Passion Adventure

Passion Adventure
kuvaaja Riitu Kerola

tiistai 2. elokuuta 2011

Rokua Geopark Challenge 2011



Seikkailukisajoukkueen valmistautuminen alkoi keväällä, kun joukkue tuli täysilukuiseksi! Kisajoukkueen kokoonpano oli uusi ja me tytöt keskenään puolituttuja toisillemme. Jokainen meistä oli heti alusta lähtien mukana innoissaan ja tosissaan. Jokaisella oli aikaisempaa kokemusta vastaavista kisoista, joten tiesimme, mihin olimme sitoutuneet ja tavoitteet olivat yhdenmukaiset. Yhteistreenit aloitimme myös keväällä ja melko pian huomasimme, miten hauskaa meillä oli yhdessä! Yhteislenkkejä ehdittiin tehdä kymmenkunta. Käytiin Rokuallakin reilu 6 tunnin treenipäivä tutustumassa hienoihin harju-suppa maisemiin sekä upottaviin hiekkateihin. Erilaisia välineitäkin testasimme vetoköysistä teleskooppisauvoihin. Yhdessä analysoimme ja kertasimme aikaisempia kokemuksia ja asioita, jotka jokainen oppii ikäänkuin kantapään kautta osallistuessaan vuorokauden mittaiseen koitokseen. Kevään myötä tunne vain vahvistui siitä, että hienon kokemuksen myötä, saamme toisistamme uusia ystäviä. Seikkailukisaan lähtiessään, joutuu joukkueen kanssa jakamaan asioita, jotka eivät aina ole sitä soveliainta sorttia kahvipöytäjutustelussa...pääsee tietyllä tavalla lähelle toista, koska kisan aikana jokainen ajautuu vähitellen lähelle äärirajojaan niin fyysisesti kuin henkisesti. Reissussa ei voi juurikaan hienostella ja on tärkeää voida luottaa kisasiskoon. Yhteistreenit loivat pohjaa luottamukselle ja usein metsässä raikasi nauru, kun päästelimme menemään!


H-hetken lähestyessä juttelimme tiiviisti siitä, mitä vielä pitää hankkia, mitä muistaa ottaa mukaan, mitä vielä pitää tehdä ja miten valmistautua tankkauksen ja kisavälineiden suhteen. Jännitystä oli ilmassa ja toiveet korkealla siitä, että sairastumisilta ja loukkaantumisilta vältyttäisiin. Marjoa huoletti kevät-talvella viimein todettu Mykoplasma, joka oli syönyt edellisen syksyn ja talven harjoittelusta tuttua terää. Onneksi Jatuli-tourin harjoituskisa juhannuksena sekä Jotos-adventure Aavasaksalla antoivat viitettä siitä, että tossu ei enää olekaan ihan niin väsynyt ja hengittäminenkin oli jo helpompaa! Kirsin juoksuharjoittelua rajoittanut polvivaiva huoletti myös. Luotimme kuitenkin siihen, että kisakaluston tärkein osa, kolme sitkeää naista, olisivat lähtöviivalla kunnossa!

Kisaviikolla viimeistelytreeninä toimi trampoliini- ja nauruterapia! :) Jokainen odotti malttamattomana torstaita ja perjantain starttia!


Rokua Geopark challenge starttasi köysitestillä torstai-iltana. Kisakeskus täyttyi urheilijoista ja välineistön viimeinen silaus piti liikkeessä. Reittikirjat jaettiin myös torstaina. Käytimme illan eväiden ja tavaroiden säätämiseen sekä reittikirjoihin perehtymiseen. Seikkailukisan ehkä ankein osuus on se loputon säätö ennen lähtöä, onko kaikki tarvittava mukana? Ei liikaa, mutta ei missään nimessä liian vähän. Kenen reppuun laitetaan pyöränkorjaus- ja huoltokamat? Kuka kantaa ensiaputarvikkeet? Paljonko energiaa kantoon? Ja litroittain urheilujuomaa! Kirsin pari päivää aiemmin alkanut kurkkukipu toi hieman lisäjännitystä kisaa edeltävään iltaan, mutta tiesimme luottaa siihen, että Kirsi ei kyllä hevillä periksi antaisi. Yöllä ei uni tullut silmään...piti ravata pissalla, kääntää kylkeä, huokailla ja hermoilla myös, miksi pyörään teipatut geelit eivät pysykään maalarinteipillä rungossa kiinni.

