Randohiihto- ylämäkien riemua, itsensä haastamista ja luonnosta nauttimista

Lyngen

Laskettelu on kuulunut elämääni lähestulkoon aina. Penskana kolusin sukset jalassa Syötteen metsiä pohjattomalla innolla. Noihin aikoihin osuu myös laskettelu-urani tähtihetki, kun pääsin näyttämään Mikko Alatalon hiihtokoulussa, missä se taikanappi on josta sukset kääntyy. Se taitaakin olla ainoa kerta, kun olen päässyt valtakunnalliseen tv-lähetykseen. Teinivuodet meni paipin reunalla kuolaamassa lökäpöksyisten lautajannujen perään. Opiskeluvuodet pysyin pois rinteistä, kun Helsingistä oli sen verran matkaa rinteisiin. Kun sitten lämmittelin uudelleen laskuharrastusta, laitoin telemark-sukset jalkoihin ja niistä en ole sen jälkeen luopunut.

Tässä viime vuosina olen huomannut, että kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt alamäkien laskusta ylämäkien nautiskeluun. Aiemmin hiihdin ylös vuorille, jotta pääsisin laskemaan koskematonta lunta. Mutta mitä enemmän olen päässyt sitä tekemään, sitä merkityksellisemmäksi minulle on tullut matka ylös. Mikä toisaalta on ihan hyväkin, sillä useimmiten noilla reissuilla 80% ajasta menee ylös menemiseen ja 20% itse laskemiseen. Vaikka lasku olisi ihan paskakin, olen päässyt tekemään jotain fyysistä, nauttimaan luonnosta ja hyvästä seurasta…eväitä unohtamatta.

Tromssa kuva: Tuomas Väisälä

kuva: Tuomas Väisälä

Ihan yksin en ole tämän kiinnostukseni kanssa. Maailmalla, mistä oikeita vuoria löytyy, löytyy myös paljon harrastajia. Kyse on Randonnée-hiihdosta eli suomalaisittain randoilusta tai hiihtoalpinismista, skinnauksesta tai skimosta…rakkaalla lapsella monta nimeä. Se on tapa liikkua vuorilla ilman hissejä suksien pohjaan kiinnitettävien nousukarvojen avulla. Toki Suomessa, varsinkin täällä Pohjanmaalla, missä vuorista ei ole tietoakaan, harrastajien määrä on vähäisempi. Olen kuitenkin huomannut, että kokoajan enemmän kuulen muidenkin puhuvan aiheesta. En tiedä onko se niin, että kun itse innostuu jostain, tuntuu että yhtäkkiä muutkin ympärilläkin puhuvat asiasta. Vai hakeutuuko silloin vain samanhenkiseen seuraan? Ehkä kuitenkin uskaltaisin väittää, että hissiavusteisesta vapaalaskusta ja offarihiihdosta on yhä enemmän siirrytty randoiluun. Ja kertoo kai sekin jotain, että Ystävällisen Kaunohiihtoseuran järjestämässä lumiturvallisuuskoulutuksessa oli Oulun kaupunginkirjaston sali täynnä kuulijoita.

Muistan kun ensimmäisiä kertoja kävin alpeilla ja katselin, kun jotkut hullut tiukoissa trikoissa hiihtelivät ylös rinteitä hissien vieressä. Kieltämättä pidin heitä vähän hulluina tai ainakaan en pystynyt millään tavoin samaistumaan heihin. Vaan niin se mieli muuttuu. Voin vaan kuvitella kuinka pöljinä ne ihmiset muutama vuosi sitten pitivät minua (ja pitävät edelleen) kun kihnutin Syötteen rinteitä ylös. Sittemmin siitä on tullut ihan kiva tapa aloittaa kausi. Tottakai se menee aikalailla kuntoilusta, mutta tulee siinä myös hankittua rutiinia väline välppäykseen. Skinitkin menee sujuvammin paikoilleen ja suksista pois, kun niiden kanssa saa jossakin Rukankin rinteessä päivän aikana melko monta kertaa touhuta. Lou Dawson Wildsnow.com:sta ennusti vuoden vaihteessa tulevan kauden trendejä ja yksi nouseva juttu oli hiihtokeskuksissa tapahtuvat fitness touring. Eli ihan tässä ollaan ajanhermoilla. Joulun aikaan St. Antonissa hiihtelin rinteitä ylös kuin paraskin randoilija… syy vain oli se ettei lunta ollut muualla kuin lumetetuissa rinteissä.

Kohti Keimiötä, tammikuun sinisessä valossa

Ilman välineitä ei ole perusteita…vai mitenkä se nyt menikään

Se nyt on vaan niin, että hyvin monessa asiassa pätee sääntö: mitä mukavampaa sitä epämukavampaa ja päinvastoin. Näin se on myös näissä hiihtovälineissä. Kunnon puuterilankut tahtoo painaa, kun niihin on saatava laskuun vaadittavaa vakautta ja jäykkyyttä. Niillä ylöspäin hiihtely on vähän hikisempää puuhaa, mutta onhan niillä sitten mahtavaa painaa tellukyykkyä ja nautiskella. Touring vehkeillä taas kipaisee hymyssä suin alppikauriin kaltaisella keveällä askeleella ylös (tai ainakin jotkut kipaisee). Laskuominaisuuksissa pitää sitten vähän tehdä kompromisseja. Niillä kyllä laskee puuteria, mutta  ei  se samanlaista surffausta ole.  Sitä vastoin niillä myös laskee  tuulenpieksemää korppua ja kaikenlaisia lumiolosuhteita siltä väliltä. Tosiasiahan on se, että vaikka sitä puuteria toivoiskin pääsevänsä laskemaan, niin aika usein se on jotain muuta.
Noin yhtäkkiä vois kuvitella, että telemark-välineet olisi mitä parhaimmat tähän harrastukseen, kun kantapää on jo valmiiksi irti. Mutta sen verran marginaalilajista taitaa olla kyse, ettei esim. tellumonoja ole kehitetty samalla innolla kuin randomonoja. Keveiden randomonojen rinnalla tellumonot tuntuu melko raskailta. (joku tellunörtti tässä vaiheessa siellä manaa mielessänsä, että menis tyttö nahkamonoilla laskemaan. ) Ja tästäpä päästään siihen suuren uutiseen, että tämä vannoutunut telluilija on valmis harkitsemaan kantapään kiinnittämistä sukseen kiinni. Itseasiassa ei vain valmis harkitsemaan vaan välineet on jo hankittu  Vaan kysehän on kahdesta eri lajista. Kyllähän usealla maastopyöräilijällä löytyy varastosta jäykkäperä ja täpäri...ehkä myös fatbike, cyclo ja enduropyörä.

