Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Virpiniemi-rallia ja Yöjuoksua 2.11.2012

Tihkusadetta ja rapalällykkä ennusti Pekka Pouta, mutta innokkaita lajin harrastajia kokoontui siitä huolimatta Virpiniemen kisakeskukseen, mäkihyppytornin kupeeseen, lauantai iltapäivän ratoksi. Maastopyöriä nökötti karttatelineet tanassa ovensuussa melkoinen kasa, kun lykkäsimme omat jopomme sekaan. Heikki jakoi karttoja sisällä, homma alkoi olla valmiina lähtölaukaukseen. Olemme mieheni kanssa molemmat kisailemassa, koska siskoni on kotona hoitamassa lapsia. Ikävä jo nyt kotiin. Hyvin alkaa!!

Ensimmäinen osa kisasta käytäisiin mtb perhoslenkkeinä. Saisi sotkea sydämensä kyyllyydestä. Kaikille samat rastit, kaksi sarjaa: miehet yleinen sekä naiset, nuoret ja seniorit. Mukana on yksi reipas miehen alku, joka pian voi haastaa koko miessakin. :) Se kuka tulisi maaliin ensimäisenä saisi eniten pisteitä ja pisimmän tauon läähättää ennen seuraavaa lenkkiä...nopeus on pelin henki. Toinen osuus käytäisiin perinteisellä rogain periaatteella. Radan saisi suunnitella itse kerätäkseen mahdollisimman paljon pisteitä. Minun vauhti- sekä maksimilenkit odottavat vielä tekiijäänsä, joten kovinkaan suurin odotuksin en tempo-kisaan lähtenyt. Kiva silti saada ensimmäinen kova treeni alle. Tästä lähdetään nyt vauhdin hakuun! Edellisistä tehovedoista onkin reilusti yli puolitoista vuotta! Naisia on yhteensä kolme, kolme kovaa mimmiä, tiedän sen etukäteen. Olen tyytyväinen jos jotenkin pysyn heidän perässään. Kylmä alkaa hiipiä takin alle. Vähän jännittää...


Ralli-osuus


Miehet katoavat maastoon minuuttia ennen meitä. Lähtökomento käy ja lähdemme sulassa sovussa vinttaamaan kohti ensimmäista rastia. Reittivalinta on kaikilla sama. Polkua pitkin painetaan ja syke alkaa nousta. Kohta ei ole kylmä! Mitenköhän käy minun suunnistustaidon tällä vauhdilla. Peesataanko suosiolla vai vilkuillaanko karttaa...ehkä molempia vähän, mutta miten - kun näin tiukka vauhti syö kyllä taitoa! Käydään koskettamassa rastia. Miehiä polkee jo vastaan matkalla maaliin. Meidän ryhmä pysyy maaliviivalle asti hyvässä nipussa. Viimeinen nousu on tiukka, sutiisutii ja on hypättävä taluttamaan. Toinen naisista polkaisee 29'' renkaisella kevyen oloisesti mäen päälle. Hiukan kateellinen, vaikka ei tämä homma pyörästä kiinni ole. Taitaa se syyllinen löytyä penkin päältä, ohjaustangon välistä. ;)

Pieni breikki. Kuuma - hiki - kuuma. Toinen rasti on lähellä. Mäkeä alas hurjaa vauhtia ja pikku polku oikealle. Porukkaa pyörii lähellä ja vähän kauempana. Miehet lähtivät ensin ja vain murto-osa palaa takaisin päin. Onnistun pääsemään rastille suoraan, josta ei pelkästään ole kiittäminen suunnistustaitoani. Onni on myöten! Polku on ollut hukassa aika monelta, odotellaan porukka metsästä ennen rastia kolme. Päätän ottaa yhden puseron pois ja jättää repun pois. Ei tuossa ryttyytyksessä ehdi juoda saatikka suklaata mutustaa! On niin kuuma, että polkeminen on kuin täin kroolia tervassa. Huh, helpottaa.

