Kun yksi portti sulkeutuu, toinen avautuu

Vuoden 2015 seikkailukesä loppui ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Kärkkäinen Challengen prologista nappaamamme sakkolenkin jälkeen vedettiin rullaluistimet jalkaan. Ensimmäinen rasti kahlattiin Nelostien ali menevästä ojarummusta. Päästiin taas rullilla täyteen vauhtiin suoralla, tasaisella pyörätiellä. Yhtäkkiä vasen rullaluistimeni hirtti kiinni. Komean ilmalennon päätteeksi liu´uin asfalttiin vasemmalle kyljelleni niin, että polvi, lonkka ja kyynärpää olivat mahtavasti ruhjeilla. Takaa tullut joukkue pysähtyi ystävällisesti kysymään tarvitsemmeko apua. Vasen käteni ei liikkunut olkapäästä juurikaan. Hetken ajatuksiani kasattua käskin Niinaa kiskomaan minut ylös. Paikkasimme pahimmin verta valuvat reiät. Jatketaan matkaa, ei tässä mitään hätää ole! Otin molemmat sauvat oikeaan käteen ja vasen käsi sai roikkua tyhjän panttina, kun ei kerran toiminut enää.

Iin paloasemalla seisoi palomiehiä rivissä kisaa katsomassa. Anun kiivetessä torniin leimaamaan kysäisin palomiehiltä neuvoa toimimattoman ja hiukkasen kipuilevan olkapään kanssa. Sain painokkaat neuvot keskeyttää kisa välittömästi. Jos olisi ambulanssi ollut paikalla, olisi minut kuulemma voitu toimittaa sillä suoraan päivystykseen. Kiitos neuvoista; jatkamme matkaa!

Luistellessa mietin edessä olevaa reilun kymmenen tunnin kisaa: juoksu vielä menisi, maastopyörän puskeminen pusikoissa yhdellä kädellä vaikuttaa jo tuskaiselta, melonta ei onnistuisi mitenkään vaikka pistäisi kaiken sisun peliin… Ei, en halua keskeyttää! Mutta kisan jatkaminen tässä tilanteessa olisi suorastaan typerää. Pakko se on luovuttaa. Anu ja Niina jakoivat matkaa kisan ulkopuolella kahdestaan. Palasin kyyneleet poskilla takaisin paloasemalle. Saisinko sittenkin kyydin kisakeskukseen? Harmitus oli valtava, etenkin kavereiden puolesta, jotka eivät voineet enää olla mukana varsinaisessa kisassa.

Tutkimusten, kuvausten ja paikkausten jälkeen sain Terveystalolla tietää, että olkaluun pää on murtunut. Kesän urheilut olivat siihen paketoitu. Mutta ei se mitään, urheilusta vapautui juuri sopivasti aikaa jollekin muulle tärkeälle: uudessa omakotitalossa ja lasten harrastusten parissa riitti puuhasteltavaa niin, ettei harmittelulle jäänyt sen enempää sijaa. Tosin yösärky olkapäässä oli raastavaa. Melkein kolme kuukautta kului, ennen kuin pystyin nukkumaan yön kunnolla.

Olkapää parani onneksi täysin. Jo syksyllä päätin vaihtaa edellisen talven reilut 2000 hiihtokilometriä hieman monipuolisempaan harjoitteluun. Luontoäitikin on hienosti edesauttanut tavoitteen toteutumista lumen puutteen, pakkasten ja räntäsateiden myötä. Kovasti olisi tehnyt mieli päästä tänään 20.2. olevaan Lost in Kajaani Winter Edition –kisaan, mutta sain harmikseni todeta kaikkien muiden Passionin naisten olevan estyneitä. Tämän portin sulkeutuessa vapautui kuitenkin tilaisuus istahtaa pitkästä aikaa rakkaan lajin, yleisurheilun kisakatsomoon. 

Toivotaan mukavia kokemuksia kisaajille Kajaanin seikkailuun! Kisaraportteja odotellessa.
- Kirsi