Vaikka kuinka puhun nousemisen ilosta, niin valehtelisin jos sanoisin, ettei alamäellä ole merkitystä. Onhan se nyt hemmetin siistiä pöllyttää lunta, silloin kun se on mahdollista. Ja hissi mahdollistaa sen toistojen määrän. Tämä viikko menee Riksgränsenissä hiihtolomasta nauttiessa. Viikon hissiliput on hankittu ja toivottavasti saan DPS:n leveät lankut alla kyykätä reidet puhki. Mutta aion myös vetää jalkaani uudet randovälineet ja hiihdellä ylös tunturiin. Katotaas miten siitä innostun.
Varustehifistelyä varten voin suositella italialaisen Skialper-lehden ostajanopasta, jonka voi myös netistä ladata. Siinä on testattu todella kattavasti varusteet, mutta vähän keskieurooppalaisella näkemyksellä  Jos tykkää enempi jenkkityylistä ja vähän leveämmistä suksista niin www.wildsnow.com nettisivusto on ehdottomasti seuraamisen arvoinen. Ja kyllä meiltä Oulustakin löytyy kampetta ja osaamista. Käykääpä vaikka Miikaa morjestamassa Lajikumppaneilla. Siellä saat sukset kuntoon ja päivitettyä välineistöä. Kestosuosikissani Shelbystä löytyy lumiturvallisuusvälineet, nousukarvat ja vaikka laskumonot. Ja jos ei jotain löydy Heikki takuulla tilaa ne.

BCM Pallaksella tammikuussa

Jos kiinnostaa kokeilla skimo-kisailu niin Suomessa järjestetään tälle keväällä ainakin seuraavat kisat:
19.3. Ylläs Rando. Siellä kisataan hiihtoalpinismin suomen-cuppia ja lisäksi löytyy toppahoususarja
9.4.2016 järjestetään Ylläksellä Seven Summits -tunturihiihtotapahtuma, jossa on 12 tuntia aikaa kiertää suksin mahdollisimman monta Ylläksen seitsemästä huipusta. Tapahtumassa liikutaan 2-3 -hengen joukkuein.

16.4. on Pyhä Randonee, jossa kisataan sekä kilpa- että elämyssarjassa

Pyhällä joulukuussa.

Hyvässä seurassa

Tässä vielä wildsnowsta (www.wildsnow.com) luetut ja omilla kokemuksilla höystetyt asiat, jotka aloittelijan on hyvä tietää ski touringista:

-Ski touring  on ylämäki kävelyä. (Se oikeasti on muistuttaa lumikengillä kävelyä) Jos et tykkää ylämäki kävelystä et nauti myöskään skinnauksesta.
-Tech-side on varmasti paras side tähän tarkoitukseen. Siis Dynafit malliset siteet, joissa on sellaiset pinnit, jotka tulee monon reikiin… toki pitää olla sitten dynafit  sopivat monot. Tämän tyyppinen side on kevyt ja suksi liikkuu vapaasti pinnien varassa, freepivot. Kaikkein kauheimpia takuulla on trekkerit, jotka tulee normaaleihin alppisiteisiin kiinni. Niitä en suosittele kellekään.
- sauvat: Lou Dawsonin mielestä ei tarvita säädettäviä sauvoja vaikka ne tosi yleisiä ovatkin. Minä taas käytän teleskooppisauvoja, koska onhan se nyt hemmetin paljon mukavampi hiihtää pitkillä sauvoilla. Tellua laskiessa taas sauvojen pitää olla vielä alppisauvoja lyhyemmät. Noissa teleskooppisauvoissa on se ongelma, että se mekanismi voi hajota vuorilla ja hiihdäppä siinä sitten ilman sauvaa. Nimim. kokemusta on  Onneksi oli myös ilmastointiteippiä.
-Piippari eli lumivyörylähetin pitää olla mukana ja sitä pitää osata käyttää. Merkillä ja mallilla ei niinkään ole väliä.
- Jos liikut  paljon lumivyöryalueilla lumivyöryreppu on hyvä henkivakuutus. Reppu maksaa maltaita, joten sitä ei ihan heti tule hankittua. Mutta tätä voi harrastaa myös ihan turvallisissa olosuhteissa jolloin vyöryreppuja ei tarvi. Minulla on Black Diamondin Jetforce. Se poikkeaa perinteisistä kaasupatruunalla täytettävistä repuista siinä, että se toimii akulla.
-Ylöspäin meneminen on hikistä puuhaa, joten vaatteita tarvitsee vähemmän kuin mitä käytät, kun laskettelet hiihtokeskuksissa. Merinovilla on ihan ehdoton tuote tähän…kuin kaikkeen muuhunkin urheiluun niin kesällä kuin talvella. Kerrospukeutuminen on avainsana, mutta siitä tekstiilityönopettajana saisin jo oman blogikirjoituksen tehtyä. Taukotakki on oltava repussa.
-Hanskoja kannattaa olla kahdet mukana: yhdet ylös menoon ja toiset alastuloon. Kädet hikoavat sen verran ylös mennessä
-Aluksi (ja itseasiassa aina) kannattaa lähteä kavereiden mukaan jotka ovat kokeneempia. Opit heiltä paljon uutta. Olen huomannut, että eri laskuporukoissa on erilaisia tapoja toimia ja niistä oppii aina jotain uutta.
-Monoista sen verran, että tähän hommaan on tehty omat monot, jotka antaa paljon enemmän liikkuvuutta jalalle ja ovat huomattavasti kevyemmät, joten ne tuntuu erillaiselta kuin perusalppimonot. Monoja löytyy ihan huippukeveistä skimo kisamonoista vapaalaskutyylisiin vähän jäykempiin monoihin.
 -Hanki lumiturvallisuusvälineet… tai lumipelastusvälineet. Kunnon lapio ja sondi.
- Välineitä kannatta ja voi testailla skinnailemalla hiihtokeskuksissa. Se on sitä fitness tourinkia… ja olet aivan muodin mukana.
- Kypärä kannattaa tietenkin olla mukana. Se kannattaa kantaa repun sisällä tai omassa verkossa reppua vasten. Jos sen laittaa vain roikkumaan repusta niin ylhäällä voi olla kiva yllätys, kun kypärä on täynnä lunta.
 - Ea-taidot on hyvä olla hallinnassa. Toki ne kannattaa olla aina ja kaikilla ajantasalla. Käy siis ea-kurssilla säännöllisesti  Reppuun tulee pakata myös avaruushuopa siltä varalta, että jotain tapahtuu. Kylmä tulee melko nopeasti.
- Käy lumiturvallisuuskursseilla tai ainakin perehdy aiheeseen.