Passion adventuren Rokuan tiimi esittäytyy.. (kuva Tapani Launonen)

Aamu valkeni ja päivästä oli tulossa kostea sekä kuuma. Aamupalan syönti tuotti vaikeuksia, kun kurkussa tuntui olevan hissi, joka pukkasi tavaraa takaisin päin sitkaasta nielemisyrityksestä huolimatta. Kädet tärisivät ja kesän kohokohdan odotus tuntui kaikkialla. Kamat kiikutimme hyvissä ajoin kisa-aamuna liikuntasaliin. Sitten olikin vuorossa karttojen jako ja TV-haastattelu!

Varustepiste ennen lähtöä. Kamat ovat vielä hyvässä järjestyksessä..(kuva Tapani Launonen)

Teippasimme pyörät täyteen geelejä. Ilmeisesti tämä oli kuvaajista hauskaa, kun olivat Niinan eväitä niin kovasti filmanneet...tarjottimella à la Giant!
Niinan pyörä ja eväät (kuva Tapani Launonen)

Marjolla on kysyttävää Sannalta, joka oli tällä kertaa toimitsijana.

Onnenhalaus äitille!

Säpinää ennen lähtöä, huomaa vauhdikas kurvaus!! :) (kuva Tapani Launonen)

Viimein täytyi uskoa, että kaikki oli valmista siihen, että seuraavaksi mentäisiin vahvasti ja sisulla. Prologi lähti käytiin muistipelisuunnistuksella. Niina oli etukäteen lupautunut uimariksi ja haki järvessä olevat rastit, Kirsin ja Marjon säntäillessä Kylpylän lähistön pusikoissa ja paloportaissa. Pääsimme pääjoukon mukana rullaluistelemaan ja matka jatkui lyhyelle suunnistusradalle. Niinan jalat olivat melko jähmeessä uimisesta, minkä vuoksi syke nousi korkealle.

Prologin rullaluisteluun lähdössä.

Prologin suunnistus suoritettu

Pikavauhtia takaisin rullille - otetaan jatkoharjoitteluun myös nauhojen sitomisnopeus :)

Pian prologin jälkeen päästiin kuitenkin pyörän päälle ja Niinan jalat sotkivat jo tuttuun malliin eteenpäin. Pyöräsuunnistus sujui mallikkaasti. Heti ensi alkuun ajeltiin hiekkalaatikkoa. Parin rastin jälkeen oli vuorossa ensimmäinen Quest Ahmaksessa. Kalevalaisesta kylästä oli määrä etsiä kirjaimia. Selvitimme kirjaimet melko nopeasti ja matka jatkui. Myös sillan alla oleva rasti löytyi näppärästi (vaikka televisioitu kisakooste väittikin ihan muuta). Eihän sinne sillalle pitänyt pyllistelemään ja ihmettelemään jäädä vaan hienovaraisesti bongata kirjaimet ja poistua vähäeleisesti paikalta!! Cp7:lle oli suunniteltu hieman eri reittiä, mutta päädyimme lopulta menemään sieltä mistä muutkin. Uimme mutarisukkojoen yli. Nokkospuskat polttelivat koko kroppaa. Tällä rastilla ennakkoaavistukset alkoivat realisoitua todeksi. Ratamestarin tuntien jaossa olisi lisää "uuttajamukavaa"!! Emme silti vielä aavistaneet, että tämä olisi vasta esimakua tulevasta rämpimisestä.

