyt. Valittettavasti jouduin flunssan takia jo yhden varatun ajan liikuntaklinikalta perumaan. Mutta kirjoittelen siitä sitten, kun ehdin käydä testeissä ja verrata tulosta reilun vuoden takaisiin lukemiin.

Viime vuoden harjoituskalenterista näen, että olin tavallista enemmän sairaana tai lapset olivat sairaana. Lasten sairastaessa olen huomattavasti heikommassa tilassa, kuin itse sairastaessani. Joka ainoa flunssa tai oksennustauti lasteni kohdalla saa minun kroppani erityiseen hälyytystilaan. Pelkään kuollakseni uutta menetystä, vaikka kyse ei ole mistään vakavasta. Järkeni koittaa rauhoitella minua, mutta tunnetasolla en ole saanut pelkoa vieläkään hallintaani. Vanhempieni menetys on tehnyt minusta hermoraunion pikku flunssienkin suhteen. Stressaan niin, että en voi nukkua enkä syödä. 

Harjoituskokonaisuuden sisältö

Suunnitelmallisempi harjoittelu siis starttasi kohdallani pikku-neidin syntymän jälkeen syksyllä 2012. Lähtökohdat olivat haasteelliset. Pohjalla ylirasitustila ja vaikeahko raskaus. Voimavaratkin olivat aika rajalliset kun maaliskuussa 2012 kohtasin suuren menetyksen, kun toinenkin vanhemmistani menehtyi vakavaan sairauteen. Kokosin itseäni taas uudelleen, vaikka tunsin hukanneeni reunapalaset, joihin kiinnittyä. Ilman vanhempia on joskus aika eksyksissä. Ei ole enää olemassa niitä kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua täysin pyyteettömästi. Toivoisin, että voisin edelleen turvautua heihin tiukan paikan tullen tai onnen hetkillä. Toivoisin, että jossakin muuallakin olisi aina paikka minulle, ovi auki ja lupa tulla. Surun sekä menestystä seuraavien muiden haasteiden edessä fyysinen ja henkinen jaksamiseni on viety kahdesti äärirajoilleen. Tiedän, miltä tuntuu huutaa ja itkeä niin, että kehkoissa polttaa. Tiedän, miltä tuntuu kun ei kertakaikkisesti tunnu yhtään miltään. Kohdatessani kuoleman läheltä toistamiseen osasin kuitenkin välttää pakenemisen. Tiesin, että sekin on niin kertakaikkisen turhaa. Tällä kertaa en juossut elämääni karkuun vaan pyrin käyttämään urheilua kanavana ladata itseäni. Urheilu antoi myös vastapainoa pikkulapsiarjessa, mutta vain päivinä kun koin saaneeni riittävästi unta ja ravintoa.  Tiesin, että urheilu olisi lääkettä, jos osaisin annostella sen oikein. Ensimmäinen tavoite oli olla kunnossa Geoparkissa heinäkuussa 2013.

Harjoitteluni peruskulmakivet ovat olleet juoksu, hiihto ja pyöräily. Juoksuun sisältyy suunnistus, jota en ole saanut lasketuksi erillisenä. Juoksu sisältää myös ylämäkitreenit, sauvarinteen, porrasjuoksut sekä loistavan yksityisen passionattarien juoksukoulun à la ihana INKA <3. Juoksumäärän on siis laskettu kaikki fyysistä lajivoimaa sisältävät erikoisharjoitteet, joissa kehitetään aerobista lihaskestävyyttä. Erikoisharjoitteet toimivat hyvin myös tukevina hapenottoharjoitteina. Oulussa vain on haasteellista löytää sopivia ylämäkiä, joissa harjoitella. Ylämäkiharjoittelussa olen pitänyt tavoitteena 4-6 toistoa 3-7 minuutin mittaisina. Juoksu on rinteessä loikan ja juoksun välimuoto, riippuen noustavasta kulmasta. Lihaskestävyysharjoitteita pitäisi tehdä paljon ja olen reipastunut niidenkin suhteen viime syksynä.