Kolmannelle rastille lähteekin meidän sarja ensin. Monta polkun risteystä edessä. Näitä polkuja kun Virpparissa pissaa!! Singotaan metsään taas yhdessä ryppäässä. Vauhti on hyvä. Rastia lähestyttäessä miehiä rynnii jo edelle. Yksi ottaa vedon ja kaikki tietävät, että kärjessä osataan suunnistaa. Kartan luku unohtuu ja nyt moni peesaa. Syyllistyn samaan! Mutta iloisesti metsään menee myös kärjellä, pyöritään vähän. Jokainen tutkii karttaa. Voimasanojakin kuulen! Tämä on totista aina välillä. Rasti löytyy ja ei kun paluumatkalle. Vielä pysyn perässä. Lopussa on aina se viimeinen nousu ja viimeistään silloin kaksi muuta naista näyttävät mulle perävalojaan. :) Maalissa höpötellään porukalla hyvässä hengessä, jokainen ottaa vähän nestettä. Nelosrasti on suunnistuksellisesti helppo, sama kuvio toistuu ja vauhti pysyy edelleen hyvänä. Viitos rastille porukka hajoaa. Olin ennalta päättänyt mennä rastille asvalttia pitkin. Väärä valinta! Unohtui täysin, että Virpiniemestä lähtee uusi pyörätie Haukiputaalle. Se olisi ollut nopein reitti rastille. Palaan sen kautta ja harmittelen lahoa päätäni. Pitää polkea vielä pisimmän kautta, tämä pikakelaus alkaisi jo piisata. 

Kuudennelle rastillekin olisi ollut olemassa nopeampi reitti, mutta porukka vetää vähän pidemmän kautta. Jälkiviisastellaan sitten maalissa! Osa huomaa palata nopeampaa reittiä takaisin, minä en! :) Viimeinen rasti on kaikista kauimpana soramontuilla. Mulla alkaa ote lipsua, nastaregas edessä imee  ahnaasti lällykkään. Voi puuh!! Pummataankin porukalla vähän. Takaisin päin en jaksa enää puristaa ja hölläilen jo. Muut katoavat horisonttiin. Tulista oli tykitys ja loistava treeni. Suhteellisen hyvin pysyin vauhdissa. Loppukireihin ei silti ollut varaa. Naiset olivat rautaisia. Minulle kolmas sija, eli pronssia!! Tässähän sijoittuivat kaikki ladyt palkintopalleille. Palkintoja ei silti riittänyt kaikille kuten kunnon Hippo-hiidossa ennen vanhaan.

1. Ulla Silventoinen 85
2. Camilla Munsterhjelm 72
3. Marjo Piirto 49
4. Jaakko Alalahti 49
5. Asko Kujala 48
6. Jouko Paasa 35
7. Onni Sundelin 24

Yöjuoksu


Pyöräilottelun jälkeen pesen nopeasti suurimmat hiekkakuormat päälimmäisistä kamoista, loput valuisivat sitten kotiviemäriin. Mukavampi pakata kurakamat pussiin, jos edes pieni hiekkakakku olisi vähempänä. Nopeasti kuivaa päälle aluskerrastosta lähtien ja puhelua siskolle samaan aikaan tarkistaakseni, että löytäväthän he varmasti perille. Sillä kuuluisalle kolmannella kädellä - joka kaikilla äideillä on pakko olla olemassa erityistilanteita varten - koitan kaivella ruisleipää, koska vatsakin koittaa saada ääntään kuuluviin. Siskoni ajoitus on täydellinen. Kun juoksukamat ovat kutakuinkin niskassa, kuulen poikani heleän lapsen ääneen käytävästä ja säntään sinne pyytämään heitä naisten pukuhuoneeseen. Mikä ihana tunne, kun pikku Alva hymyilee tyynen rauhallisesti äidille. Neiti ei ole tippaakaan nyrpällänsä siitä, että mamma on käyttänyt jo hyvän tovin itsekkäästi keskittyen täysin vain itseensä. Pukkarissa pidetään lounastauko ja äidin ruisleipä uinuu jossakin kassin perukoilla. :) Kello lähentelee neljää ja muut naiset säntäilevät jo karttojen sekä tussien kanssa valmiina suunnitelemaan reittinsä. Osa kisailijoista jatkaa toiseen osuuteen, osa lähtee lauantai-illan viettoon. Lisää uusia kisailijoita on saapunut osallistuakseen toiseen osuuteen. Siskoni ottaa pikku neidin, kun me Lucaksen kanssa lähdemme etsimään Jarkkoa.