Saapuminen Kalevalakylään Q1:lle (kuva Tapani Launonen)

Ja sitten etsitään kirjaimia.

Ensimmäinen pyöräilypätkä (kuva Tapani Launonen)

Pyöräilyn jälkeen Utajärven kylän keskustasta jatkoimme coastaleeraamaan. Coastaleering oli varsin pitkä, mutta emme jääneet siinä kovin ratkaisevasti kärkeen. Etappi sisälsi Utajärven keskustan nähtävyyksiä ja uimistauimistajavähänvieläuimista! :) Kirsi ja Marjo katselivat jokaisen uintipätkän jälkeen kateellisina Niinan repusta automaattisesti pois valuvaa vettä...todeten, että omaan reppuun hankitaan vastaavan varalle suutarilta vasittuja reikiä! Kaikilla juoksupätkillä tuli pikkuisen takkiin kärjen vauhtiin verraten. Niina roikkui kiinni milloin Kirsin ja milloin Marjon repussa saadakseen jalkoihinsa vähän lisää vauhtia ja jotta kärki ei karkaisi! Lisää tsemppiä antoivat kannustusjoukkomme, joita useaan otteeseen nähtiin matkan varrella - kiitokset kaikille!

Coastaleeringin jälkeen kanootit odottivat Merilän kartanon pihamaalla. Tässä vaiheessa olimme kärkeä perässä noin 20 min ja Akillesjänteen tyttöjä ehkä 10 min. Melonta sujui mallikkaasti ilman yhtään ylimääräistä kiemuraa. Hartiavoimin taitettiin matkaan, Niinan tutkaillessa reittiä perämiehenä! Miehet kiemurtelivat edessä kanooteillaan. Napsimme jopa yhden heistä kiinni ja saapuessamme quest2:lle, lähtivät Akillesjänteen tytöt juuri jatkamaan matkaa. Yhden joukkueenjäsenen tuli kiivetä verkkoa pitkin joen ylittävällä vaijerilla kiikkuvalle rastille. Kirsi lähti suorittamaan tehtävää Marjon avustaessa kanootista päin. Melonnasta väsyneillä käsillä kiipeäminen oli vaikeaa ja ylhäällä alkoi jo hieman arveluttaa voimien riittäminen ja homman turvallisuus - pudotus ylhäältä kanootin pohjalle ei taatusti olisi kovin pehmeä. Mutta voimat riittivät ja siitäkin selvittiin lopulta hienosti - Kirsille koko reissun pahin paikka!

Uskalsimme kaikki hypätä kalliolta, myös Kirsi, joka ennakkoon jännitti eniten juuri tätä tehtävää! Kuulemme, että edelliset tytöt olivat ottaneet sakon, koska kaikki eivät hypänneet. Se tiesi sitä, että olimme ajallisesti kisassa toisena. Oli huikeaa roikaista kalliolta veteen!! Adrenaliini virtasi suonissa vielä pitkään hyppäämisen jälkeen.

Hyppypaikan jälkeen hoksasimme heti ylityspaikan kannaksella ja siirryimme melomaan kapeaan kanavaan. Reitti olisi muuten ollut hyvä, mutta matalia siltoja oli ainakin kymmenen ja aina ei kanootti sopinut alta, vaikka me naiset pötkötimme kanootin pohjalla. Punaiset viinimarjat reitin varrella maistuivat makealta, mutta retkelle ei passannut jäädä!! Kurjimmasta päästä kisassa oli kanootin kanto. Viimeisen melontarastin jälkeen jouduimme kantamaan kanootin urheilukentälle. Tähän hommaan kantoliinat olivat poppia. Kantaminen niinkin menee siellä päässä, missä on kaveri vieressä, mutta riskeimpänä Niina sai luvan olla pääosin yksin toisessa päässä ja todeta, että raskasta se oli!