Kun yksi portti sulkeutuu, toinen avautuu

Vuoden 2015 seikkailukesä loppui ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Kärkkäinen Challengen prologista nappaamamme sakkolenkin jälkeen vedettiin rullaluistimet jalkaan. Ensimmäinen rasti kahlattiin Nelostien ali menevästä ojarummusta. Päästiin taas rullilla täyteen vauhtiin suoralla, tasaisella pyörätiellä. Yhtäkkiä vasen rullaluistimeni hirtti kiinni. Komean ilmalennon päätteeksi liu´uin asfalttiin vasemmalle kyljelleni niin, että polvi, lonkka ja kyynärpää olivat mahtavasti ruhjeilla. Takaa tullut joukkue pysähtyi ystävällisesti kysymään tarvitsemmeko apua. Vasen käteni ei liikkunut olkapäästä juurikaan. Hetken ajatuksiani kasattua käskin Niinaa kiskomaan minut ylös. Paikkasimme pahimmin verta valuvat reiät. Jatketaan matkaa, ei tässä mitään hätää ole! Otin molemmat sauvat oikeaan käteen ja vasen käsi sai roikkua tyhjän panttina, kun ei kerran toiminut enää.

Iin paloasemalla seisoi palomiehiä rivissä kisaa katsomassa. Anun kiivetessä torniin leimaamaan kysäisin palomiehiltä neuvoa toimimattoman ja hiukkasen kipuilevan olkapään kanssa. Sain painokkaat neuvot keskeyttää kisa välittömästi. Jos olisi ambulanssi ollut paikalla, olisi minut kuulemma voitu toimittaa sillä suoraan päivystykseen. Kiitos neuvoista; jatkamme matkaa!

Luistellessa mietin edessä olevaa reilun kymmenen tunnin kisaa: juoksu vielä menisi, maastopyörän puskeminen pusikoissa yhdellä kädellä vaikuttaa jo tuskaiselta, melonta ei onnistuisi mitenkään vaikka pistäisi kaiken sisun peliin… Ei, en halua keskeyttää! Mutta kisan jatkaminen tässä tilanteessa olisi suorastaan typerää. Pakko se on luovuttaa. Anu ja Niina jakoivat matkaa kisan ulkopuolella kahdestaan. Palasin kyyneleet poskilla takaisin paloasemalle. Saisinko sittenkin kyydin kisakeskukseen? Harmitus oli valtava, etenkin kavereiden puolesta, jotka eivät voineet enää olla mukana varsinaisessa kisassa.

Tutkimusten, kuvausten ja paikkausten jälkeen sain Terveystalolla tietää, että olkaluun pää on murtunut. Kesän urheilut olivat siihen paketoitu. Mutta ei se mitään, urheilusta vapautui juuri sopivasti aikaa jollekin muulle tärkeälle: uudessa omakotitalossa ja lasten harrastusten parissa riitti puuhasteltavaa niin, ettei harmittelulle jäänyt sen enempää sijaa. Tosin yösärky olkapäässä oli raastavaa. Melkein kolme kuukautta kului, ennen kuin pystyin nukkumaan yön kunnolla.

Olkapää parani onneksi täysin. Jo syksyllä päätin vaihtaa edellisen talven reilut 2000 hiihtokilometriä hieman monipuolisempaan harjoitteluun. Luontoäitikin on hienosti edesauttanut tavoitteen toteutumista lumen puutteen, pakkasten ja räntäsateiden myötä. Kovasti olisi tehnyt mieli päästä tänään 20.2. olevaan Lost in Kajaani Winter Edition –kisaan, mutta sain harmikseni todeta kaikkien muiden Passionin naisten olevan estyneitä. Tämän portin sulkeutuessa vapautui kuitenkin tilaisuus istahtaa pitkästä aikaa rakkaan lajin, yleisurheilun kisakatsomoon. 

Toivotaan mukavia kokemuksia kisaajille Kajaanin seikkailuun! Kisaraportteja odotellessa.
- Kirsi

Kaikki alkaa aina ekakerrasta

Toisinaan Sannan kanssa lenkkeillessä muistellaan seikkailijattarien alkutaivalta, jolloin intoa oli enenmmän kuin lajituntemusta, taitoa tai edes kuntoa. Näillä lenkeillä naurattaa niin, että meinaa tippua pyörän päältä tai ei kykene juoksemaan, kun vastalihaksiin sattuu. 