Jarkko löytyy kisakeskuksen yläkerrasta ja Santeri on tuonut meille pitsaa!! Hurraa, huutaa vatsani! Ihana Santtu! Saan unohtaa rupuiset eväsleipäni, hapantukoon repun pohjalle. Pitsa maistuu hyvälle. Sen turvin jaksan tehdä vähän reippaamman iltalenkin vielä ennen lauantai-saunaa! Aika nopeasti pääsemme yhteisymmärrykseen siitä, mikä reitti olisi tässä tilanteessa järkevin. Jätämme vielä muutamalle rastille varaa, jos jaksaisimme juoksennella koko rahan edestä, tietenkin sillä olettamuksella, että rastit löytyvät sieltä, mistä niitä hakisimme! :) Kesken rettisuunnitelman käyn saattelemassa Lucaksen autolle, suukotan lapsukaiset ja annan vielä viime hetken "hösöhösö" -ohjeita josnytsattuuniintainäinniinsittentehdäänniintainäin. Ohjeita, joita perfektionisti minäni ei vain voi olla antamatta, vaikka alitajuntani käskee vaieta. Siskolle on liian tuttua isosiskon hössötys. "JooJoo", sanovat kaikki kuorossa!  Tilanne on jo nyt yli tavoitten ja homma on  rakkailla lapsenvahdeillamme enemmän hanskassa kuin meidän vanhempien tuleva koitos. Piikulikin nukkunut mega-päikkäreitä ihan kuten vieraskoreus vain olettaa saattaa.


Mutta takaisin yläkertaan ja karttaan viimeiset punaviivat reittiin. Minun karttaan kontaktimuovia ja Jarkon kartta pussiin, jeesusteipillä tiivitettynä. Loput kamat pukkarissa niskaan ja ulos hytisemään. Emitin nollaus pihalla ja viimeisiä porinoita Sillanpään pariskunnan kanssa. Heidän reittivalintansa oli aikatavalla samalainen kuin meillä.

Grekelä antaa lähtökäskyn ja valokeilat katoavat Virpiniemen pimentyneeseen iltaan. Vettä ripsii edelleen ja tossu kastuu lähes välittömästi saavuttaessaan märät mättäät ja varvut. Aika moni on päättänyt ottaa ensimmäiset rastit 71 (suppa) ja 81 (tervahauta) kisakeskuksen läheisyydestä heti kärkeen. Ajattelimme hakea ne vielä kun on valosta edes hitunen jäljellä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut jättää molemmat ihan viimeisiksi. Rastien jälkeen suuntaamme rantaa myötäilevälle tielle ja otamme tasaisen juoksutahdin. Molempien jalat muistavat karvaasti tempolenkkien tehon. Tuntuu kovin tunkkaiselta, mutta homma helpottuu hitusen joka askeleella kun kroppa muistaa taas kuinka juostaan. Matkaa rastille 41 (jyrkänteen reuna) on useamapi kilometri ja polunristeys ohitettavaksi. Jutustelemme lapsista ja aamupäivän koitoksesta. Valokeiloja vilkkuu edessä ja takana, mutta porukka alkaa olla jo täysin hajaantunut metsään reiteilleen. Polun risteyksestä matka jatkuu laavun ohi ja tässä totean taas, etten ikinäkoskaanmilloinkaan olisi tullut tähän pimeää samaa keikkaan yksin heittämään. Mieleeni muistuu lapsuuden pimeäpiilo Nuotiorannan lähiössä. Se kutkuttava jännitys ja joskus myös aito pelko, kun pienissä porukoissa olimme piilosilla toisiamme lymyten ojissa ja pusikoissa. Ketä siellä oikeastaan pelkäsin? Kun pahin "vihollinen" oli naapurin ystäväni lampun kanssa! Yhtä kaikki laavua lähestyessa kuulemme ihmeellisiä ääniä ja valokeiloja tuntuu olevan useampia ympäristössä. Tännekö ne kaikki sitten tulivatkin ja mitään ihmeen heimotanssia siellä vedetään. Bonus-rastiko? Heikki heittäytynyt hassuksi, vai? Mielikuvitukseni playbäckään jo Blair Witch-elokuvaa. Laavulla tulisteleekin joku, joka ei yksin kyllä saa kaikkia niitä ääniä aikaiseksi. Mitä ihmettä tekee joku tässä kelissä täällä vapaaehotoisesti tähän vuoden aikaan. (ja miksi minä en ole kotona ihan samasta syystä?) Ohittaessamme laavun tyttölauma kihertää ringissä meidän olevan häviöllä, koska joku meni jo. Kyseessä on siis joku partio- tai seurakuntaleiri kookoontuminen, ei suinkaan ryhmä nälkäisiä kannibaaleja Virpiniemen sysimetsässä. :) Rasti löytyy hienosti ja pienet pirunpellot kivineen ovat liukkaita. Jarkon reidet kramppaavat ja otamme molemmat suola-tömssyt.