Melonta meni joukkueella melko lailla nappiin, vaikka kipparia etukäteen hieman jännitti kanootin ohjaaminen. (kuva Tapani Launonen)

Kanootin kantaminen oli raskasta naisille!

Melonnan jälkeen kisa jatkui pyöräilyllä. Tästä alkoivat meidän kohtalon hetkemme ja pahimmat kämmit! Tähän asti olimme selvinneet kohtuu sulavalla suorituksella, pieniä juttuja lukuunottamatta! Vaikka emme pyöräilyssä jääneet yhtään kärkeen, tuli tällä pätkällä ihan turhia virheitä reilusti yli puoli tuntia. Betoniturbiineihin kurkattiin, rastia ei näkynyt. Käytiin vähän pyörimässä ympyrää ja palattiin takaisin. Rasti oli kartan mukaan juuri tässä! Kirsi ja Marjo kiipesivät ensin toiseen kapseliin ja Marjon pujahtaessa sisälle sieltä löytyi käytettyjä vauvanvaippoja ja roskia - hyis! Sitten Marjo kiipesi toiseen kapseliin ja siellähän se rasti köllötti. Ei meinannut 160 senttisessä varressa riittää pituutta pääsemään betonihässäkästä ulos, mutta pienellä avustuksella saatiin lopulta Marjokin vielä pois turbiinista. Matka jatkui, ajan tuhraantuminen harmitti. Jäimme parhaisiin verrattuna lähes 15 min. Muistutuksena oli, että kyseessä on seikkailu, ei suunnistaminen! :)

Matka jatkui märällä ja pimeällä Tervareitillä kohti Oulujoen ylittävää riippusiltaa. Riippusillalla odotti Quest 3. Hae rasti huoltotunnelista ja ui toiselle. Hätäisesti katsoimme kartan, emme juurikaan sopineet siitä, miten tehtävä suoritettaisiin ja aloimme hakea rastia riippusillan alta. Sitten hoksasimme, että sehän on tuon ison sillan alla. Juoksimme sinne. Kirsi tunneliin ja rasti löytyi. Nyt piti muistaa, että missä se toinen rasti oli, mihin oikeastaan pitikään uida? Missä oli se pitkulainen saari ja entäpä sitten MISSÄ oli kartta? Kartta loikoili tyytyväisenä Niinan telineessä sinne, minne jätimme pyörämme. Suihkimme sillan yli joen alajuoksulle. Niina oli jo valmiina uimaan ja juoksi sukkasillaan Kirsin ja Marjon tuodessa Niinan kamoja perässä. Puskassa rymysimme aikamme ja saarta ei näkynyt. Paniikki iskee! Onneksi kukaan ei kuitenkaan lähtenyt sokkona uimaan. Ei auttanut kuin palata takaisin katsomaan karttaa. Paluumatkalla tajuamme, että rasti onkin riippusillan viereisellä saarella, josta sen bongaamme, $¤%k7BLNÅ?!!. Jospa vain olisimme edes katsoneet vähän ympärillemme riippusillalle rynnätessämme. Niina ui saarelle, valitsemme vielä loppusilauksena mega mokalle vastavirtasuunnan rastille. Niina ei kylläkään edes huomaa uivansa vastavirtaan ja etenee hienosti. Kirsi ja Marjo kirkuvat riippusillalta ohjetta palaamaan lyhyempää reittiä takaisin pyörille. Aikaa on tuhraantunut 20 min kauemmin kuin meitä ennen menneillä naisjoukkueilla. Harmittaa ihan älyttömästi. Ei kuitenkaan auta kuin ajatella, että tämä on pitkä kisa, mitä vain voi vielä sattua, myös muille. Ja matka jatkuu... Kämmien jälkeen pään nollaaminen on vaikeaa ja se pitää tapahtua nopeasti. Osittain kokemattomuus ja luonteiden kärsimättömyys puskee läpi tehtävärasteilla, mutta onneksi Siperia opettaa!!