Tästä aasinsiltana totean, että punttisalipirkoksi minua ei voi kehua. Olen aina kokenut punttisaliharjoittelun tahmaisena eikä harjoitteluni sisällä ollenkaan maksimivoimaharjoittelua.  Voimaharjoittelun vähäistä roolia korjaan parhaani mukaan lajinomaisilla lihaskestävyysharjoitteilla kuten sauvarinne tai ylämäkitreenit. Tavanomaisin voimaharjoitteluun laskemani harjoite on 30min kuntopiiri, jonka voi tehdä missä vain. Yleisimmin käyn läpi koko kehon lihaksiston kierto- tai paikkaharjoitteluna. Painotus on kuitenkin aina ylä- ja keskivartalossa. Töihin palattuani olen kerran viikossa tehnyt 30min mittaisen kuntopiirin kesken työpäivän työpaikan punttisalilla. Donnien uutukainen kuntopiiri tuo ammattimaisempaa otetta kuntopiireilyyn. Meitä koutsaa torstai-iltaisin passionatarista Sanna, joka on hommassa jo ihan guru. Sanna on piiskannut itseään Oululaisille kuuluisassa Markon prässissä vuosia, jossa treenaavat OTC:n triatlonistit. Nyt Donnat ovat saaneet omansa. :)

Kännäri nojailemassa kaupan seinällä, ihastusta ensisilmäyksellä.

Hiihtokilometrit jäivät vähäisiksi viime talvena, joka oli minulle melkoinen yllätys laskettuani kilometrit yhteen...luulin että olisin hiihtänyt enemmänkin. Toisaalta sairastelut jaksottuivat juurikin lumiajalle. Yhteensä viisi viikkoa sairasteluja, joka on meidän perheessä paljon. Pyöräilyn saralla on tapahtunut selvin parannus. Kiitän Oravamäen Maijan ohjetta hankkia oma maantiepyörä (cyclo), koska pyöräilykestävyyden kehittäminen mtb-lenkeillä on haastavaa. Minun kohdallani homma ainakin toimi. Olen nauttinut pyöräilystä ja vauhdin hurmasta sillä maastokumitunkkaus asfalttipohjalla oli aikaisemmin yksi kompastuskivistäni. Uinti on myös uusi aluevaltaus viime syksyksyltä. Tulevissa seikkaluskaboissa en todellakaan aijo joutua merihätään ilmoista tyhjentyneen uimapatjan kanssa! :) Uinnissakin kehitystä on tapahtunut, mutta mitään kovin helppoa se ei edelleenkään minun kohdallani ole. Vaihteita on tasan yksi ja tekniikka leviää aina jostakin kohtaa - pää - vedot - hengitys, potkut, peppu -- äääh! :)

Tanssiin käytetty aika on pois lajinomaisista harjoitteista, mutta breikki on hauskaa! Koen, että se kehittää vartalon hallintaa sekä sellaisia lihaksia, joita ei tiedä omistavansakaan. Voimaominaisuudetkin kehittyvät kun ähertää lattianrajassa vääntämässä koko kehoaan ihme asentoihin tai liikkeisiin. Breikki on asennetta, mustelmia ja hikeä - selviä seikkailijan ominaisuuksia. Muu on sitten kaikkea muuta kuten sauvakävelyä tai muuta liikkumista.

PeeKoota, VeeKoota ja ÄmKoota


Harjoituskalenteri sisältää ainakin 80% PK-harjoittelua. Onneksi rohkeus tehdä vauhti- ja maksimiharjoituksia on kasvanut. Tavoitteena on tehdä kerran viikossa yksi tehokkaampi treeni, jota pyrin varioimaan muun elämän sekä harjoitusviikon kuorman suhteen. Mielekkäimpiä ovat tällä hetkellä suksilla tehtävät vedot. Niiden ansiosta niistin viime keväänä minuutteja 5km paikallisissa hiihtokisoissa. Seikkailu-urheilussa menestymisen edellytys on kehittää pitkiä VK-ominaisuuksia, joka tarkoittaa kykyä ylläpitää reipasta vauhtia mahdollisimman pitkään niin, että maitohapot eivät pääse jylläämään. Tasavauhtisella pitkällä harjoituksella mopo tahtoo karata käsistä. VKI-alueella pakka pysyy hyvin kasassa, mutta VKII-alueen rajat karkailevat, koska vauhtia tulee helposti liikaa. Minulle sopivat 3-5km vedot tai vaihtoehtoisesti 3-5 * 10minuutin veto pitkällä palautuksella. Pitkät VK-lenkit ovat kuluttavia ja vaativat pitkän palautusajan. Suosin itse harjoittelussa enemmän intervallityyyppisiä VK-harjoitteita tai pyramidiharjoittelua vahdilla ja pituudella varioiden.  Maksimikestävyysharjoitteenkaan ei tarvitse tarkoittaa oman koneiston kovinta tehoa sillä vauhtia pitäisi kyetä ylläpitämään useiden minuuttien ajan. Parhaita MK-harjoitteita ovat 5km hiihtokisat, joihin en ole viime vuoden tavoin vielä tänä vuonna toistaiseksi uskaltautunut. 

Esimerkki viikkonäkymästä

Kaikki yhteensä se tekee...