Toteamme, että minun otsavaloni on hyvä kartan lukuun, mutta maaston bongailuun se on lähes olematon. Niimpä käytänkin vaimomaista-valtaani käskyttäen miestäni kääntelmään päätään milloin mihinkin, mikä nyt sattuu mielestäni kartan mukaan olennaista olevan. Myhäilen itsekseni, että vika ei ainakaan voi olla minussa jos pummataan joku rasti, koska minähän en tällä teho pääkynttilällä juuri ympärilleni näe. Oikeasti meidän yhteispeli toimii hyvin. Luemme molemmat karttaa ääneen, joka helpottaa suunnistusta. Jarkon otsalamppu riittää hyvin katsastamaan maisemakeilan. Rasti 31 (eläinten ruokintapiste) ei löydy ihan suoraan, mutta korjaamme pian virheemme. Myös rastille 51 (kuoppa) juoksemme polunristeyksen ohi parikymmentä metriä ja palaamme löytämään rastin.

Rastille 1 (kivi) on taas matkaa ja tietä tassuteltavaksi. Tiellä kiittelemme molemmat ääneen nastareitamme, sillä mutainen tie on ihan pintajäässä. Nastarit rapsahtelevat mukavassa rytmissä jäähän. Taustamusiikkia ikäänkuin. Vaikka vauhti on hyvä se ei riitä kunnolla pitäämään tuulta ja märkäa keliä kropasta. Enää ei ainakaan saa kunnolla hikeä pintaan. Kivi löytyy helposti ja matka jatkuu samaista tietä pitkin rastille 2 (ojan risteys). Otamme maastomerkit tarkasti ja tarkistamme polunristeykset. Pimeä tosiaankin tuo oman haasteensa hommaan. Huomaamme myös, että matkan arviointi helpottaa hommaa, kun ns. "kirkkoja" on kartalla niukan puoleisesti. Rastia lähestyessämme päätämme jättää hakematta rastit 7 ja 8, joista kyllä ropisisi mukavasti pisteitä. Lenkki olisi tehnyt matkaa lisää 4 km. Molemmat ovat saaneet treeniä tarpeeksi yhdelle päivälle ja mielessä on jo koti, sauna ja blinit...joita varten taikina jo odottaa jääkaapissa. Jarkko laskee ansainneeksi myös muutaman saunahuurteisen. Ojan risteys löytyy hyvin ja rastia lähestyessä hidastamme kunnolla. Virheitä ei nyt tässä kelissä jaksa punnertaa.

Palaamme takaisin tielle ja jolkutamme kohti rastia 6 (kivi). Huomaamme juosseemme hieman yli ja joudumme palaamaan muutaman sata metriä takaisin päin leimaamaan rastin. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen noukimme vielä rastin 3 (ojan pää) Annalankankaalta, jonka jälkeen suuntaamme kohti kisakeskusta ja viimeisiä rasteja.