Tässä vaiheessa kartan lukeminen ei ole enää helppoa. On pimeää. Vettä sataa kuin aisaa ja pikkuinen ledi ei tuo kovin paljon lisää valoa elämään. On nälkä, palelee vähän ja jokaista väsyttää. Matkaa on taitettu jo yli 12 tuntia. Ensimmäinen AP eli huolto tulee tarpeeseen. Rokualla vaihdetaan kuivat kamppeet ja pakko on syödä, vaikka pitkästi ei keitolle enää olisi. Nakkia ja siihen tujaus kaviaaria, sipsiä, leipää, palautusjuomaa ja vähän suklaata päälle. Aitoa seikkailijan evästä! Marjo komentaa kameramiestä sulkemaan toosansa, kun vaihdetaan KAIKKI kamat. Hiertymät antavat osviittaa itsestään, mutta vaseliinin lisäys jää haaveeksi. Se ei todellakaan houkuta, kun pitkästynyt kameramies istuu käsiposkella ja tuijottaa! Hienosteluun ei todellakaan ole aikaa, mutta joku raja kaikella kuitenkin... Mielessä kuivien vaatteiden tuoma hetken nautinto! Edessä on rullaluistelu-suo pätkä, jonka arvioitu kesto on 9 tuntia. Rullaluistimet jalkaan ja menoksi. Meillä kaikilla on supernopeat luistimet, Niinalla lainaluistimet. On pimeä ja tihuttaa. Rokuan alamäet pelottavat Niinaa tositosipaljon ja vetoköyttä ei siis uskalleta vielä viritellä! Meillä on teleskooppisauvat luistelussa. Arvelimme niiden olevat kätevät, sillä niillä voi luistella ja suolla ne saa tarvittaessa helposti kantoon. Ihan hyvin toimivat.

Otamme edellistä naisjoukkuetta hieman kiinni luistimilla. Ero kärkeen on tässä vaiheessa tunti ja kakkosjoukkueeseen puoli tuntia. Jatkamme kisan kolmosena. Kylmälänkylän kappelissa tankkaamme keittoa. Marjo hoputtaa Niinaa pistämään luistimia takaisin hyvissä ajoin ja sitten matka jatkuu hetken aikaa luistimilla. Niina ehdottaa vetoköyden laittamista ja Kirsillä tuntuu rullaluistelussa voimia riittävän vetämiseen, joten köysi viritellään pikaisesti paikoilleen. Tässä vaiheessa kisa alkaa kääntyä henkiselle puolelle ja nyt kysytään sitä selkärankaa. Jokainen ajattelee varmasti mielessään nukkuvia läheisiään, jotka jännittävät meidän puolesta ja myötäelävät kisan etenemistä! Jotakin juttua pitää kehittää, että vire säilyy...voi kokeilla vaikka vauhtipissaa, joka ei onnistu mutta naurattaa!! :)

Sitten on vuorossa suota. Luistimet kantoon ja polkua pitkin kohti laavua. Juoksemista ehdotetaan ja kokeillaan vähän. Etukäteen Niina on suunnitellut, että tuosta hypätään oja yli ja pari muuta ojaa ja "tsaptsap" polkua pitkin laavulle. Todellisuus on jotakin ihan muuta. "Tämä on ihan Jordaniaa", tuumii Marjo ja hätistää peukalon pään kokoista hämähäkkiä, joka sujuvasti kroolaa vieressä. Onneksi olemme Suomessa, emme sademetsässä...mielikuvitus tekee silti tepposiaan siitä, mitä kaikkea on pinnan alla, johon ei ole näkyvyyttä!! Karttaan merkityt purot tai ojat ovat jokia, joilla ei ole rantaa. Vettä on joka puolella. Jalat eivät aina yllä edes pohjaan. Suota on loputtomiin. Jordania syö Marjon sauvan puolikkaan. Sinne jää. Avosuolla näyttäisi kartan mukaan menevän polku. Niina miettii, että mennään sinne ja valaa hienosti uskoa tyttöihin. Avosuo ei ole ihan normaali avosuo. Vettä on polviin asti. Emme mene sinne.