Kokonaisuutena viime vuoden harjoituskalenterini kertoo tunteja kertyneen 435h. Matkaa olen taittanut 3650km. Oma kuntohuippuni oli selkeästi Lost in Kajaanissa, jossa meno maistui! Olen tehnyt täydellisen remontin harjoitteluuni henkisellä ja fyysisellä tasolla. Onnellisena voin todeta, että paljon on menty eteenpäin. Huomaan tällä harjoittelukaudella myös selvää helppoutta harjoittelussa kauttaaltaan viime vuoteen nähden. Toivon, että se näkyy tulevassa testissä vauhtiskaalan laajenimisena, koska etenkin VKII alueen sykevälini on pieni.

Seikkailu-urheilun koukuttavuus on sen monipuolisuus, mutta mistä ihmeestä loihtia päivään tai viikkoihin tunteja, jotta voisi kehittyä kaikessa. 10h treeniviikko tuntuu aina hyvä saavutukselta, mutta sekin vaatii organisointia ja venymistä. Neljän hengen perheessämme kolmella on urheilumenoja töiden, koulun ja hoitoilujen lisäksi. Viikot vaihtelevat paljon ja täytyy olla tyytyväinen siihen, mitä aina milloinkin ehtii. Töiden aloitus himmensi hiihtokisailuja tänä vuonna. On pakko keskittyä olennaiseen tilanteen mukaan. Ehdin sitten enemmän kun lapset ovat isoja, nyt pitää nauttia tärkeimmistä! 

Hiihtolomaterveisin, Marjo

Vain suuret mestarit uskaltavat levätä

Tämän(kin) passionattaren viimeisin puoli vuotta on vietetty uuteen arkirytmiin sopeutuessa. Äitiyslomalta töihin palattua treeniajan järjestyminen ei ole enää niin itsestäänselvyys, kun pienempi lapsista on vielä täysin perään katsottava ja isompaa lasta kuskataan treeneihin noin kuutena päivänä viikossa. Viikonloput saan usein nauttia lasten urheilutapahtumien riemusta, minkä vuoksi kokematta jäi mm. Hiihtoniilon hiihtoletka ;)

Työpisteeni seinälle teippasin syksyllä kaksi ajatusta helpottamaan tekemisen paljouden tuskaa. Ensimmäinen kuuluu: "Älä huiputa itseäsi. Kiireesi johtuu siitä, että teet niin paljon C-luokan asioita, ei siitä, ettei sinulla olisi aikaa A-luokan asioille." — Alan Lakein. Vaikka kiireellä selittely on mielestäni ärsyttävää ja kertoo organisointikyvyn puutteesta, silti sorrun siihen välillä itsekin. Kyllä elämässä ehtii tehdä mitä tahansa, jos asiaa pitää riittävän tärkeänä. Omat treenit vain eivät tällä hetkellä mahdu A-luokkaan perheen ja rakennusprojektin täyttäessä ykkössijat.

Muutama viikko sitten Passion Adventuren naisviisikko kokoontui kahvikuppien ääreen virittämään nauruhermoja tulevan kesän kisoja varten. Ennen tapaamistamme muistutin itseäni sen seitsemän kertaa harkiten tekemästäni päätöksestä: pitkään (24h) kisaan en voi ensi kesälle lupautua. Iloisessa ja kilpailunhaluisessa porukassa, jossa yhteishenki on loistava ja innostus valtava, tuo päätös oli todella vaikea pitää.

Jotta väliaikainen treenimäärien tippuminen ei nakertaisi pääkoppaani ja jotta käytettävissä olevan treeniajan hyödyntäisin mahdollisimman optimaalisesti, teippasin seinälleni myös Muhammad Alin sanat: "Vain suuret mestarit uskaltavat levätä." Hyvin levätyn talven jälkeen on mukava aloittaa valmistautuminen tulevan kesän koitoksiin. 

- Kirsi

Uusi vuosi, uusi työ ja uudet treenikuviot

Kuten Marjolle, myös minulle kävi tuuri. Koen olevani lottovoittaja, sillä sain uuden työpaikan. Olin kuvitellut olevani hoitovapaalla vielä kesän yli. Sitten olisin mennyt muutamaksi kuukaudeksi töihin ennen kuin työpaikkani olisi muuttanut Helsinkiin ja minä en. Kalenteriini olin suunnitellut hiihtosuunnistuskisoja sekä "leirejä" Lapissa. Mutta toisin kävi. Aloitin joulukuussa työt uudessa työpaikassa. Olin ja olen uusien haasteiden edessä.

