Mamman mattotesti

Olen käynyt mattotestissa muistaakseni kolme kertaa aiemmin. En nyt papereideni kätköistä löydä sitä edellista testikertaa, mutta muistaakseni se oli vuonna 2002. Tuolloin treenasin hiihtosuunnistusta enemmän tai vähemmän tosissani. Jälkikäteen kyllä tiedän, että harjoittelumääräni ovat olleet aivan liian pieniä, nyt ja aina. Silloin ehkä noin 400 tuntia vuodessa ja nyt vain 350. Se tarkoittaa 7 tuntia viikossa.

Joka tapauksessa testistä on kulunut 11 vuotta. Tuntuu, että ihan vastahan se oli. Mutta paljon on ehtinyt sen jälkeen tapahtua. Olen tavallaan "lopettanut" kilpaurheilun. Minusta on tullut kaksi kertaa äiti. Nuorimmaiseni on testin tekohetkellä 9,5 kuukautta. Istumatyötäkin on tullut tehtyä jo 10 vuotta. Hyötyliikunta on ollut aika nollassa ennen lasten syntymää.

Nyt kuitenkin ajattelin, että mikäpä ettei, katsotaan mihin mamma pystyy ja mitä lukemia putkista pärähtää. Siispä varaan ajan Oulun liikuntaklinikalle. Vertailukohta edelliseen testiin on hyvä, sillä sama testaaja on ollut viimeksikin ja paikkakin on sama. Vaikka edellisellä kerralla tulokseni ovat varmaankin tallessa jollain korpulla, muistaa testaaja, mihin viimeksi pääsin. Tiedän siis, mitä tavoitella. ; )

Minulla ei ole oikein hajuakaan, mihin matolla pääsisin. Uskon, että tulokseni ei ole parempi, mutta ehkä ei paljon huonompikaan, kuin pikkutyttönä. Varoittelen testaajaa, että ei lähdetä liian rivakasti liikkeelle. Koneistoni on sen verran diesel, että mikäli homma etenee liian nopeasti, en pääse maksimisuoritukseeni. Siksipä matto pistetään pyörimään jo siinä vaiheessa, kun testaaja asentelee hengitysnaamareita ja virittelee laktaattipiikkejä. 

Oulun liikuntaklinikalla testin voi tehdä ainakin juosten, pyöräillen ja sauvakävellen. Pyöräily olisi minulle ehkä myös hyvä testimuoto, mutta on kaksi syytä, miksi valitsen sauvakävelyn tai pikemminkin sauvajuoksun. Olen tehnyt testit aina aiemminkin hiihtäjätyylillä sauvojen kanssa ja toisekseen koen, että käyttäessäni koko kroppaa, saan ehkä sykkeetkin paremmin tappiin.

Vime aikoina sykkeet eivät ole kovin nousseet ja se mietityttää, miten hyvin saan itsestäni irti. Testi piti ensin perua elokuulta, kun sairastuin ja sitten Lost in Kajaanista palautuminen veikin liki kuukauden. Seikkailukisat eivät tee hyvää tämmöisiin sprintteihin. Tästä mammasta on tullut seikkailukisojen myötä entistäkin hitaampi.

Ennen mattoa pitää hoitaa pari tylsää juttua, puntarilla käynti ja rasvaprosentin mittaus. Juupatijuu, tiedän, että lukemat voisivat olla molemmissa pienemmät ja iso elopaino ei ainakaan hapenottoa paranna. Taitaapi olla noin 7 kiloa enemmän painoa kuin 11 vuotta sitten.

Vihdoin kuitenkin päästään käynnistämään varsinainen testi. Kuormaa ja vauhtia lisätään kolmen minuutin välein. Tämä tarkoittaa sitä, että kolmen minuutin välein matto pysäytetään hetkeksi ja minusta otetaan sormenpäästä verikoe. Sen jälkeen matto taas käynnistyy ja maton kulma jyrkkenee tai kilometrivauhti lisääntyy tai sekä että.

Tavoitteena on sama 21 minuuttia, mihin viimeksi olen päässyt. Peilin kautta näen onneksi monitorin ja samalla ajan kulun ja puhallukseni suuruuden. Sykkeitä en pysty katsomaan. Noin 40 ml/kg/min kohdalla homma alkaa tuntua jo aika rankalta. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Letkuja ja johtoja on koko emäntä täynnä ja ne eivät menoa helpota. Aina kun matto pysähtyy, on entistäkin hankalampi päästä liikkeelle. Päätän, että kyllä mie piru vie pääsen siihen, mihin viimeksikin. Ja niin pääsenkin!