On mukavaa päästä takaisin pururadalle ja metsään. Kylmäkään ei tunnu niin paljon, vaikka ei oloa lämpimäksikään voi kehua. Jalat alkavat vähän painaa, vaikka tossu vielä nouseekin. Polvi kertoo, että on tullut tehtyä iso lenkki. Ei jaksa kiristellä vaan mennään sopivasti. Rasti 21 (kumpare) löytyy mukavasti ja siellä vilkkuu muitakin valoja. Niin, emme olleetkaan tätä huvia harrastamassa täällä keskenämme. Vaihdamme tuntemuksia taas Sillanpää-tiimin kanssa. Matka jatkuu kohti karttaan merkittyä rastia 61 (kumpare), joka ei oikeasti olekaan kumpare...tieto oli ilmoitettu lähdössä, mutta jota meidän korvamme ei tavoittanut. Onneksi emme heinäpusikon tutkittuamme etsiskele enää turhaan kumparetta...vaan löydämme rastin keskeltä hiekkakenttää. Vielä viimeiselle rastille 91 (eläinten syöttöpiste) ja sitten äkkiä kotiin. Tässä vaiheessa olen valmis tilaamaan jo helihelikopterin. Järkyttävä ikävä iskee ilkeät tikarinsa kylkiluihin. Huono äiti syndrooma kuristaa. Tuntuu, kuin olisin ollut poissa päiviä...ja pitäisi saada pikakuljetus lasten luo. Tarkistan puhelinta varmistaakseni taas, että siinä on äänet ja että ne ovat isolla. Ei tänne taksiakaan nyt saa, vaan pitää laittaa töppöstä toisen eteen. Leimaamme viimeisen rastin ja sitten mukavaa pikku polkua kohti Virpiniemeä. Pysäytän matkamme turhaan muutamaan kertaan tarkistaakseni reitin, koska en todellakaan aijo juosta senttiäkään väärää polkua. Nyt haluan kotiin ja mielummin jo hetki sitten. Jarkkoa saattaa huvittaa, mutta mies tuntuu tietävän, että mamma-matami on ryömimässä kolostaan ja nyt pitänee vain passailla. Bonus-pisteet siitä!! Tulemme toisina maaliin, muut keräävät vielä pisteitä.  

Ulla Silventoinen 68
Mirka Haataja 62
Marjo Piirto 56
Elina Sillanpää 53
Oona Keinänen 6
Katja Kallunki Kesk.

Alla yhteenveto treenistä, aika komiat on sykkeet aina viuka-tempossa!

Heikki tarjoaa saunaa, mutta me päädymme vaihtamaan pikapikaa lämmintä päälle ja rypemiskamat laukkuun. Soitan heti kotiin ja piikuli on juuri noussut viimeisiltä päiväuniltaan. Eli neiti nukkui yhteensä lähes neljä tuntia poissaollessani. Mallikas tyttö, äitiinsä tullut!! Volvon perään pyörät ja nokka kohti kotia!


Hieno treeni ja mahtava skaba taas kerran. En tiedä kuinka sen aina järjestäjille ilmaisisi, mutta mitä ihmettä me urheilu-narkomaanit viikonloppuisin puuhailisimme, jos ei olisi näitä huippu-tyyppejä, jotka jaksavat keksiä aina uusia kivoja tsembaloita. Suuri kiitos järjestäjille Heikille, Jukalle ja muille!! Kiitos Jarkko, kun olit mörön syöttinä. Yksin en leikkiin olisi uskaltanut! JA kun näitä kiitoksia nyt jaellaan, kuin Olympiakisojen jälkeen konsanaan, niin Suurin KIITOS vielä rakkaalle siskolleni ja Santerille, kun mahdollistitte meille tämän. Tulethan toistekin? ;)


Sunnuntai fiiliksiä viimeisessä kuvassa. Kylmä-koho-kompressio, vai mitensoli? Nestettä vähän polvessa ja kipeäkin se on (Breikki-tunnilla oli pakko silti käydä). Burana-kuuri ja uudet seikkailut jo mielessä.

Marjo

2 kommenttia:

  1. Heh - "naiset ja seniorit"-sarja. Meidän Onni 9v ei oikein lämmennyt kun sitä senioriksi sanoin ;)
    Eli kait se toinen oli oikeesti 'naiset, nuoret ja seniorit'-sarja?!

    VastaaPoista
  2. Hyvä kommentti, korjaan sen tuonne heti ja Onni saa erityismainonnan!!
    Välitäthän nöyrimmät anteeksipyyntöni!

    VastaaPoista