Siinä mielessä olen onnellisessa asemassa, että minun ei tarvitse vielä miettiä lasten hoitokuvioita. Kuopukseni on juuri yksivuotias ja mieheni jäi vuorostaan hoitovapaalle. Tämä on ihanteellinen asetelma ajatellen uuden työn tuomia haasteita. Muistan liiankin hyvin, kuinka rankka oli se syksy, kun esikoiseni meni hoitoon ja jatkuvassa kiireessä veimme ja haimme hoidosta, jotta perhepäivähoitajalla ja erityisesti pikkuisella pysyisivät päivät kohtuullisen pituisina. Iltaisin ei juuri raskinut lenkkeillä. Urheilu jäi todella vähiin.

Ensimmäistä kertaa kymmenvuotisella työurallani minulla on nyt työpaikalla pukukoppi ja suihku. Ne ovat pieniä iloja, joita olen aina toivonut, mutta niitä ei ole ollut. Olen sen sortin liikkuja, että ilman hikipisaroita en pysty liikkumaan kilometriä enempää ja hikisenä ei kertakaikkisesti kykene toimistotöitä tekemään. Työmatkani pituus on nyt aika ideaali 12,5 km. Sen voi pyöräillä, juosta, rullaluistella tai vaikka rullahiihtää. Matkan varrella on yhdet ainoat liikennevalot ja lähes koko matkan saa taittaa liki metsän siimeksessä.

Välineurheiluahan tämä työmatkaliikuntakin on. ;) Mieheni oli huomaavaisena tilannut minulle talvipyöräilykengät. Olen paljon puhunut siitä, että sitten kun vaan pystyn (eli pääsen suihkuun) niin ihan varmasti pyöräilen töihin. Vanha, mutta huippu mankeli Jake the snake sai alleen nastarenkaat. Myös rapakaaret sekä etu- ja takavalo ovat välttämättömiä varusteita. Tuulen- ja vedenpitävät pyöräilyvarusteet ovat myös paikallaan. Kelit ovat toistaiseksi olleet lämpöisiä, mutta muutoin haastavia. Milloin on ollut jääkaljamaa tai tullut vaakatasossa vettä tai reilusti lunta. Myös talvella juostessa nastarit ovat aivan ehdottomat!

Juoksu- ja pyöräilypäivinä homman on oltava etukäteen suunniteltua. Vaatteet odottavat rivissä eteisessä ja työvaatteet pakattuna reppuun tai parhaimmillaan ovat odottamassa jo työpaikalla. Juoksupäivinä on lähdettävä kotoa kuuden korvilla (haukotus), pyöräilemällä ehtii työtamineisiin kahdeksaksi, vaikka lähtisi vasta seitsemältä. Aamupalaa voi juoksupäivinä haukata hyvin rajallisesti. 

En ole talvipyöräillyt ikinä, eikä minua ikimaailmassa saisi juoksemaan yli 12 km lenkkejä talvella. Talvikeleillä pyöräily vie suuntaansa 40-45 min ja juoksu nykykunnolla reilun 1,5h. Juoksupäivät vaativat ainakin vielä jonkinlaista ennakkoasennoitumista. Vie aikansa, että kroppa tottuu aamuhullutteluun ja varsinkin aamujuoksuun. Sykkeet ovat korkealla ja askel matalalla. Pyöräily on helppoa kuten aina. Juoksupäivinä olen liftannut kotiin jonkun tutun kyydissä, sillä 25 km juoksua päivässä olisi minulle liian raskasta, ainakin vielä. 

Hiihto on se minunkin ehdoton ykkösjuttu talvella. Mutta aika lasten kanssa on nyt vielä tärkeämpää ja siksi haluan yhdistää treenaamisen ja työmatkat mahdollisimman tehokkaasti. Poden huonoa omatuntoa kaikesta lasten luota poissa vietetystä ajasta, vaikka olenkin sitä mieltä, että jokaisen vanhemman pitää olla pikkuisen itsekäs ja pitää huolta omasta kunnostaan. Omat yöunethan tässä nykyjärjestelyssä lähinnä kärsivät, sillä lapset useimmiten nukkuvat lähdin sitten kuudelta tai puoli kasilta.

Olen päättänyt, että ainakin "määräviikoilla" minulla on pyrkimyksenä juosta kerran viikossa töihin ja pyöräillä kahdesti. Pari kertaa viikossa autoilen hyvällä omalla tunnolla. Toistaiseksi tavoitteeni on toteutunut. Näinä kolmena päivänä ei muuta urheilua ole tarvittukaan. Kun käyn kerran viikossa iltauutisten aikaan salilla ja pidän yhden lepopäivän, tarkoittaa se sitä, että yhtenäkään arki-iltana minun ei välttämättä tarvitse olla pois kotoa omien harrastusteni vuoksi. Viikonloppuisin sitten ehtii tehdä vaikka pitkää lenkkiä pikkuisen päikkäriaikaan. Eihän tämä välttämättä mitään laadukkainta mahdollista harjoittelua ole, mutta tyhjää parempaa kuitenkin, ja pyöräpäivinä voi vaikka kurvata vähän pitemmän mutkan kautta kotiin.