Kelataan taaksepäin vuoteen 2008 jolloin seisotaan ensimmäisen kerran Rovaniemen urheiluopistolla kirjoittamassa vastuuvapautuslomaketta tarkoituksenamme osallistua elämämme ensimmäiseen AC24 Adventure seikkailukisan harrastesarjaan. Säheltäminen lähtee siitä, että kovana jännittäjänä kirjoitan lappuun vahingossa tyttösukunimeni. Sanna avustaa sukunimeni saattamisessa oikeaan, sekoitanhan joskus juhannuksen ja joulun. Toimitsijoita huvittaa touhu. Selviämme ilmoittautumisesta reittisuunnitteluun ihmettelemään urheiluhallin tohinaa, muiden ammattilaisten säätäessä varusteitaan. On meilläkin varusteet ja niitä on PALJON. Etenkin kenkiä, joita on joka lähtöön. Korkkaritkin odottamassa autossa niitä kuulusia loppubileitä! Homman juoni on kutakuinkin selvä...muu ehkä ei sitten niinkään. Meitä on kolme reipasta nuorta naista, joilla kahdesta suunnistuskokemusta orvapolkukoulun verran. Se ei vielä huolestuta siinä vaiheessa, mutta hetken päästä kyllä...

Ei ihan vielä ole 10v juhlavuosi

Kovin tarkasti ei kaikkea kohellusta pysty enää muistamaan, toiset niistä taas eivät unohdu koskaan. Prologissa säntäillään pitkin keskustan kauppoja ja se sujuu jokseenkin...juoksuosuudet muutoinkin ovat niitä, joissa pysytään kutakuinkin kärryillä, eikä sen vieressä. Harrastesarjassa homma ei ole niin haudan vakavaa ja läppääkin kestää heittää kisakavereiden kanssa. Pyöräosuudella alkavat haasteet. Lähes kaikilla muilla näyttää olevan joku lintulaudan tapainen tangossa - joka meiltä on ilmeisesti jäänyt hankkimatta. No mutta nou hätä - karttaa voi säilyttää hampaiden välissä ja vauhdissa aika monessa muussakin paikassa...kartan lukeminen sitten onkin se haaste. Taktiikkana peesikin voisi toimia, mutta se suunnitelma kuopattiin ensimmäiseen ylämäkeen. Lähdetään siis pyöräosuuden ensimmäiseen nousuun, jossa kolmas joukkueemme jäsen alkaa taluttaa pyörää. Kyllä, 1/3 joukkuejäsenistä taluttaa pyörää. Kilpailuvietti ei ole muuttunut sitten niiden päivien. Muu joukko katoaa radalle kumi sauhuten meidän jäädessä tökkimään pyöriä ylämäkeen. Kolmannella joukkueemme jäsenellä on tuhatkiloinen hybridi mukanaan. Voin kertoa, että se on väärä valinta. :)

Eipä hätää, muut menevät yötauolle ja kekseliäät kaksoset Sanna&Marjo huomaavat urheiluopiston rakennusjätelavalla mielenkiintoisia tarvikkeita, jotka ovat opiston remotin jäännöksiä. Kesäyön tunteina Trekin tangossa komeilee reikäpellistä, nippusiteistä, styroksista ja rautalankasta kyhätty karttateline. Eihän siinä ihan kaikkia makeita ominaisuuksia ollut, mutta kelpo vehje joka tapauksessa. Se hetki, kun karttateline oli valmis, saattoi olla sen reissun suurin ylpeyden aihe. Harmi kun silloin kamerakännykät eivät olleet vielä niin tätä päivää, fotoa ei ole. Prototyyppi oli kuitenkin niin hieno, että kisaveljillämme kiilteli keulassa seuraavan tauon jälkeen kiinalainen kopio. :) Passasi meidän polkea menemään.

Haastellisin pätkä elettiin ennen yötaukoa myöhäisillalla, kun oravapolkulaiset eksyivät polultaan niin että ei ollut minkään valtakunnan käsitystä sijainnistamme. Mutta eipä hätää, kolmas joukkueemme jäsen oli varautunut kunnon tukkimiehen taukoon. Istahti mättäälle, kaivoi reppunsa kuvetta ja pisti tupakaksi. Savumerkkiähän on joskus käytetty hätämerkkinä. Selvästi mietitty juttu. Me kaksi savutonta hieroskelimme hieman silmiämme koittaessamme epätoivoisina paikantaa sijaintiamme Rovaniemen rämeiltä. Yhdellä joukkueemme jäsenistä oli selvästi rento ote hommaan, meillä kahdella kiristi nuttura. Viimeiset etapit kolmas joukkueemme jäsen nukkui jalähti kaupunkiin farkkuostoksille. Mutta ne kaksi meistä ei tunnetustikaan antanut periksi. Voin kertoa,  että yhden joukkueemme jäsenen seikkailijan ura loppui toistaiseksi siihen ja ne kaksi muuta jatkavat "uraansa". Huomioitavaa on myös se, että sen koomin ei ole niin kivoja loppubileitä ollut. Jaksettiin bailata - ei ollut rakkoja eikä hiertymiä - kaikilla hienot farkutkin. 

Ei helkkari - Molen esyny!