Välillä näyttäisi olevan jotain uraa. Pitää lohduttautua ajatuksella, että on täältä muitakin mennyt ennen meitä, eikä suo ole syönyt vielä ketään! Sitten ura taas häviää. Liekö ollut hirviä tai jotain elukoita? Uiminen pelottaa jopa uimamaisteria. On vielä hämärää ja hirveästi sääskiä, yksin ei siis tarvitse olla. Ne kuppaavat naaman, kaulan ja kädetkin paidan läpi. Rastit löytyvät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti ja varsinaista pummia ei tule. Jälkeenpäin gps reitti kuitenkin kertoo, että olemme säätäneet 15 min kauemmin kuin parhaimmat naiset ihan tuolla lyhyellä suopätkällä. Olisi pitänyt vain uskaltaa suin päin syöksyä uimaan joen yli eikä jäädä etsimään parempaa ylityspaikkaa. Sitä kun ei koskaan tullut.

Jordanian jälkeen edessä on puuduttavaa tiepätkää. Pitäisi jaksaa juosta ja taas Marjo hoputtaa!! :) Niinasta tuntuu, että jaksaisikin, mutta ei vaan lähde. Yritetään kuitenkin kävellä kovaa. Muutkin ovat kävelleet kertoo gps jälkeenpäin. Ensi vuonna me juostaan. ; ) Juoksuosuudessa on ehkä paras sauma tehdä eroa muihin, koska se on fyysisesti ehkä kaikkein vaativinta etenkin rullaluistimien kanssa! Vastaan tulevat naisjoukkueet, kellotamme väliaikaa heihin. Saamme myös hetken jutustella miesjoukkueen kanssa, mikä on mukavaa vaihtelua etenemiseen. Vihdoin edessä on pätkä luisteltavaa baanaa, mutta rullaluistimia joudutaan korjaamaan irronneen eturullan vuoksi. Aikaa tuhraantuu vähän! Matkan varrella on laskeutuminen Pelson vesitornista. Homma meinaa tyssätä siihen, että ei meinata löytää vesitorniin päälle. Tornissa on niin pimeää, että jumitamme tornin portaissa. Niina alkaa hieman kovaäänisesti vaatia :) että ovi tornin päällä avattaisiin. Koitamme rauhoitella Niinaa, tätä harjoiteltiin Jatuli Tourissa. Käsikopelolla löydämme tien huipulle. Vihdoin pääsemme ylös ja laskeudumme alas. Matka jatkuu väärää reitinvalintaa. Laskeutumisessa ja reitinvalintavirheessä tulee taas takkiin 10 min parhaimmille. Jotenkin tuntuu, että emme muista enää kiirehtiä ja Marjokaan ei muista hoputtaa... : ) Alkaa olla jo vaihe, jossa kilpailu on enää etenemistä. Tässä vaiheessa tuntuu, että kohta saattaa varpaita irrota! Taitaa olla pientä rakonpoikasta. Meno on kuin vesijuoksua. Kovasti yrittää mennä eteenpäin ja jalatkin liikkuvat, mutta maisemat eivät vaihdu. Marjo vetää paikoitellen Niina vetonarussa ja luottaa siihen, että seuraava pyöräpätkä paljastuu cut off:na, eli reitti ei olisi enää alkuperäisen pituinen. Marjolle juoksu on vahvin, mutta tuleva pyöräpätkä jännittää...pitää säästää voimia.