Hiihtämään tekisi mieli, mutta ainakaan vielä olosuhteet eivät ole olleet kovin kaksiset Kempeleessä. Tänään, uudenvuoden päivänä hinkutin 18 kertaa 850 metrin tykkilatukiekkaa Kempeleessä. Ylitorniolla ja Ylläksellä ehdin hiihdellä ihan kivasti ennen töihin menoa ja lyhyellä joululomalla. Ylläksellä hisukisailinkin ja kulkukin oli ihan hyvää. Pummia tulikin sitten liikaa. Yhdet piirikunnalliset hiihtokisatkin olen hiihdellyt Sankivaarassa. Edellisestä sileän kisasta taisikin olla reilusti yli 10 vuotta. :D 

Ehkä lipsun tavoitteestani ja hiihtelen välillä myös arkena sitten, kun lunta tulee niin, että pääsee kotiladulle kotiovelta. Tuo 850 metrin kiekka ei kovin vedä puoleensa, mutta pahinta hiihtokärpästä saa siihenkin purettua toki. Hiihtokunnolle tämä juoksu-pyöräily ei välttämättä tee edes hyvää, mutta uskon kroppani tykkäävän, kun se saa vähän erilaista ärsykettä. Tai ainakin tulevaan seikkailu- ja pyöräilykesään työmatkaliikkumiseni varmasti valmentaa minua. Yleensä minulla on ollut pyöräilyssä puolen vuoden totaalitauko ja juoksukilometritkin ovat jääneet hyvin vähiin talvella. 

Tommi Roimela kirjoitti hetki sitten hyvän kolumnin työmatkaliikunnasta keskisuomalaiseen. Kannattaa lukaista. Linkki. Meidänkin perhe aikoo tai ainakin yrittää pysyä yhden auton taloutena myös, kun lapset lähtevät hoitoon. Voimmehan mieheni kanssa kumpikin vuorotellen työmatkaurheilla.

Uuden vuoden terveisin

Niina

JouluÄHKYilyä

Tein jo joulukuun puolessa välissä uuden vuoden lupaukseni ja se menee näin: "Palautan elämäni balanssin ja aloitan säännöllisen urheilun!" :) Lupaus on kohdallani vähintäänkin huvittava, olenhan enemmän tai vähemmän urheiluun hurahtanut tapaus. En tosin tällä hetkellä vielä tiedä kuinka toteutan lupaukseni, mutta nyt jouluähkyn, ja juhlakiireen jälkeen viikon lomalla kuorrutettuna olen päässyt hyvään alkuun. Kroppa on tankattu ja lepoa säännöllisestä, tavoitteellisemmasta urheilusta on jo reilusti yli kuukausi. Mistään oikeasta levosta ei kroppa minua ole viime aikoina silti kiitellyt. Perheemme perusarki on polkaistu käytiin täysteholla äitiysloman loputtua. Mies on viettänyt viimeisen kuukauden aikana kaksi viikkoa rapakon takana työmatkalla ja minä olen hoitanut kotirintaman samalla käynnistellen itseäni uudessa työpaikkassa uusine haasteineen. 

Työpaikan saaminen lyhyessä ajassa oli lottovoitto. Olen enemmän kuin kiitollinen tapahtuneesta. Lisäihanuutta tuo se, että saan olla osana yritystä, jonka tekemisessä urheilu on vahvasti läsnä. :) Mutta normiarki tarkoittaa sitä, että marraskuun alusta urheilun määrä ja säännöllisyys kokivat inflaation. Tapani mukaan hyppäsin liikkuvaan junaan intoa puhkuen, antaen itsestäni kirjaimmellisesti täyden panoksen toimistolla. Työtunteja on tullut mukavasti extraakin, enkä kertakaikkisesti ole raskinut iltaisin lähteä treenaamaan. Ilta on lyhyt ja aika lasten kanssa ihan liian arvokasta. Lisäksi joulukiireet ovat imaisseet oman osansa. Olen ollut iltaisin rätti, poikki ja puhki. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässä olen ymmärtänyt, että vähemmän on tällä kertaa enemmän. Kertakaikkisen turhaa on lähteä lenkille, kun on ladannut itsestään täyden piipullisen päivän aikana. Viikkorytmiin ei ole ollut mahdollista viime viikkoina yhdistää harjoittelua ja arkielämää. Jos kokonaisuus ei ole kunnossa, harjoittelukaan ei ole kehittävää. Olen kokenut, että arkipäivisin normi säätö on kuormittanut elimistöni niin, että suorituskyvyn parantamiselle ei ole ollut toivoakaan. Valmius lisärasitukselle on ollut hetkellisesti poissa. Sisäinen urheilijaminäni on hiljaisina hetkinä ollut hädissään tilanteesta, mutta järjen ääni kokemani ylirasitustilan tilan vuoksi osaa onneksi "nalkuttaa" äänekkäästi ja antaa kärsivällisestikin ohjeita. Ehdin ja pystyn vielä!! :) Tiedän ja uskallan luottaa siihen, että palautuminen ja kunnon säilyttäminen likipitäen loppu syksyn tasolla on vaatinut vain ja ainoastaan luovaa urheilupaussia. 