Moni asia on muuttunut ja homma on aika erilaista näillä kilometreillä. Olemme oppineet, että kymmenien kenkien pesemiseltä ja kisan jälkeiseltä raparallilta välttyy, jos käyttää vain kaksia kenkiä. Vettä menee kenkään taatusti, jos ei nyt ihan ensimmäisen kilometrin aikana niin toisella kuitenkin. Olemme myös oppineet, että täyspakkauksen kanssa juokseminen antaa tasoitusta kisasiskoille. Palelee perhanasti, mutta palelkoot. Mikro, ei kun trangia, kannattaa jättää kotiin. Olleellista on tehdä nopea vaihto. Pottusäkki painaa, eikä gourmetta ehdi kokata. Kavereilta ei saa lainaksi butaania, pelkästään hölmistyneen katseen. Varusteista homma ei jää enää kiinni, mutta ylläreitä tulee aina. Omasta kanootista haaveillaan...se olisi kova juttu. Makkarakoskessa Muhoksella kun pitää kiinni "rautapaatista" hampaat irvessä niin voi rukouksen jos toisenkin joutua heittämään taivaalle ettei lähde lastuna laineille botskin perässä. Mikäli siis on jordaaniassa eikä kanootissa. :) 

Seikkailukisa sopii silti kaikille eikä ainakaan huumoria kannata jättää kotiin. Kannattaa ehkä kilauttaa kaverille ennen leikkiin ryhtymistä neuvojen toivossa. Tässä tehdään kuitenkin lopulta asioita joista nautitaan, ja suurin kisa täytyy käydä ihan itseään vastaan. Maalissa on aina vain voittajia. Tietysti tiellä tapahtuu ja siperia opettaa. Kisan järjestäjien taholtakin voi joskus tulla ylläreitä, jotka toisinaan hyödyttävät...toisinaan taas eivät. Sääntöjäkin voidaan tulkita monin tavoin ja etenkin varusteiden kohdalla pitää lukea ohjeet tarkkaan. Jos säännöissä lukee yksi mela, kannattaa varmuuden vuoksi varautua kahdella tai vaikka kolmella...koska jos on vain yksi mela kumiveneessä häviää varmasti kisosiskoille, joilla on useampi mela. Menevät viheltäen ohi. Mutta virheistä oppii poikkeuksetta. Kisan järjestäjille nostan hattua. Vaativa laji heillekin monipuolisuutensa vuoksi. Kisaajat toivovat, että lopputulos ratkee aina oikeisiin tekijöihin perustuen, ei arvausleikkeihin eikä muihin säätöihin. 

Varusteita kannattaa aina testata, joka on yleensä hupaista hommaa. Kavereiden kamoja kannattaa benchmarkata, parhaat vinkit tulevat lajitovereilta. :) Tässä muutama herkkupala vuosien varrelta.

Muhoksen Tupun metsikössä suunnistuspätkällä meidät olisi takuulla syöty hyttysten toimesta eläviltä (sen verran herkkuja nääs ollaan). Jäivät inisijät nuolemaan näppejään, koska...me olimme varustautuneet hyökkäykseen. Kartan lukeminen tsiljoonan verenhimoisen inisijän tanssiessa ripsillä ei ole helppoa.

Sääskihattu on pop!!

Uimapatjalla ja uimapatjalla on väliä, merihädässäkin on oltu. Valintaan vaikuttaa se kannetaanko sitä kilometritolkulla vaiko ei. Minut on vapautettu testauksesta. Märkäpukutyypit ovat hoitaneet homman ja olen kannustanut rannalta keräten havainnot mustaan kirjaan. :)

Vain palmut puuttuu...

Rakettimallinen :)

Lättärit tai räpylähanskat toimivat uintipätkillä hyvin, vaikka se joskus säätämistä onkin. Kovassa virtauksessa etenkin toimivat vallan mainiosti.

Ja caterit - ei ole käpyjä kengissä useamman tunnin pöpelikkö-pätkillä. 

Alkuaikoina teippasin varpaat huolella. Mutta se sattuu aika tavalla, kun kynsi jää teippiin kiinni, kun ne nyppii irti kisan jälkeen. Nykyisin jalkoihin ei tule rakkoja, eikä kynsiäkään lähde samaa tahtia...eikä edes kynsien alla olevia rakkoja tarvitse puhkoa ja hoitaa. 

Ja lopuksi, jos neopreenihommiin meinaa sekaantua, Niina ei ole joukkueemme varustekonsultti siinä tapauksessa. ;) Sain yhdeltä Jukolan reissulta tuliaiseksi todella kätevät neopreenisukat; paksummat kuin meren jää tällä hetkellä. Niillä olisi helpompi tanssia balettia, kun nilkka ei jousta, eikä muuten mahdu mihinkään monoon se sukka. Vedessä toimisivat varmasti tehokkaimmin ankkureina. Sitten nainen hankki jostain hanskat, joilla ei saa otetta edes tennispallosta, melo niillä sitten.

Seikkailuvuoteni 2015

Vuotta on vielä muutama tehokas treenitunti ja –päivä jäljellä, mutta tässä lyhyt analyysi siitä, mitä tuli tehtyä vuonna 2015. Tämähän ei ole mikään oikea kausi, sillä pyöräilijän kausi alkaa jo syksyllä ja hiihtäjän puoli vuotta myöhemmin. Mutta kun ei ole oikein kumpikaan, niin voinee kirjoittaa kalenterivuodesta.

Kaikki kilometrini, tuntini ja minuuttini löytyvät nykyään Polarin flow:sta. Luovuin ajanpuutteen vuoksi omista exceleistäni pari vuotta sitten. Niitä tuli väkerrettyä yli 10 vuotta. :D  Sitä ennen muutaman vuoden pidin käsin harjoituspäiväkirjaa. Nyt harjoituspäiväkirjan pidosta on tehty helppoa. Paitsi että harjoitusten suunnittelu on jäänyt, koska se on mielestäni flow:ssa hankalaa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja se kyllä valitettavasti helposti näkyy myös  tuloksissa.

Näin meni  vuosi 2015:

Treeniä 356 h ja 4303 km

Pyöräilyä 153 h ja 2677 km

Hiihtoa 98 h ja 1143 km

Juoksua 70 h ja 464 km (sisältää sauvarinteet ja muut sauvalenkit)

Voimaharjoittelua 32 h

Rullaluistelua, melontaa ja muita lajeja tuli vain pari tuntia.

Kuvasta näkee, että pitkiä seikkailukisoja on tullut vain yksi. Vuosi olikin melko mitäänsanomaton seikkailurintamalla. Kävin kaksi kisaa, josta toisen jouduimme loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään ja toisessa retkeilimme ainoana naisjoukkueena. Odotan ensi vuodesta parempaa.