Tonttuhuppupusero oli suolla sääskien seassa arvossa arvokkaassa. (kuva Tapani Launonen)

Onko minun paita hyvin? (kuva Tapani Launonen)

Vielä hymyilyttää..(kuva Tapani Launonen)

Saavumme Rokualle ja olemme toiveikkaina, että tämä oli nyt tässä ja pääsemme ehkä jopa maaliin. Rullaluistelu-trekkauspätkällä olimme yli 11 tuntia. Matkaa on nyt taitettu 23 tuntia. Vaan ei suinkaan, ehei...nyt mennään koko rahan edestä. Vielä pitää lähteä jatkamaan. Edessä on viimeinen pyöräilypätkä ja Suomen olosuhteisiin nähden trooppinen ilma. Ero kärkeen on reilu tunti ja Akillekseen se oli AP:lle saavuttaessa 45 min, mutta otamme nopean vaihdon ja lähtiessä eroa on enää 25 min. Se, että kannustusjoukkomme kertovat väliaikoja, tsemppaa meitä jatkamaan täysillä, tiedämme väsymyksen olevan yhteistä kaikille ja saavuttaneen jo muitakin rautaisia kisasiskojamme. Seuraava pätkä tulee olemaan meidän vahvuutemme, sillä osa reitistä on jopa tuttua meille. Maasto on raskasta harjusuppamaastoa.

Meillä on hirveä draivi päällä ja Niina johtaa joukkoa rautaisella otteella. Vaikuttaa, että vielä on viimeinen vaihde kääntämättä! :) Marjo saa vuorostaan pyörittää, minkä jaloistaan kykenee. Ajatuksissa takoo, että periksi en anna, en varmasti anna, enkä suostu edes hidastamaan hyvää menoa. Tätähän täältä lähdettiin hakemaan ja takaa-ajoa jatketaan viimeiseen asti. On annettava vielä kaikkensa ja ennen Pookin tornia ohitamme Akilleksen tytöt. Kirsi kiipeilee torniin, Marjo kaataa kaivon hyistä vettä niskaan ja kiroaa urheilujuoman tuomaa kerrosta suussa. Nyt tarvisi vettä!! Matka jatkuu, lämpötila nousee. Syke ei enää nousuissakaan kohoa totuttuihin lukemiin, mikä kertoo siitä, että kropan kapasiteetti on viety limittiin. Kirsiltä hajoavat pyörän jarrut, mutta onneksi ei ole pahoja alamäkiä... ainakaan kovin montaa... Kirsi jarruttaa huutamalla ja taituroi puunrunkoja vältellen. Suunnistus toimii aina rastille nro 27 asti, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Pyörimme tuolla rastilla vähän turhaan. Seuraavalla rastilla jätämme pyörät liian aikaisin polun varteen ja aikaa tuhraantuu niin rastia kuin pyöriäkin etsiessä. Väsymys alkaa vaivata ja skarppaaminen ei yrityksestä huolimatta tuota tulosta.

Ohitus n. 25h kohdalla juuri ennen Pookin tornia..(kuva Tapani Launonen)

vielä jaksaa...(kuva Tapani Launonen)