Olen kerran jo yrittänyt harjoitella kaiken muun ohella piittaamatta laisinkaan siitä, mitä elimistöni on koittanut minulle kertoa. Pakkomielteisesti olen harjoitellut kovaa toistaen tehoharjoituksia liian usein. Liikunta ei ollut nautittavaa tukkoisilla lihaksilla ja hengästyneenä. Syke on ollut levossakin korkealla ja olo levoton jopa öisin. Viritin itseni siihen pisteeseen, että koko elämä oli laitettava remonttiin. Läksyni oppineena koko viime vuoden pidin huolta siitä, että osasin rytmittää harjoitteluni niin, että peruskestävyysharjoittelua oli kaikkein eniten. Osasin tehdä huoltavia ja rakentavia treenejä varmistaen palautumista tehotreenien jälkeen. Onnistuin rytmittämään viikkojakin niin, että joinakin viikkoina tunsin selvästi lihasrasitusta useista treenitunneista, mutta toisina viikkoina kevensin määrällä ja teholla. Tehoharjoituksia on yleensä määräviikoille ollut yksi. Muutama kehittävä harjoitus ja loput palauttavia tai varsinaista lepoa.

Ylirasitustila jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja elän kokemuksiani uudelleen lähes päivittäin ainakin silloin kun urheilen. Se, minkä kävin läpi, teki minusta sellaisen kuin nyt olen. Muutos oli kokonaisvaltainen, joka vaikutti elämääni jokaisella tasolla. Joka ainoalla lenkillä tarkkailen jaksamistani. Hengästynkö ja minkä verran? Mikä on syketasoni tänään ja miten tossu nousee vai nouseeko se? Coutsina olo on välillä raskasta, mutta sisäinen valmentajani tarkkailee minua suurennuslasinsa läpi. 

Olen sitä mieltä, että pelkästään urheilemalla ei joudu niin över-tiloihin kuin missä itse olin. Urheilemalla ei voi ajaa itseään niin nurkkaan, että rämpiminen tunnelia ylös kestää vuosia. Vakava ylirasitustila on henkisten ja fyysisten voimavarojen totaalinen loppuminen. Sellainen tila, että pelkästään ohjeimoimalla itsensä suoriutuu normiarjesta. Varoitusvalot vilkkuvat punaisella pillit vinkuen, eikä kuski löydä jarrupoljinta. Paidan silittäminen on vuoren ylitys, kaupassakäynti kirvoittaa kyyneliä ja suihkun lämmin vesi on elämän ainoaa luksusta. Hätä omasta jaksamisesta onneksi kohdallani konkretisoitui lopulta ja työkalupakkiin piti löytää aika järeät keinot. Koko elämäni oli täyttä kaaosta työn, opiskelun, äitiyden ja surun keskellä, pakkomielteisesti puhalsin täysillä lenkkipolullakin. En vain osannut silloin muuta. Juoksin pakoon surua ja menetystä, läkähdyttäen itseni omiin vaatimuksiini.  