Muita kuin seikkailukisoja tuli käytyä poikkeuksellisen vähän. Talvella hiihdin muutaman hiihtosuunnistuskisan ja sieltä tuli tuliaisena yksi SM-pronssi sprintistä tytöt 35-sarjassa. Se oli hyvä kisa. Pyöräsuunnistuskisat jäivät suunnitteluasteelle ja tossusuunnistuskisojakin tuli juostua vain pari. Hiihtokisoja oli vain tervahiihto, jossa sippasin liian kovan alkuvauhdin jälkeen jo ennen puolta väliä. :D

Juuri nyt tuntuu, että pk-kunto on hyvä, mutta kovaa ei pääse. Pidän suurimpana syyllisenä sitä, että olen kisannut liian vähän. Siksi hommasinkin taas parin vuoden tauon jälkeen skipassin ja puen paikallisissa piirikunnallisissa hiihtokisoissa lapun rintaan silloin tällöin tänä talvena. 

Joskus on kulkenut paljon paremmin ja joskus paljon huonommin. Tunnit eivät kerro sitä, kuinka kovassa kunnossa olet. Miksi joskus kulkee ja joskus ei? Sen kun tietäisi. Moni treenaa liikaa, treenaa sairaana, väsyneenä tai liian vähillä energioilla. Näihin en minä sorru, sillä aikaa turhanpäiväisyyksiin ei kertakaikkiaan ole.

360 tuntia voi kuulostaa vähältä ja onkin vähän, mutta se on kuitenkin keskimäärin tunnin verran jokaisena vuoden päivänä. Tämä reilu 350 h on osoittautunut minulle hyväksi määräksi. Mielestäni sillä pysyy mieli ja kroppa virkeänä ja jää riittävästi aikaa myös muille tärkeille elämän osa-alueille. Kuitenkin pitää osata tunnustaa realiteetit, että ei näillä määrillä voi mihinkään hurjiin tuloksiinkaan venyä. Treenitunteja on tullut kutakuinkin saman verran jo 20 vuoden ajan. Se tarkoittaa reilusti yli  7000 tuntia, joten onneksi vanhoilla pohjilla ja kokemuksella pääsee aina hyvän päivän sattuessa ihan hyviinkin suorituksiin. 

Seikkailullista, reipasta ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille blogimme lukijoille! :)
Niina

”Pre-Xmas Uphill Race” 21.11.2015

Parisen viikkoa sitten NUTS järjesti Kempeleen Köykkyrissä jo hieman perinteeksi muodostuneen pikkujoulutapahtuman ja mukana oltiin!

Tiimistämme tunnin tamppaukseen osallistui Sanna, Niina ja Anu. Aikaisempaa kokemusta toki rinteestä löytyi meiltä kaikilta,  sillä oltiinhan Niinan ja Anun kotirinteessä. Mutta tiimistä vain Sanna oli osallistunut samaiseen tapahtumaan edellisvuonna silloin 4h rinnettä kiertäen… HUH!

Päätimmekin hieman yhteistuumin, että tunti ”saa riittää” ;) Aika hurjia sekä fyysisesti että henkisesti ovat ne, jotka 4h saatika 6h jaksavat  rinnettä kiertää. Vaatii hurjaa kuntoa, mutta myös päätä!

Kisapäivän aamuna oli satanut kunnolla ensilunta ja viimehetken kisavaate sekä kenkä asioita säädettiin Niinan kanssa tekstiviesteillä. Ikuinen ongelmahan se on, kun päälle on jotain pantava… Ihan pelkissä tiimi pikkareissa ei kuitenkaan parane pyrähdellä!

Kisapaikan tunnelma oli hieno ja NUTS ei pettänyt tälläkään kertaa. 

Lähdössä oli sutinaa!

Kaikki toimi mallikkaasti, ainoastaan pieni miinus siitä, että juomista ei ollut juottopisteellä kisan aikana valmiina mukeissa vaan piti jäädä odottamaan mukin täyttöä tai olla juomatta. Onneksi paikalle sattui tuttuja jotka toimivat juottajina, eihän sitä pikkujoulusta kuivinsuin selviä.

Rinne tamppaantui tuossa tuokiossa ja nastalenkkarit olivat oiva apu. Ylämäkeen hapotti ja alamäki reilusti juoksulla rullaten niin kovaa, kuin kintut periksi antoi –ei siinä paljoa syke laskenut.

Palkintopöytää putsasimme puhtaaksi naisten tunnin sarjassa, vaikka allekirjoittanut ei edes ajatellut, että tästä mitään palkintoja jaetaan saatikka sinne henk.koht. päästään, mutta olipa mukava yllätys!

Anun palkintopussi :)

Jälki maininkeihin emme jääneet, mutta huhu kertoo että siellä oli kirmattu niissä kisapikkareissa ja uikkareissa paljusta pitkin rinnettä :D

Passion Adventure kumartaa... KIITOS NUTS, muut tapahtuman järjestäjät ja kanssakisaajat!

- Anu

”If you look good, you feel good, and if you feel good, you do good.”

Kulunut vuosi ei ole ollut joukkueellemme sieltä helpoimmasta päästä. Kisamenestystä toki tuli, mutta startteja olisi saanut olla hiukan enemmän.  Molemmissa pidemmissä kisoissa (Kärkkäinen Challenge & Lost in Kajaani) maaliin selvisi vain toinen joukkue loukkaantumisten ja sairastumisten kaataessa naisia.

Mutta miksi ihmeessä aloittaa luettelemalla vastoinkäymisiä kun paljon hyvääkin on satanut laariin?! Ensinnäkin, Kirsin olkapää alkaa olla kunnossa ja sehän tarkoittaa hänelle hurjaa määrää hiihtokilometrejä! Toisekseen, triathlonisti-Anu liittyi virallisesti vahvistamaan Passion Adventuren rivejä tästä kaudesta eteenpäin, mikä mahdollistaa pitempiin kisoihin osallistumisen jopa kahdella joukkueella.