Lopputuloksena pääsen 56 ml/kg/min kuorman loppuun. Maksimipuhallus on hiukan huonompi kuin teoreettinen kuorma.  Maksimipuhallus on isommasta painosta johtuen luonnollisesti huonompi kuin reilu 10 vuotta sitten, mutta siis lopputulos eli testiin käytetty aika on sama. Vertailukohtana huippuhiihtäjänaiset puhaltavat noin 70 ml/kg/min. Kuntourheilija, joka juoksee 10 km 40 minuuttiin, puhaltaa noin 60 ml/kg/min. Ikäisekseni olen erinomaisessa kunnossa. Lisätietoa

Kuulemma tämmöisillä kokeneilla urheilijoilla tai kuntourheilijaksi minut tituleerataan, on yleistä, että kuorman millimoolit ovat korkeammat kuin maksimipuhallus. Se kertoo siitä, että homma on taloudellisempaa. Nuorilla tai kokemattomilla urheilijoilla puhallus on yleensä parempi kuin se teoreettinen kuorma.

Mitä muuta kuin todistus itselle, että olen "elämäni kunnossa" jäi käteen. Tai mitä hyötyä mattotestista on ylipäänsä kuntoilijalle tai ihan oikeille urheilijoillekin? Tietysti tärkein juttu on tietää, missä menee se pk:n ja vk:n eli peruskestävyyden ja vauhtikestävyyden raja. Testissä se päätellään hengityskaasuista ja laktaatista eli veren maitohappopituisuudesta. Omalla kohdallani tuo raja on 150. Olen ajatellut, että se olisi noin 145 eli aika hyvin olen tiedostanut peekoovauhtini.

Toinen tärkeä juttu on sitten se anaerobisen ja maksimaalisen suorituskyvyn raja. Se on minulla 175. Sen olen kuvitellutkin olevan tuota luokkaa. Testissä pääsin maksimisykkeeseen 191. Edellisen kerran sain sykkeeni yli 190 kaksi vuotta sitten Aavasaksan sauvarinteessä ja olenkin hyvin tyytyväinen, että syke nousi nuinkin korkealle ja sain itsestäni viimeisetkin mehut irti.

Kolmas juttu, mikä minun olisi pitänyt tietää ja mikä on testin jälkeen vaikuttanut urheilemiseeni eniten on se pk-kynnyksen alaraja. Se on 125 lyöntiä minuutissa. Olen vuosien saatossa tehnyt aivan liikaa aivan liian keveitä harjoituksia. Alle 125 sykkeellä lenkkeilystä ei ole minulle harjoituksellista vastetta, se on vaan ulkoilua. Eli kaikki sauvakävelyt on saanut heittää romukoppaan ja siirtyä juoksemaan sauvojen kanssa. Pyörälläkin pitää ajaa ihan hyvää vauhtia, että sykkeen saa 125 nousemaan. Yleisesti ottaen kaikilla osa-alueilla (pk-vk-mk) on osallani kehitettävää.

Testihän kesti vain 21 minuuttia, joten rääkki on ohi aika nopeasti. Siinä mielessä voin kyllä lämpimästi suositella tosissaan treenaavien lisäksi myös kaltaisilleni kuntourheilijoille. : )

Niina

Kanarialle karkuun märkää, kylmää ja pimiää

Vuosi 1989: Jouluaatto vietettiin kotona ja mikä tärkeintä joululahjapaketit ehdittiin avata. Heti tapaninpäivänä sitten lähdettiinkin reissuun. Se olikin tyttöjen matka, äiti ja minä. Isä ja veli jäi kotiin. Kanariallehan me mentiin niin kuin lähes kaikki siihen aikaan. Olihan siellä lämmintä ja mukavaa. Mutta lapsenkin korviin kuulosti oudolta kun ulkomaalaiset sedät huutelivat selvällä suomenkielellä: osta tämä, aito Lacoste. Kiva reissu se oli, mutta meni silti aika monta vuotta ennen kuin palasin noille mestoille. Itse asiassa siihen meni 24 vuotta. Aivan turhaan. Ehkä Kanariansaarten keihäsmatkamaine on pitänyt minut kaukana sieltä. Ei jotenkin ole innostanut lähteä katsomaan kännisiä suomalaisia lomatunnelmissa. Viime vuosina kuitenkin usea tuttu on kehunut saaren maisemia, pyöräilymahdollisuuksia ja vaellusreittejä. Ja kun viime talvi meni ilman aurinkolomaa niin syksyn tullen tuli pakottava tarve varata reissu lämpöön. Syysloma oli hyvä aika mennä Kanarialle. Säät ovat arktisen alueen asukeille sopivat, varmasti lämmin, muttei liian kuuma (siis liian kuuma pyöräilyyn). Kesällä saarella lämpö voi nousta 40 ja  sydäntalvella taas säät voi olla Kanariallakin vaihtelevat.  Ja jos minä etelään lähden niin kyllä siellä on lämmintä oltava... Olkoonkin se auringonotto miten vaarallista tahansa niin kyllä se lääkitsee psyykkistä puolta aika hyvin.