Nytpä olenkin huoletta istunut lattialla lapseni rakentaessa legoja ja toisen lörpötellessä iloisesti ekaluokkalaisen juttujaan. Olemme saaneet kotiimme tunnelman jouluvaloin, piparkakkuja on leivottu, kuusi koristeltu ja lumiukkojakin tehty - ihanaa!! :) Olen ehtinyt paljon tärkeää ja yhteistä, vaikka lenkille en ole ehtinytkään. Olen ollut aidosti läsnä tässä hetkessä, eikä mitään tärkeää ole koko ajan tekemättä mielessä.  Minun ei tarvitse mennä urheilemaan silloin kun vireystaso muussa elämässä ei ole normaali leveleillä. Minun ei tarvitse tehdä mitään, muuta kuin itseni tai perheeni vuoksi. Tärkein tehtäväni on olla jaksava ja hyväntuulinen äiti. Urheilu on tärkeä osa elämääni, mutta se ei enää milloinkaan voi mennä terveyteni edelle. Työn ja urheilun kanssa pitää löytää nyt tasopaino, sillä ainoastaan siten voin pitää itsestäni parasta huolta. Korvien väli tuulettuu ja olen kertakaikkisesti vain parempi ihminen kun saan urheilla...mutta se vaatii tasapainoisen tilanteen arkielämässä.

Mutta nyt olen taas valmiimpi, mutta missä on L-U-M-I?? Jouluhan nyt oli, vai maaliskuun loppuko niin, että aurinko on sammutettu. Hiihtämään, tahdon niin kovasti hiihtämään. Ehdin vähän jo makustella hiihtoa Oulussa ja Levillä. Voin vannoa, että hiihtäminen on se minun juttu. Kokemus ensi hiihtolenkeistä vastaa takuulla autenttista kokemusta hevosen ensilaitumesta keväällä. Lumessa piehtarointihaluani hillitsee vain muut ladulla hiihtävät. :) Tyytyväinen virne kestää kilometristä toiseen ja hurmoksessa voisin hiihtää Norjaan asti. Joten luntaLUNTAluntaMINULLEhetiPLIIS!!

Nautinnoillisia välipäiviä ja viimeisiä tämän vuoden hetkiä toivotteleepi Marjo 

Mäkimaastoihin ikävä

Lapsuusmaisemistani Ylitorniolta ei mäkiä puutu. Vaarat suojelevat joka puolelta. Aavasaksanvaarassa opeteltiin laskettelmaan. Liikuntatunnilla kiivettiin Ainiovaaraan sukset kainalossa ja joka ikinen arkipäivä 12 vuoden ajan kiipesin koulupäivän päätteeksi Tolpinmäkeen penikat tulessa. 

Muuttaessani Ouluun 15 vuotta sitten en sen kummemin ajatellut maan muotoja saatikka kaipaillut ylämäkiä. Sittemmin ihmeen sitkeän kestävyysliikuntaöttiäisen nippastua olen hakemalla hakenut (ja muutaman kaatopaikkakasaksikin kutsutun löytänytkin!) mäkiä, joissa keuhkoni ja kinttuni saisivat kaipaamaansa ärsytystä. Ilman mitään kovin tarkkaa suunnitelmaa olen sisällyttänyt treeneihini jonkin verran mäkiharjoituksia niin juosten (sauvojen kanssa tai ilman) kuin pyöräillenkin ihan vain jo siitä syystä, että se on niin kivvaa! Mäkeen noustessa kurkkua polttaa ja jaloissa tuntuu, mutta alamäkeen hölkytellessä / rullatessa syntyy helposti päätös nousta "vielä kerran".

Lähimpänä kotiani kohoaa hiljattain "ilmestynyt" vajaan minuutin mäki (joskin välillä nousussa on tasainen kohta). 20min pyörämatkan päässä kohoaa Oulun korkein kasa, Ruskotunturi, huikeat 56m merenpinnasta ja siellä saa ne suurimmatkin mäkitreenihimot kyllä taltutettua. Silloin tällöin suuntaan Virpiniemeen mäkien nälässä. Sieltä löytyy myös portaita, mitä tikuttaa ylös. Muutaman hassun kerran olen mäkitreenaillut Sankivaarassa ja Kempeleen Köykyrissä, mutta kun eivät sijaitse ihan vartin automatkan päässä ovat ne jääneet huomattavasti vähemmälle koluamiselle.

Aavasaksan hissikuilussa Ylitorniolla ei lopu nousumetrit kesken.

Tuore nyppylä Oulun Pateniemessä.

Äskeinen sepustus olkoon pohjustusta sille, kuinka kuultuani Pohjois-Suomalaisten ultrapolkujouksijoiden, eli NUTS:ien, järjestämästä pikkujoulutapahtumasta, jossa juostaisiin 400m:n mittaista ylämäki-alamäki -rinkulaa Kempeleen Köykkyrissä 1-6h tuntia tiesin siinä olevan pikkujouluteema minun makuuni! Pikaisen kyselykierroksen jälkeen selvisi, että muut Passionattaret eivät menoiltaan pääsisi osallistumaan, voi! Meidänkin perheessä oli päällekkäisiä menoja tuolle päivälle, mutta onneksi lapsenvahti järjestyi. Mukaan oli päästävä! Olin tehnyt päätöksen juosta "vain" kaksi tuntia, sillä järkeilin, etten raski uhrata palautumiseen kovin montaa päivää. Voi kuulostaa selittelyltä...