Tietotaitotasomme karttui kun 1Lifesta tuttu seikkailijaguru Ulla ystävällisesti jakoi meille mittaamattoman arvokkaita neuvojaan kuluneena kesänä.  Ja käviväthän Ulla ja Marjo testaamassa 1Lifen ja PA:n yhteisvoimia Joensuun Ursak:ssa kesäkuussa vieden voiton naisten Challenge –sarjassa!

Pikimusta marraskuu ja tuhatmiljoonaa asiaa. Yksi jos toinenkin seikkailijoistamme miettii kuumeisesti, miten saada vuorokauteen lisää tunteja tai mistä energiaa treenaamiseen. Olemme kaikki eksperttejä perheen, työn ja harrastusten yhteensovittamisessa, mutta aina sekään ei riitä kun kokonaiskuorma ylittää maksimin. Osa meistä on treenannut määrätietoisesti ja ahkerasti läpi syksyn kun osalla meistä ovat ne niin sanotut treenislotit olleet aika vähissä. Sehän ei suinkaan tarkoita, ettemmekö olisi kaikki ensi kesänä rautaistakin rautaisempia ja motivoituneita seikkailijoita, mutta kovillehan tämä on ottanut.

Juuri kun olimme vaipumaisillamme marraskuiseen synkkyteen alkaa PA:n WhatsApp –ryhmässä käydä vilske. On löytynyt huppari!!! Ihan tosi kivan värinen ja mallinen ja tuntoinen ja arvatkaapa mitä vielä?! Se on tarjouksessa! Arki-ilta ja kello about puoli ykstoista. Marjo Lontoossa työmatkalla, osa meistä melkein jo unessa, mutta yhtäkkiä olimme pirteitä kuin peipposet! Tarjous oli voimassa vielä 90min, joten eihän se auttanut kuin herätellä loputkin porukasta ja laittaa joukkuetakkitilaus sisään. Hyvin ehdittiin ja lopputuloksenhan te olettekin jo nähneet uunituoreissa joukkuekuvissamme  J Kuvista saamme kiittää Riitu Kerolaa.

 

Kuvat eivät kerro kaikkea, mutta minäpä kerron… Tilattiin joukkeelle myös seikkailupikkareita! Olivat tarjouksessa nekin. :)

Lost in Kajaani 2015

Tämä vuoden kisa oli allekirjoittaneelle kolmas Lost in Kajaani. Tytille ja Anulle se oli jo peräti neljäs. Kisa on eittämättä yksi Suomen parhaiten järjestetyistä kisoista, ja joka vuosi meillä on ollut kovat skabat muiden extreme naisten kanssa. Tänä vuonna jälkimmäinen näistä ei toteutunut.

Pari päivää ennen h-hetkeä selvisi, että Passion Adventuren toinen tiimi ei pääse viivalle, sillä yksi joukkueen jäsen on sairastunut, ja viime tingassa ei ketään sairastuneen veroista löytynyt. Odotimme kuitenkin, että meitä vastassa olisi kaksi muuta joukkuetta, mutta vaikka kuinka kisapaikalla kyttäilimme ei löytynyt yhtään tiimiä, josta olisi meidän lisäksemme kolme naista löytynyt.

Joukkuekuva. Vaarojen valokuvaajat

Kartan piirrot ja syömingit ennen kisaa menivät vanhasta tottumuksesta. Hurautimme paikalliselle abc:lle piirtämään karttoja sekä lounastamaan. Aikaa ennen starttia jäi tosi hyvin. Muina vuosina on usein tullut kiire. Liekö syynä se, että kisapaikalla on niin kova jänskätys päällä ja tuttuja jututettavana, että aikaa tuhraantuu siihenkin. Tai sitten sitä pakataan jätesäkkimme jo niin rutiininomaisesti ettei siihen kauan mene. Sähköhammasharja jäi kotiin ja hammastahnakin meni minigrippussiin. Loppupeleissä huollon puolesta tämä on helppo kisa, kun kaikki kisassa mukana oleva kannetaan mukana ja yöpaikalle menevä kama pakataan jätesäkkiin. Käytännössä mukana kulkee siis vain geeliä, patukkaa, juomaa, pari leipää sekä pakolliset vaihtovaatteet, joita harvemmin vaihdetaan.

Prologi starttasi juosten. Juoksimme kenttää ympäri yhteensä kuusi kertaa. Juoksun jälkeen hypättiin pyörille ja heti ensimmäisessä ylämäessä irtosi yhdestä pyörästä poljin. Pienen tuskastelun jälkeen monitoimityökalusta löytyi kuin löytyikin oikean kokoinen kuusiokulma, mutta aikaa tuhraantui noin 10 minuuttia. Muut joukkueet olivat menneet menojaan.

Vastoinkäymiset jatkuivat. Palatessamme laskeutumisesta, jossa jonotimme pitkään, oli yhdestä pyörästä kumi tyhjä. Vaihdoimme esimerkillisellä nopeudella uuden, mutta siihen ei ilmaa saatu. Liekö ollut rikki heti alkujaan vai hajonnut hopussa. Vaihdoimme vielä toisen ja siinä onneksi ilma pysyi, sillä enempää sen kokoisia varakumeja ei repussa ollut. Aikaa vierähti helpostikin lähes puoli tuntia.

Naamasta näkee, että ei mene ihan putkeen! Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Laskeutuminen. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Suunnistimme Tytin kanssa vähän vuorotellen. Hommasta oli enin hohto kadonnut, kun selkä edellä tuli vastaan porukkaa hyvin harvakseltaan ja hekin pääasiassa varmasti olivat paljon pummanneita tai huomattavasti meitä hidasvauhtisempia. Meidän ajomme oli hyvää ja vauhti pysyi tasaisen varmana varsinkin teknisesti helpoilla pätkillä. Yksi iso pummi tehtiin, kun raahattiin minun johdattamana pyörät Matovaaran päälle. Mutta näköjään 1life on gepsikäyrän mukaan raahannut pyöränsä saman tömpyrän päälle. Lohdutti hiukan.