No mitäs se Kanaria sitten tarjosi; lämpöä, upeita maisemia, hikisiä nousuja ja vauhdikkaita laskuja. Paljon, paljon muuta kuin allasbaarissa nautittuja drinksuja. Ja ensi kertaankin jäi vielä paljon koettavaa. Aivan kaikkialle pyörällä ei pääse, joten vaelluskengät lähtevät seuraavalla kerralla mukaan. Maantiepyöräilykin jäi kokeilematta. Siihen tarkoitukseen saari on varmasti unelma kohde. Kun siippani on enemmän maastomiehiä ja yhteinen loma oli kyseessä, pysyttelin minäkin maastopyörässä.

Vuorasimme maastopyörät Free Motionilta. Minulla oli viikon alla 29täysjousto Cannondale, aivan helmi tähän maastoon. Omallani en olisi uskaltanut ihan yhtä vauhdikkaasti päästellä alas. Iso rengas söi hyvin maaston epätasaisuudet ja loivempi ohjauskulma teki alas menosta turvallisemman tuntuista. Se tietty 29 ohjauksen kömpelyys ei haitannut, kun mitään pientä ja mutkaista singletrakia ei päästy ajelemaan (siis ei uskallauduttu vaelluspoluille... ensi kerralla sitten)

Viikon aikana teimme neljä pidempää lenkkiä. Free Motion järjestää ohjattuja maantie- ja maastopyöräretkiä. Meidän loma-ajalle osui kaksi mtb-lenkkiä. Osallistuimme niistä toiselle nimeltään Casas Blancas. Retki sisälsi bussimatkan ylös vuorille, oppaan, juomaveden ja eväsleivän  sekä vuokrapyörän.  Bussilla ajettiin ylös San Bartalomen kylään, josta laskimme alas takaisin Play de Inglesiin. Välillä kivuttiin ylös, jotta päästiin taas nauttimaan alamäestä. Loppu oli sitten melko lailla tasamaata. Ohjatulla retkellä oli hyvä aloittaa. Tuo oli melko helppo reitti ja voin suositella sitä vähemmänkin maastoa ajaneelle. Tosin uskallusta alamäkien ajoon tarvitaan.

Casas Blancas

Free Motionin reissu päättyi rantabulevardille

Palkkaria, chipsiä ja cavaa

Seuraavana päivänä teimme omatoimisesti ns. Gran Canyon tourin. Se on myös yksi Free Motionin ohjatuista reissuista. Tuo reitti oli helppo ajaa myös omatoimisesti, sillä se lähtee ja palaa Maspalomakseen eikä kyytiä ylös vuoristoon tarvita. Oli mukava mennä vuorostaan kaksin oli, kun vauhdin pystyi sovittamaan itselle sopivaksi eikä tarvinnut odottaa ryhmää kokoon. Itse asiassa teimme tuon lenkin kaksi kertaa, loppuviikosta uudestaan. Siinä oli sopivasti kaikkea, on kunnon pitkiä nousuja, vauhdikasta laskua ja tietty upeat maisemat. Matkaa tulee noin 40km ja nousumetrejä reilu 900. Alku noustaan laaksossa maantietä pitkin. Se olikin kiva, kun sai pyöritellä aamun tönköt jalat auki ennen varsinaista maastonousua. Minun kanssa joskus liikkuneet tietääkin, että tämä dieselin tarvitsee sen 40 minuttia ennen kuin moottori käynnistyy. Se onkin mahtava kun seikkailukisoissa lähdetään prolologissa satalasissa (tai tinni tiskissä) painamaan kylmillä lihaksilla. Kisan alkumetrit on yleensä mulle se rankin vaihe sitten helpottaa... siinä 24 h kohdallahan se on jo melkein lastenleikkiä ;)
Mutta palataksemme aiheeseen... n.10 km asfalttipätkän jälkeen nousu jatkuu kivistä tietä ylös vuoristoon. Nousu, lasku, nousu, lasku... näin jatketaan kunnes päästään oikeaan kanjoniin ja sieltä sitten onkin edessä pitkä nautinnollinen lasku alas laaksoon. Free Motionin mekaanikko kehui, että lasku on parhaimmillaan sateen jäljiltä, kun vesi on syönyt tiehen syvän uran ja kivet ovat kasaantuneet. Ajolinjoja saa sitten vähän etsiä. No minusta tuo oli jo oikin mukava pätkä nyt. Ei liian vaikea vaan vauhdin makuunkin pääsi. Oli kuitenkin ihan hyvä, että käännöksiin ajoa oli harjoiteltu Krossikommuunin kurssilla Puokkarin metsissä. No olihan ne  olosuhteet nyt vähän erit, mutta periaate sama. Serpentiinilaskun mutkissa hoin itselleni mantraa, muista katse ulos käännöksestä, ulkokurvin jalka alas ja tärkeintä liika vauhti pois ennen käännöstä ja sitten jarrut auki.  Muita mantroja oli light hands, heavy feet… kyllä se pyörä löytää linjat, kun sillä on mahdollisuus toimia niin kuin se on suunniteltu. Ja koko reissu selvittiin ilman kompurointeja. Tosin noissa mäissä kaatuminen olis helposti johtanut sairaalareissuun.