Seuraavan välin Niina ottaa tarkasti varmaa reittiä, mutta suunnistusajatus nukahtaa ja taju kartasta yhtäkkiä katoaa, vaikka olemme ajaneet saman reitin aiemmin. Juomaa on liian vähän ja on todella kuuma. Niina on suunnistanut yksin 28 tuntia ja tankkaa mehua tyttöjen pusseista. Tiimi on sipissä. Joka paikkaa hiertää. Ajatuksena pyörii, että nyt olisi vain tärkeintä päästä maaliin. Tässä vaiheessa meidän gps-signaali on sammunut ja kotijoukot ovat huolissaan että, miten tässä nyt näin kävi. Niina istahtaa muutamaksi sekunniksi maahan ja mietiskelee, missä nyt ollaan. Rokualla ehkä? :) Marjo ja Kirsi yrittävät näyttää Niinalle kartalta samaa kohtaa ja ponnettomasti vakuuttaa sijaintia kartalla. Tuntuu, että vakuutukset haihtuvat ilmaan, koska kenenkään pää ei käy enää tehoilla. Yhtäkkiä Niina tajuaa sijaintimme ja matka jatkuu virheittä viimeiselle asti. Meno on jo sangen sumuista, kun viimein saavumme maaliin. Ennen loppuajan kirjaamista Sanna kannustaa meidät vielä viimeiselle uimarastille järvelle. Marjo katsoo rakasta ystäväänsä silmiin ja ajattelee, että nyt Sanna varmasti hourailee ja tämä on se tämän kisan hallusinaatio!! Selviämme vielä viimeisestä. Katse on lasittunut. Tuuletuksiakaan ei jaksa tehdä. Maalialueella on surullisen hiljaista muutenkin, mutta Kirsin perhe on kannustanut meitä herkeämättä koko kisan ajan. Ihana, että Sanna on täällä!! Sanna halaa meitä ja katseessa tuikkii ylpeys joukkueesta!! Kuulemme, että olemme kakkosia. Kello näyttää loppuajaksi 29 tuntia ja 29 min. Kärkeen eroa reilut 2 tuntia. Ei tunnu oikein miltään tai sitten ei tunnista sitä, miltä tuntuu, olo on vain tyhjä. Palkintojen jakoon on aikaa 2.5h. Haisevatmärätjahiekkaiset kamatkin odottavat perkaajaansa huoltopisteellä. Tämä on seikkailijan arkea...pakkaa, pura, pese, puunaa ja taas pakkaa!! Huoltopisteellä kovia kokeneet kisaajat lyllertävät hierymiensä kanssa purkamassa tavaroitaan. Hymyillään vaisusti toisille, kovinkaan suuriin jutusteluihin eivät resurssit enää riitä. Viimein on luvassa suihku... joka kyllä kirvoittaa myös kyyneliä. Joka paikkaan sattuu, kummastellaan ruhjeita ja hiertymiä. Nahkaa puuttuu sieltä jos täältäkin. Varpaan kynsien alle on muodostunut rakkoja ja kynnet pullistelevat piinasta. Kirsin kurkkukipu ei ainakaan kisan aikana hellittänyt, Buranaa kului luvattoman paljon ja ääni meni aina vain käheämmäksi (kisan jälkeen pariksi päiväksi lähti sitten kokonaan). Väsymys sumentaa ja itkettääkin vähän! Auditoriossa kuitenkin kolme naista hymyilee jo. Se oli hienon hieno kisa, jokainen on saanut vähän uutta voimaa fiilistellä kokemaansa!

Nyt viikkoja kisan jälkeen osaamme jo arvostaa saavuttamaamme. Kroppa on palautumassa ja olemme ikäänkuin uusineet nahkamme!! :) Melko kokemattomalle tiimille suoritus oli loistava. Paljon on opittavaa, mukana oli onnea ja huonoa tuuria, huolimattomuutta ja onnistumisia... Jokainen niistä on kasvattanut ja opettanut vastaavan varalle. Ensi kerralla tärkeintä olisi maltti ja vielä kerran maltti etenkin tehtävissä. Tulisi myös edelleen kasvattaa joukkueen tasaisuutta eri lajeissa. Skumppaa on kilistetty yhdessä (sattuneesta syystä sitä ei jaksanut enää maaliin päästessä tehdä :)) ja kipeätkin kokemukset naurattavat nyt!! Passion Adventure on palannut lenkkipoluille ja tätä kokemusta riikkaampana keinutuolikin kiikkuu ketterämmin joskus vuosienvuosien päästä!
Kirsi, Marjo ja Niina

Maalissa! Takana 29,5h seikkailua.

1 kommentti:

  1. Hieno teksti! Sai kyllä elää koko kisan tunteet hyvin mukana :) Ja tuli samalla tunne, että olispa sitä aika siistiä vielä itekki joskus lähteä...
    Onnea vielä koko joukkueelle!

    VastaaPoista