Vuokatissa kivuttiin kutakuinkin kaikki vaarat, mitä voisi keksiä. Mäkeä oli paljon. Vuokatinvaaralta tultiin pyörillä alas suoraan hissikuilua. Urheiluopistolla käytiin vähän suppailemassa ja uimassa. Tuttuja maisemia ja maastoja hiihtosuunnistusleireiltä. Jatkoimme melomaan Sotkamon keskustaan. Saimme koko ajan pitää kiirettä, sillä nippanappa ehdimme urheiluopistolle ja Sotkamoon ennen cut offeja. Hassua, sillä yleensä olemme tulleet kärkiporukoissa, miehet mukaanlukien maaliin.

Valoisalla lähdettiin melomaan, mutta pian tuli pimeä. Hienoja maisemia, kuten kuvasta näkee. Melonnan loppu oli siitä syystä erittäin haastava. Tytti juoksi ja minä meloin Anun kanssa. Välillä treffattiin Tyttiä ja annettiin tai otettiin emit. Taktisesti melonta oli tänä vuonna loistava. Rastit sai kiertää vapaassa järjestyksessä, mutta emittejä oli vain yksi ja osa rasteista oli maalla. PImeyden tulosta johtuen melontamme oli hieman kärkijoukkueita lyhyempi.

Melonta oli hieno! Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Päästiin kuin päästiinkin maaliin Naapurivaaran kupeeseen leirintäalueelle noin 11 tunnin hörhöilyn jälkeen. Maalissa selvisi ettei muita naisia ollut, joten seuraavan päivän punainen lanka, oli 'ehjänä maaliin'. Tänä vuonna ei olisi enää yösuunnistus napannut. Viime vuonna se oli huikean hieno. Nyt ehti juuri pesulle, kapteenin kokoukseen ja syömään. Kello oli makuupussiin kompiessä 00.30 ja kello oli soimassa 04.30. Unta tuli palloon ehkä tunnin verran, vaikka sykemittari meinasi, että enempikin on yhdessäkohti maannut.

Telttakylä aamu-usvassa. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Aamulla prologissa juoksimme Naapurivaaran päälle ja siellä selvisi, että pitäisi tulla vielä alas, jotta voi vielä kavuta ylös. Mahtavat maisemat oli Napikselta muutenkin ja pilvet hienosti matalalla.

Maisemia Naapurivaaralta. Kuvat: Vaarojen valokuvaajat

Noin tunnin kestäneen prologin jälkeen hyppäsimme pyörän selkään ja yöllä tehty typerä reitinvalinta odotti toteutustaan. Paukautettiin pian pyörillä lammen rantaan, missä piti olla pienen joen ylitys. Kärkimiehet ja sekasarja tulivat vastaan. "Siellä ei mitään siltaa ole." Vaikka kartta väittikin muuta. Selvisi miksi sitä jätesäkkiäkin on rahaattu mukana. Ja jes, päästään siis tämä homma tekemään kahdesti, kun pyörät jäävät rannalle. Eli ei muuta kuin mahdollisimman vähälle vaatetukselle, reppu ja vaatteet jätesäkkiin ja kainaloita/kaulaa myöten kahloen yli lällypohjaisen joen yli. Pikku kierto tehtiin vielä seuraavalle hienolle quest-rastille, missä päästiin rotkoja ylittämään köysillä. Oli hirveän kylmä, siis aivan järkyttävän kylmä. Kohta pitäisi taas uida. Sitten pakattiinkin vaatetta päälle niin että eipä palellut enää.

Tämä oli huippu questi, vaikka paleli järkyttävän paljon. Kuva: Vaarojen valokuvaajat

Ajelimme hissutellen radan läpi. Poristiin ja juoruttiin. Joutenlammen mtb-o pätkä oli hieno. Siitä pointsit ratamestarille. Viime metreillä oli vielä uinti jäätävässä Hoikanlammessa. Tupisimme rumia sanoja. Sitten heti perään oli vuorossa apinarata kasarmilla. Taas vähän tupistiin. Ja vielä viimeinen suunnistus, joka oli turhan pitkä ja varmasti myös monille todella haastava.  Kiersimme kuitenkin koko setin. Otimme loppukirin ja maaliin pääsimme 15 sekuntia ennen kuin maali sulkeutui. "Missä te olette oikein olleet?" Oli ensimmäinen kysymys. "Me on seikkailtu." :D

Jälkeenpäin analysoitiin, että helpommalla olisi ehkä päässyt, jos olisi ajellut vähän reippaampaa. 23 tuntia on pitkä aika takapuolelle, mutta jo viikko kisan jälkeen tuntui, että hissuttelusta oli kyllä palautunut nopeampaa kuin tinni tiskissä ajelusta. Joukkue toimi hyvin, mutta jokaisella meistä on parantamisen varaa joko tekniikassa, fysiikassa tai valmistautumisessa. Kisa oli tänä vuonna ehkä käymistäni fyysisin. Maisemat olivat hienoimmat tähänastisista. Questit olivat kaikki mukavia ja ei ollut pelletehtäviä. Varmasti Passion adventure nähdään viivalla Lost in Kajaani winter kisassa ensi keväänä. Ensi vuonna syksyn kisa kuulemma jollain tapaa uudistuu. Itse toivoisin pitkää kisaa ilman yötaukoa. Koko setti samana päivänä, semmoinen 15-20h.

Mutta missä muut naisjoukkueet nyt olivat???

Kaikki kuvat on otettu Lost in Kajaani nettisivuilta. Kuvat on ottanut Vaarojen valokuvaajat.