Tapahtuman aamuna 30.11.13 lumi tuiskusi seikkailuhenkisesti ja motarilla ajaessa tuskin kaistoja erotti. Perillä hiihtokeskuksessa mäen juurelta kantautuva musiikki sai fiiliksen nousemaan korkealle ja tuttuja kasvoja säntäili kuka numerolappua hakemaan kuka lämmitellen. Osallistujia taisi olla melkein 60. Singahtihan siinä mäkeä ylös ja alas muutama urhea 6h sarjalainenkin, joilla matka taittui edelleen hienosti. 4h ja 1h sarjalaiset starttasivat yhtä aikaa meidän Funrun -sarjalaisten (=juokse niin kauan kuin haluat, maksimissaan 4h) kanssa ultramatkaajien oltua siinä vaiheessa taipaleella jo 2h. 

Kisajärjestelyt olivat vertaansa vailla. Sen lisäksi, että tunnelma oli musiikilla, ulkoroihuilla ja hyväntuulisella selostuksella taattu oli puitteet kaikin puolin enemmän kuin kohdillaan. Oli telttaa, saunaa, paljua, herkullisia tankkausnameja ja lämmintä juomaa ja tämä kaikki Köykkurin rinteen alle meitä juoksijoita varten kyhättynä!! Huikeata NUTSit! Kiitos. Kuvia, blogeja ja video nähtävillä NUTS:ien sivuilla.

Osalla juoksijoista näytti olevan sauvat, osalla ei. Yhteistuumin 1Lifen Artsin kanssa päätimme ottaa sauvat käteen ainakin aluksi, jotta kroppa lämpiää paremmin :) Artsi sanoi olevansa myös "parin tunnin" lenkillä ja valitteli flunssanjäänteitä joskin sain myöhemmin huomata, että flunssapotilas oli lopulta tahkonnut lenkillä 3h. Hyvä tunnelma taisi imaista yhden jos toisenkin mukaansa. Ensimmäinen nousu meni "ilmavasti", vaikka seikkailukisojen prologeistakin tuttu alkuinnostus nostikin ensin sykkeet tappiin. Toisella ja kolmannella kierroksella oma hyvä vauhti alkoi löytyä. Mäki oli paikka paikoin melko liukas, mutta nastakengillä ja sauvoilla sai aika hyvin otetta. Alas tultiin sohjoisella polulla. Piti vaan päästää vapaalle ja toivoa, ettei lennä nurin :) 

Tunnin kohdalla ensimmäinen pikatankkaus ja fasupalat suussa takaisin mäkeen. Menin ensimmäiset viisi kierrosta sauvojen kanssa, jonka jälkeen kokeilin taas viisi ilman keppejä. Vähän sii o soo. Alastullessa raskaat teleskooppisauvat olivat haittana, mutta ylöspäin mennessä sauvat toivat pitoa. Vaihdellen meni loppuun asti. Koko ajan meno tuntui hyvältä. Sykkeet keskimäärin 175:ssa (91% maksimista). Selostus piti huolen siitä, että kulunut aika oli koko ajan tiedossa. Jotkut ottivat tapahtuman selvästi rauhallisen hyvä treenin kannalta kun toiset antoivat kaikkensa ja vetivät ns. hanat auki. Minun meno oli varmaan sieltä jostain välimaastosta, vaikka enpä tiedä olisinko 2h aikana kovin paljon enempää ehtinyt hampaatkaan irvessä. Jalat jaksoivat hyvin eikä energiakaan loppunut. 34 kierrosta 2h aikana oli minulle hyvä saavutus ja olin harjoitukseen tyytyväinen. 850 nousumetriä huippufiiliksissä! Olisin NIIN kovasti halunnut jäädä vielä juoksemaan, mutta onneksi lapsenvahdin kanssa tehty sopimus pakotti olemaan ahnehtimatta. 

Juoksijoiden huikeita suoritusmääriä ja -aikoja NUTS:t ovat julkaiseet täällä.

Salomonin Spike Crossit pelittivät kohtuullisen hyvin, mutta seuraavaan liukkaan kelin harjoitukseen hain lisäpotkua ja -pitoa hankkimalla reissun jälkeen uudet menomonot, mallia Icebug DTS. Kenkä tuntuu jalkaan todella napakalta ja kevyeltä. Tuplamäärä nastoja! Odotukset on korkealla…

Elämä voittaa, minä tulen toiseksi.