Tuolta alhaalta me noustiin ja vielä vähän jatkettiin ylöspäin

Säät suosi ja maisemat oli upeat

Gran Canaria on kyllä todellakin köyhän miehen Gran Canyon

Gran Canyon

Kolmantena päivänä menimme paikallisbussilla ylös vuoristoon. San Bartalome kylän jälkeen on  näköalapaikka, Gran Cruz, johon jäimme.  Hotellin respalta kyseltiin edellisenä päivänä taksia tuonne ja hän ehdotti meille bussia. Soitti ja varmisti vielä, että linja-autoon voi ottaa pyörän.  Joten olikin pikku yllätys, kun kuski ei suostunutkaan ottamaan meitä pyörineen kyytiin. Vähän aikaan siinä saikattiin. Me näytettiin varmaan niin maansa myynneiltä, että lopulta tuo nortti hampaassa oleva kuski, suostui siihen, että me voidaan nostaa pyörät sisään. Maksettiin sitten kuskille vähän ekstraa.

Näköalapaikalta laskettelimme asfalttitietä alas Chira-järvelle. Se oli mahtavan mutkanen tie, jossa ei ollut ainakaan noin aamuaikaan lainkaan liikennettä. Myöhemmin kun katselin muiden gps-jälkiä näin, että tuolta näköalapaikalta ois päässyt maastoreittiäkin alas järvelle… taas voin sanoa ensi kerralla sitten.  Sen jälkeen alkoi huikean kaunis reitti pitkin mäntymetsää. Pidin tuosta pätkästä ehkä eniten koko viikon reiteistä. Vauhdikasta laskua, mutkaista polkua, kiveä, havunneulasta ja isoja käpyjä.

Mikäs siinä hymyilessä, kun on lämmin, mahtavat lenkkimaastot ja hyvä seura

Seuraavan maastopätkän alkua vähän haeskeltiin. Ja sehän tietää noissa maastoissa laskua ja sen jälkeen hikistä nousua. Myöskään tuolta maastopätkältä ei osattu pois, vaan vedettiin jonnekin hornan tuuttiin kartalta ulos ja tien/polun päähän. Yritettiin siinä vielä epätoivoista seikkailullista ratkaisua, sillä pyöräily ylös, alas takaisin mahdolliselle oikealle tielle ei hirveästi houkutellut. Edessä näkyi golf-kenttä ja puhelimen gps:kin lupasi tien olevan 1 km päässä. Ainut ongelma oli se pieni kukkula siinä edessä. Pääsisköhän sen rinnettä tunkkaamalla päästäis tielle… juu ei! Mutta pitihän s kokeilla vähän matkaa. Geelit naamaan ja pyörän keula takaisin tulo suuntaan ja nöyrin mielin takaisin. Sieltä sitten päästeltiin asfalttitietä reippaasti meidän bungalowia kohden.

Chira

Pyörien palautus päivänä eli kuudentena pyöräilypäivänä ajateltiin tehdä pientä bulevardipyöräilyä. Asfalttitietä, ehkä vähän aurinkoa, kylmä juoma jossakin romanttisella rannalla… No vetäistiin maastopyörillä St Moganiin. Rannikkotie oli kaunis, ylös, alas tietenkin. Matkaa tuli reilu 60 km ja nousua enemmän kuin viikon yhdelläkään aikaisemmalla lenkillä. Ehkä maantiepyörä ois ollut järkevämpi valinta, mutta olihan siinä maastopyörässä enemmän asennetta. Ihan kiva se oli yrittää pysyä maantiepyöräilijöiden peesissä.

St Mogan

Kaiken kaikkia mahtava viikko. Juoksulenkeillekin ois ollut optimiolosuhteet, mutta edellisellä viikolla olin saanut pohkeet niin juntturaan, että juoksu ei oikein kulkenut, mutta onneksi pyörä kulki.

Pari kertaa ehdittiin rannalle, tosin vain iltakävelylle :)
Tässä ollaan Maspalomaksen aavikolla